Sen näkee naamasta
lokakuuta 04, 2015
Olen tällä viikolla joka päivä miettinyt, mitä tai mistä blogiin kirjoittaisin. Joka päivä olen aloittanut rustaamaan jotain, mutta joka kerta se on myös jäänyt kesken. Tähän asti jokaisen postauksen kirjoittaminen on tapahtunut jossain määrin pilke silmäkulmassa. Vähintään mustalla huumorilla höystettyjä ovat tekstit olleet, jos ei muusta ole iloa sattunut irtoamaan. Ja vaikka olenkin yleensä ihan sellainen perusvitunpositiivinen ihminen, on tällä hetkellä e-rit-täin vaikeeta yrittää kaivaa mistään mitään mukavaa kerrottavaa.
Mutta tarviiko sitä nyt aina kaiken olla niin helvetin hienoa ja ihanaa? Eikö joskus voi myöntää, että tänään on ihan vitun paska päivä. Mikään ei onnistu. Kaikki ärsyttää ja tekisi mieli painua syvälle metsään purkamaan turhautumistaan. Huutaa niin kovaa kun keuhkoista irtoaa. Toisaalta, ajatus siitä että seisoisin muina maskulaisina pinkkeine saappaineni keskellä männikköä huutamassa pää punaisena puille ja puolukanvarvuille saa kyllä pienen hymyn huulille. Mutta vain pienen. Ei edes hampaat näkyneet.
Tää viikko on ollut vaikea. Vaikka paljon on kaikkea kivaakin tapahtunut, oli ihan liian kova kolaus kuulla taas oman terveydentilan huonontuneen, siitä huolimatta, että lääkkeiden määrää nostettiin jo pari viikkoa sitten. Henkistä lisästressiä on aiheuttanut myös lyhyessä ajassa tapahtunut, todella suuri muutos – omassa peilikuvassa.
Pinnallista? Niin varmaan vois kuvitella, mutta mun taustoilla, onko se joku ihme jos reagoin siihen, että lukema vaa´assa nousee nousemistaan?!? Eikä nyt puhuta mistään kilosta tai kahdesta, vaan ihan olen joutunut lähtemään vaateostoksille, koska vanhat eivät mahdu päälle.
Tää viikko on ollut vaikea. Vaikka paljon on kaikkea kivaakin tapahtunut, oli ihan liian kova kolaus kuulla taas oman terveydentilan huonontuneen, siitä huolimatta, että lääkkeiden määrää nostettiin jo pari viikkoa sitten. Henkistä lisästressiä on aiheuttanut myös lyhyessä ajassa tapahtunut, todella suuri muutos – omassa peilikuvassa.
Pinnallista? Niin varmaan vois kuvitella, mutta mun taustoilla, onko se joku ihme jos reagoin siihen, että lukema vaa´assa nousee nousemistaan?!? Eikä nyt puhuta mistään kilosta tai kahdesta, vaan ihan olen joutunut lähtemään vaateostoksille, koska vanhat eivät mahdu päälle.
Oli syynä sitten kortisonikuuri, stressi, väsymys, ahdistuneisuus tai mikä muu tahansa, en muista ikinä kokeneeni vastaavaa sokerihimoa kuin viime viikkoina. Olen syönyt aivan käsittämättömät määrät karkkia, ja onhan tuo ruoka muutenkin maistunut. Koska olen päivät vielä toistaiseksi yksin kotona, ei täällä ole kukaan katsomassa mitä suuhuni laitan, enkä itsekään ole rehellisesti sanottuna jaksanut kauheasti välittää. Kasvoille, joilla vain harvoin ovat finnit vierailleet viimeisen 35 vuoden aikana, on noussut kortisoniturvotuksen lisäksi myös noin miljoona kivuliasta näppylänperkelettä. Ja se vituttaa, oli sitten kuinka omahyväistä tai pinnallista tahansa.
Mun naama. Mä sitä peilistä joudun tuijottamaan.
Mun naama. Mä sitä peilistä joudun tuijottamaan.
Totta kai eniten ahdistaa se, että olen täysin tietämätön siitä, mitä mulle on tapahtumassa. Huomenna aamulla klo 6.50 pukeudun taas TYKSin pinkkiin ”oloasuun”. En tiedä, kauanko tällä kertaa joudun osastolla olemaan. Kuulemma pitää varautua päiviin. Tulehdus maksassa pitää saada sammumaan, eikä kortisoni ole tehonnut.
En tiedä, kuinka vakavasti maksa on jo päässyt vaurioitumaan, mutta sen tiedän, ettei enää ihan pikku pöpöstä ole kyse. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen täysin turta, neuvoton, avuton ja hämilläni. Mun kontrollifriikki-mähoidanmähoidan-kaikkimullehetinyt –luonne ei nyt sopeudu millään tähän tilanteeseen. En tiedä mistään mitään, en voi tehdä asioille yhtään mitään, enkä tiedä mitä tulee tapahtumaan.
Epätietoisuus, ai että kuinka vihaankaan tuota tunnetta.
En tiedä, kuinka vakavasti maksa on jo päässyt vaurioitumaan, mutta sen tiedän, ettei enää ihan pikku pöpöstä ole kyse. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen täysin turta, neuvoton, avuton ja hämilläni. Mun kontrollifriikki-mähoidanmähoidan-kaikkimullehetinyt –luonne ei nyt sopeudu millään tähän tilanteeseen. En tiedä mistään mitään, en voi tehdä asioille yhtään mitään, enkä tiedä mitä tulee tapahtumaan.
Epätietoisuus, ai että kuinka vihaankaan tuota tunnetta.
Mutta. Aina tulee se mutta. Ei tässä auta valittaa, ei se kerta mitään hyödytä. Helpottaa välillä, mutta loppupeleissä se vaan aiheuttaa pahemman mielen. Olen kiitollinen siitä, että saan hoitoa sairauteeni. Erityisen kiitollinen olen siitä, että meillä on isovanhemmista ja ystävistä koostuva tukiverkko auttamassa tuota ihanaa miestä joka meillä asuu hoitamaan kodin ja lapset mun ollessa poissa pelistä. Sydän, iso iso sellainen.
Vielä tarttis pakata. Luettavaa, kuulokkeet, laturi, omia alushousuja ja sukkia (TYKSin sukat, hei oikeesti!!!) ja hygieniatuotteet. Siinäpä ne tärkeimmät.
Yksi kiitollisuuden aihe osastolle joutumisessa on se, että ne tarkkailee siellä monta kertaa päivässä sokeriarvoja. Viimeksi mulla oli kuulemma oikein huippu hyvät arvot, viispistejotain. Nyt ne on tän karkinmässäyskauden jälkeen varmaan sataviispistesata. Tää on samalla siis mulle sellanen sokerihimon katkaisuhoito.
 |
| Aina ei voi olla hyvä päivä. |
Yksi kiitollisuuden aihe osastolle joutumisessa on se, että ne tarkkailee siellä monta kertaa päivässä sokeriarvoja. Viimeksi mulla oli kuulemma oikein huippu hyvät arvot, viispistejotain. Nyt ne on tän karkinmässäyskauden jälkeen varmaan sataviispistesata. Tää on samalla siis mulle sellanen sokerihimon katkaisuhoito.
Sugarriihääb.
Yks semmonen sitten tähän väliin, kiitos.
0 kommenttia