Syksyn diagnoosisatoa

syyskuuta 18, 2015

Katselen ulos uuden kotimme ikkunan takaa aukeavaa sateista mäntymetsää. Vettä tulee kuin sen kuuluisan rouvan persiistä. Talo on hiljainen, koska se mies joka meillä asuu vei lapset töihin mennessään hoitoon. 
Pikkujäbän eskari on alkanut kunniakkaasti, mitä nyt pari kertaa on tullut päälleen alas kiipeilytelineeltä. On se sentään saanut sydämiä sisältäviä kirjeitäkin. Jaakolta. 
Pikkumuija on ottanut kesätauon jälkeen päiväkodin taas ihan haltuunsa. Sinne se aina jää onnesta soikeena aamuisin, rynnäten suorilta käsin aamupalalle. Tanssien. Siltä osin kaikki on siis ennallaan.
IMG_0462[1]
Ehkä silti koen hieman tarvetta valottaa parin kuukauden blogihiljaisuutta.
Pian viimeisen postauksen jälkeen saatiin avaimet uuteen kotiin, ja siltä seisomalta alkoi hyvin tiukkaan aikatauluun sullottu koko kämpän remontti. Tai no, minähän hoidin homman himaan siten, että rikoin jo pitkään kipuilleen ja mukana roikkuneen polveni heti ensimmäisenä iltana istahtaessani vessan pöntölle. Edelleen odotan maksusitoumusta polven magneettikuvaan. Keskimääräistä paremmalla sykkeellä toimii tää meidän vakuutusyhtiö.
Tehtäväni remontin aikana oli kuitenkin lähinnä viihdyttää lapsia isin huhkiessa työmaalla. Lapset oli riemuissaan kun muutamana päivänä otettiin eväät uudelle kodille ja syötiin kertakäyttöastioista tulevan ruokailutilan lattialla. Ennen syyskuun alun muuttoa ehdin palata takaisin työmaalleni 800 nuoren teinihelvettiin. Vaikka työstäni tykkäänkin, en kauheesti kokenut tarvetta alkaa erittelemään syitä siihen, miksi iltaisin olo oli kuin junan alle jääneellä. Ja miksen jaksa käydä salilla, lenkille kun en viitsinyt lähteä yhellä kintulla pomppimaan. Enkä jaksanut. Ei kiinnostanut. Vaikka sama.
Tuossa muutama viikko sitten, aika pian hektisen muuttoviikonlopun jälkeen, mun oli pakko myöntää itselleni että ei se minunkaan selkä katkeamatta kestä kaikkea, vaikka oikeasti olenkin bätmän. Pari päivää pois töistä. Takaisin päiväksi, jonka jälkeen taas kuumeessa. Pari päivää ”lepoa”, jonka jälkeen taas töihin, vaikka taisin edelleen olla kuumeessa. Kävin siinä sitten työterveyslääkärilläkin vähän itkemässä väsymystäni, mutta kun tohtorisetä olisi passittanut minut suorilta käsin labraan, en suostunut, koska pari oppilaspalaveria mistä en voisi missään nimessä olla pois.
IMG_0821[1]
Kunnes viime tiistaiaamuna sitten menin sinne labraan. Töihinkin olisin mennyt, mutta kun kuumetta 39, pyörrytti silleen sopivan kivasti ja silmätkin kummasti kellersivät. Puolen päivän jälkeen olin jo TYKSin T-sairaalan ensiavussa, josta siirsivät mut myöhään illalla osastolle. Siellä sitten maattiin 4 päivää vakavassa maksatulehduksessa. Vatsa ultrattiin, magneettikuvattiin, otettiin keuhkokuvat ja maksabiopsia. 
