”Mä en voi olla just nyt kipee!”, muistan ajatelleeni. FB:ssa julkaisemani kuvan alla oli monta pikaisen paranemisen toivotusta. Tuo päivä oli perjantai. Kaksi päivää olin jo samalla viikolla viettänyt kuumeisena kotona lepäillen muuttolaatikoita hiljalleen tyhjentäen. Torstaina palasin kuitenkin töihin, koska kiire, enkä halunnut olla riesaksi kenellekään. Meillä oli ihan uusi reksikin, mitäköhän se mun poissaoloista ajattelisi.

Tuona torstai-iltana vapisin peiton alla kuumeen lähennellessä neljääkymppiä. Varasin itselleni työterveyshoitajalta ajan, koska olin varma, että muutaman vuoden valvominen pikkumuijan sängyn vieressä ja siitä johtuva väsymys teki tuhojaan mun kropassa. Olin aivan saatanan väsynyt. Niin väsynyt, että pelkkä ajattelu sai hien pintaan. Kyljet oli kipeät, kosketukselle arat. Puhkesin itkuun, kun kerroin nimeni työterveysasemalla. Olin aivan loppu, ja se oli todella vaikeeta myöntää. Kerroin hoitajalle pähkinänkuoriversion siitä, millasta mun elämä oli ollut jo muutamia vuosia. Hän käski katsomaan peiliin ja kysymään itseltäni, onko ”romahtaminen” mikään ihme. Lääkäriaika varattiin maanantaille.


Viikonloppu piti levätä, mutta en osannut. Kun on niin paljon kaikkea, niin eihän sitä vaan voi antaa periksi? Maanantaina sepustin uudelleen elämääni lääkärille, joka kuulusteli mua yllättävän tarkkaan lähes tunnin. Vaikka tuo päivä on aikalailla hämärän peitossa, en ikinä unohda sitä häpeän tunnetta, mikä mut valtasi sinä päivänä. Minä, ruikuttamassa valkotakeille väsymystäni. Haloo saatana, mikä mua oikeen vaivaa? Labroihin ois pitänyt lähteä heti, mutta jätin sen seuraavaan aamuun, koska työpäivä ja oppilaspalaveri vielä sen jälkeen.

Seuraavana päivänä löysin itseni TYKSistä, sisätautien osastolta.

Itkettää. Vaikka kuinka monta kertaa olen itseäni kuluneiden kuukausien aikana syyllistänyt, tiedän, että tällä kerralla mun tekemisillä ei oo ollut osaa eikä arpaa sairastumiselleni, vaikka moni tuttu alkuun olikin varma, että proteiinipitoinen dieettini ja kova treenaaminen aiheuttavat autoimmuunisairauksia. Missäköhän lienevät lukeneet itsensä nuin fiksuiksi, tohtoreksi varmaan väitelleet. Kyllähän AIH:n kanssa voi elää, varsinkin nyt tulehduksen ollessa remissiossa jo kohtalaisen normaalia elämää, mutta se tulee kulkemaan mun matkassa mukana ihan loppuun asti. Kaikki oudot kivut ja tuntemukset, kuumeen nousu tai perus flunssa saa mut joka kerta varpailleen. Stressi sairaudesta ei lopu hyviin arvoihin verikokeissa, vaan sen jälkeen stressataan tulehduksen uusimisesta. Eikä se ajatus elinsiirrostakaan hyvälle tunnu.

Hävettää märehtiä tämmösiä, kun ei näille mitään voi. En kuitenkaan osaa enkä halua olla sellanen sateenkaaria paskova, feikkismailia vääntävä ilopilleri, mikä ottais kaiken vastaan hymyillen ja tyytyväisenä. Kuitenkin on todella väärin luulla, että en olis onnellinen kaikesta siitä ihanasta, mitä mun elämässäni on. Ei varmaan silti ole väärin toivoa enemmän kuin mitään muuta, että saisin pysyä terveenä ja että tää tauti pysyis siellä kuoressaan mahdollisimman pitkään.