Kutsu mua erityisluokanopettajaksi

huhtikuuta 27, 2018

On niin hiljaista.

Takaraivoa jo useita vuosia kovalla paukkeella takonut vaativa, kumiseva ääni on kadonnut. 

Sama hermot äärimmilleen kiristävä ääni, mikä esti minua pitkän aikaa lukemasta romaaneja. Enhän minä mitenkään voisi lukea itse valitsemiani kirjoja, ihan ja vain omasta tahdostani, sillä sivistävämpääkin Sinkkosen kasvatusmateriaalia olisi tarjolla. 

Ääni, joka alkoi pauhata valtavalla volyymilla sillä sekunnilla, kun aloin kirjoittaa jotain muuta kuin opintoihin liittyviä, ankarilla deadlineilla varustettuja raportteja ja tehtäviä.

Se on poissa. Kokonaan poissa. Tilalla vain tasaista, vaimeaa hurinaa aivojen käymien ylikierrosten hiljaa hiipuessa kohti normaalitoimintaa.

Minulla ei ole enää opintoihin liittyviä velvoitteita.

Olen valmis.

VALMIS!!

Siitä lähtien kun aloin ymmärtää, etteivät jäätelökioskin tädit saa syödä myymäänsä jäätelöä mielin määrin, olen tiennyt, että minusta tulee erityisopettaja. Tarkemmin vielä tarkkiksen opettaja, mutta tuota vanhentunutta käsitettä ei enää kuulu käyttää.
Tavoite katosi hetkeksi ollessani parikymppinen, mutta palasi ammattikorkekoulun alkuvuosina taas kummittelemaan ajatuksiini. 25-vuotiaasta lähtien olen järjestelmällisesti lähtenyt uudelleen tavoittelemaan tuota lapsuuden haavetta, valmistuen ensin koulunkäynninohjaajaksi, toimien sitten sellaisena erityisluokalla siihen asti että pääsin sisään opettajankoulutuslaitokseen.

Tarkoitukseni oli lukea suoraan erityisluokanopettajaksi, mutta kuopuksemme ilmaantuessa plussana pissatikkuun maisteriopintojen sivuainevalintojen aikaan, oli suunnitelmiin tehtävä pieniä muutoksia. Kaksi viikkoa ennen kuin prinsessamme näki päivänvalon laitoin viimeisen pisteen luokanopettajaopinnoilleni.

Erillisiin erityisopettajan opintoihin pääsy vaati maisteritutkinnon lisäksi kaksi vuotta työkokemusta. Minä kerrytin itselleni kolme, koska maksasairaudesta toipuminen vaati yhden ylimääräisen hengähdysvuoden. Viime keväänä pääsin ensimmäisellä yrittämällä takaisin yliopistoon.

Nyt, 60 suoritettua opintopistettä myöhemmin olen (työpaikkaa vaille) valmis erityisluokanopettaja.

Ei enää opintoja.

Ei tenttejä tai toisinaan täysin turhiltakin tuntuneiden tehtävien deadlineja.

Olen saavuttanut sen suurimman tavoitteen, jonka itselleni olen 37 -vuotisen elämäni aikana asettanut. 

Se on siinä. Ihan oikeasti on. Loppu, slut, finito, the end.

Olen erityisluokanopettaja.

Ja ihan hiton ylpeä siitä.



You Might Also Like

0 kommenttia

Subscribe