Autoimmuunihepatiitti. Semmoiseksi tämä taudinkuva on nyt hiljalleen varmistumassa. Olo on edelleen heikko ja väsynyt, kortisoni turvottaa ja valvottaa öitä, mutta kamalinta tässä on se että mun on ollut ekaa kertaa elämässäni ihan pakko pysähtyä. Maata. Levätä. Pitää itsestäni huolta ajattelematta muita. Que?!
IMG_0814[1]
Ai miten olen onnistunut siinä? TYKSissä olin ihan mestari makaamisessa, kotona se on ollut hiukan vaikeempaa. Tämmöiselle hyvin vahvalla kaikki mulle heti nyt –mentaliteetilla varustetulle tyttöselle ei todellakaan ole helppoa maata sohvalla ja tuijotella päivät pitkät muuttolaatikoita. Tai sitä kun isovanhemmat vuorotellen hakevat mun mukulani hoidosta, hoitavat ruoan heille pöytään ja kiltisti odottavat, että se mies joka meillä asuu pääsee töistä kotiin. 
Tässä kohtaa voisin näyttää kuinka monta toinen toistaan kauniimpaa kirosanaa osaan luetella, mutta jätetään sikseen. Ei se jumalauta kuitenkaan vittuperkele mitään auta, saatana.
IMG_0890[1]
Eli tässä sitä nyt sitten ollaan. Saikulla. Lokakuuhun asti pitäisi kotona kärvistellä ja levätä. Vittumaisempaa sanaa en tällä hetkellä edes tiedä. Le-vä-tä. ÄÄÄÄÄHHH!!!
On tässä käynyt ajatuksissa useasti semmoinenkin juttu, että en enää kirjoita koko blogia. Syy siihen on seuraava. Olen lihonnut ja hävennyt sen ääneen sanomista. Olen taas lohduttanut itseäni jo luoja ties kuinka kauan ruoalla. En katso yhtään mitä suuhuni laitan. Vituttaa, joten syön. En pääse salille/lenkille/liikkumaan, joten syön. Syönsyönsyönsyön. Ja sitten syytän kortisonilääkitystä siitä, että olo on kuin syöttöporsaalla. Kiitos sille ihanalle paikallisen Tokmannin kassaneidille, joka ensin hilasi parit sipsipussit, lakut, limsat, jogurtit, myslit, vaaleat leivät, kermajuustot sun muut kaikessa hiljaisuudessa kassahihnan toiseen päähän. Maksaessani ostoksia hän sitten muina tokmanninmuijina tokaisi: ”Minä olen muuten nähnyt sinut telkkarissa, olen melkein varma siitä. Siis jos sinä olet se joka Juttan matkassa laihdutti? *hetken hiljaisuus ja katsahdus ostoksiini* Auttoiko se mitään..? *myyjä mittaa tarkasti katseellaan vartaloni muotoja*”
Touché. Osui ja upposi. No tuota… Kyllä se auttoi. Olen vaan unohtanut kaiken oppimani ja ryvennyt itsesäälissä. Miksimulleainakäynäin? Haikailen sen täydellisen onnellisuuden tunteen perään, jonka koin Tahkolla alle vuosi sitten noustessani vaa´alle. Kuinka olinkaan niin ylpeä itsestäni ja saavutuksestani. Aika kaukana on tuo fiilis tänään, seistessäni taas jääkaapin edessä pohtien mitä söisin seuraavaksi. En kuitenkaan oo aloittamassa mitään uutta dieettiä. Vaikka lepääminen oiskin yyberperseestä, kyllä mun on silti pakko ajatella nyt itseäni, jaksamistani ja terveyttäni. Jos nyt muutama kilo tuossa vyötäröllä on ylimääräistä, ei se saa nyt haitata. Se, minkä mä voin kuitenkin nyt tehdä, on estää sitä laardia muodostumasta yhtään tämän enempää. Sen olen velkaa itselleni.
Mun muotoinen. Oli se sitten minkä mallinen tahansa.

Share This Story

Tags: , , , , ,

You Might Also Like

0 kommenttia

Subscribe