Kortisoni

lokakuuta 29, 2015

Ei tästä tämmöistä pitänyt tulla. Mä en suunnitellut tämän menevän näin.
Aloittaessani kirjoittamaan blogia ei minulla käynyt pienessä mielessänikään, että näin tässä tulisi käymään. Että alle vuosi siitä, kun Tahkolla hyppäsin tyytyväisenä, onnellisena ja itsevarmana vaa´alle, joutuisin taas seuraamaan vartaloni hyvin vauhdikasta muutosta takaisin kohti lähtökuoppia. Takaisin läskiksi. 
Huomata, miten kovalla työllä saavutettu lihasmassa katoaa olemattomiin. Vaatteet, jotka viime talvena ostin, eivät mahdu päälle vaikka miten yrittäisin repiä niitä ylleni. S-kokoa olen ehkä enää varpaistani, aamuisin ennen jokailtaista jäätävää turvotusta. Takamuskin on levistynyt, vaikka toisaalta olen kyllä aina tahtonut isomman äässin. Oikeasti olen, tuo mun pylly kun on aina ollut kamalan pieni suhteessa muuhun vartaloon. Semmoinen lautapersehän se on, jos niin voi sanoa. Kapea littana peppu. Ja jos ei muuta, niin olen nyt käyttänyt ahteristani kuutta eri nimeä. Laske vaikka.
432

Viime aikoina oon todella joutunut pohtimaan sitä, olenko turhamainen ajatellessani asioita pinnallisesti (kuten siis esim peräpeilini tai yleisesti ulkonäköni kautta), kuitenkin kun kyseessä on terveyteni. Onko turhamaista surkutella katoavan kauneuden perään, jos saan pitää oman maksani? Pitäisikö mun Tokmannin kassatätien tuijotuksesta huolimatta kulkea rinta (jep, nekin on kasvaneet varmaan kahdella kuppikoolla, tissit!) rottingilla, tyytyväisesti hymyillen (vaikka etuhampaiden väliin on tullut iso reikä), vatsamakkarat valtoimenaan hölskyen (koska kortisoni kerryttää poskien lisäksi nestettä keskivartaloon) koska olen kuitenkin, kaikesta huolimatta vielä tolpillani eikä elinsiirtoa tarvita, ainakaan toistaiseksi..?!
En tiedä. En oikeasti osaa vastata. Sen tiedän, että tämä naama vituttaa. Mä VIHAAN NAAMAANI!!!

Kaikki johtaa loppupeleissä yhteen pillerin muotoiseen asiaan, kortisoniin. Prednisoloniin. Sen nimistä lääkettä syön 60mg päivässä, jotta maksan tulehdusarvot saataisiin laskemaan, mulla kun nuo alat-arvot huinii vieläkin 600u/l vaikka niiden pitäisi olla mun ikäisellä naisella alle 35. Tuo ”alat” on siis aminohappojen aineenvaihduntaan liittyvä entsyymi, joka toimii maksasolujen sisällä, ja sen pitoisuuden määritys veriplasmasta on ensisijainen maksasoluvaurion tai -tulehduksen seulontatutkimus, jos oikein halutaan puhua lääkäriä. Mut jos unohdetaan turhat hepreat ja keskitytään olennaiseen, niin kortisoni on lääke, joka pitää mut hengissä, tekien kuitenkin elämästäni helvettiä. 
Olen onnistunut haalimaan joka ikisen mahdollisen sivuoireen, mitä tuo saatanallinen lääke aiheuttaa. On ”turvotusta” (yli 10kg, kovin kevyttä!), hikoilua, vapinaa, valvomista (en nuku ellen syö rauhoittavia), mielialanvaihtelua, muistihäiriöitä, närästystä ja ajoittaista oksentelua. Sokerit heittää siinä määrin, että joudun aamuisin piikittämään insuliinia. Ruokahalu on valtava ja nälkä on jatkuva. Hiukset ohenee, kasvoihin kasvaa haituvaa (viikset ja parta, saatana!), näkö heikkenee. Kävipä meillä tuossa männäviikolla ylimääräisiä miesvieraitakin yöllä kylässä, ambulanssilla oikein tulivat koska pientä rintakipua, hengenahdistusta, kenties paniikkihäiriötä.
Kaikesta huolimatta, tuo lääke on se mikä on pitänyt mut hengissä syyskuun alusta. Olen saanut hengailla himassa jo kohta 2 kuukautta, lukuun ottamatta paria hassua viettämääni viikkoa TYKSin sisätautiosastolla. Silti, ikinä en ole kaivannut töihin näin valtavasti. Mulla on ikävä joka ikistä opettamaani teiniä. Työkuntoinen en kuitenkaan vielä ole, vaikka kuinka sitä toivoisinkin. Varsinkin unettomuus tekee musta kaikin puolin opetuskyvyttömän, eikä auta yhtään, että kädet väpäjää niin ettei kynä pysy kunnolla kädessä. 
Kaiken kukkuraksi, tämä muodottomaksi paisunut naamani ja kovasti pyöristyneet muutkin muotoni saavat aikaan sen, etten juuri välitä naamaani kodin ulkopuolella näyttää. Kotonakin vältän peiliä viimeiseen asti. Ja joka kerta  kun peiliin katson, tunnen suurta vihaa kasvojani kohtaan. Ja osittain myös itseäni. Inhoan. Oksettaa. Yäk.

Ristiriitaista, eikö?
Mä tiedän vielä saatuani tekstin valmiiksi miettiväni sata kertaa, viitsinkö tämmöistä valivalisaarnaa julkaista. Mitäköhän äiti taas ajattelee (se kiinnittää aina huomion vaan siihen, montako kirosanaa tekstistä löytyy), ja ennen kaikkea, tekeekö tämä musta nyt ihan tosi pinnallisen ääliön.
Vastaan itse. Ei tee. Ei todellakaan tee. Mun naama, mun vartalo, mun elämä. Mun terveys. Ja eikö terveys tarkoita sitä, että ihmisellä on kokonaisvaltaisesti hyvä olla..? Olen kiitollinen kaikesta siitä, mistä olen onnekseni saanut jäädä paitsi, kuten elinsiirrosta. Olen hengissä, sekin on muuten ihan hemmetin hyvä. Mun jokaiseen päivään mahtuu ainakin yhden FB-haasteen verran niitä positiivisiakin juttuja. 
Mutta!!!! Mä odotan sitä päivää, kun mulle annetaan lupa alkaa vähentämään tuon helvetin myrkyn määrää. Odotan, että saan omat kasvoni takaisin ja sitä, että mä taas jaksan katsoa peiliin hymyillen. Että saan taas liikkua normaalisti, eikä mun tarvitse taistella (ja hävitä liian usein) tuota valtavaa ruokahalua vastaan mitä jo pelkästään lääke aiheuttaa, omat mieliteot siihen vielä päälle lisättynä. Odotan, että saisin taas käydä töissä, nukkua luonnollista unta, olla, möllöttää ja nauttia mun perheestä, ystävistä ja elämästä.
Ehkä huomenna on se päivä. Tai tänään, nyt on kuitenkin jo melkein aamu.

You Might Also Like

0 kommenttia

Subscribe