Lapset usein kömpivät syliini sohvalle juuri ennen nukkumaanmenoa. Siinä me sitten hetki köllötellään, halitaan ja jutellaan, milloin mistäkin.

Tänään pikkumuija päätti hellimisten sijaan puristaa minua tissistä. Oikein silleen kunnolla rutisti. Kielsin tekemästä niin toiste, koska kyllä se nyt jumankauta sattuu kun nännistä vääntää. Tokaisin samalla myös, että he menettivät oikeutensa minun rintoihini heti sen jälkeen, kun kuopuksen rintaruokinta aikoinaan päättyi.

Esikoinen naurahti ja totesi olevansa onnellinen ettei ole tyttö. Hän kun ei haluaisi että joutuisi imettämään tai synnyttämään. "Sehän sattuu ihan hitsisti, eikö niin äiti?", hän kysyi, enkä tietenkään lähtenyt valehtelemaan kahdeksanvuotiaalle. 

Kerroin kuitenkin myös, että välittömästi sen jälkeen, kun lapsi syntyy, kaikki kipu unohtuu. Kerroin, miten onnellisia isin kanssa olimme kun saimme hänet rinnallemme. Miten tutulta hän heti tuntui, ja kuinka äärimmäisen paljon me häntä rakastimme heti ensisilmäyksestä. Kaikki synnytyksestä aiheutunut kipu oli sen arvoista, ja tekisin sen koska tahansa uudestaan.

Pikkumuija kuulosteli keskusteluamme korva tarkkana. 

"Isi. Sattuiko sinuakin ihan hirveästi silloin kun minä ensin synnyin sinun pippelistäsi?"

Rankkaa kuulemma oli.