Kuulkaas nyt. Musta on ihan hemmetin ärsyttävää, et just kun olin tehnyt oikeen töitä sen eteen että pääsen sellaseen katkeroituneeseen, itsesäälissä möyriskelevään ”elämä on paskaa ja epäreilua” – fiilikseen, niin sit tulee joku ja pilaa sen kaiken. Ihan tuosta noin vaan, parilla viestillä laittaa kaiken ihan päälaelleen ja saa mut sen lisäks vollottamaan. Siis oikeen sellasta huutoitkua, tuhansia karvaita kyyneleitä. Ihan pikkusen taisi joku noronen nenästäkin valua.

Tän päivän aikaisemman postauksen jälkeen asettauduin mukavasti sohvalle mököttämään, samalla pakotin sen miehen joka on tällä viikolla vetänyt kiukulla buranaa lihaskipuihin lukemaan mun blogini. En oikeesti ollut osannut varautua siihen, että sairastumisen ”vuosipäivä” saisi mielen näin matalaksi, eikä tällä kertaa edes PT-Annen viesti kännykässä ensin saanut sen suuremmin hymyilemään.

Kuulumisia tuo kyseli, niin kuin ystävät yleensä tekevät. Annella on vaan sellanen ärsyttävä piirre, että se lukee mua kuin avointa kirjaa. Jopa silloin, kun ei olla nähty tai kuultu toisistamme viikkoihin. Enkä edes osaa valehdella sille. Tänään se kuitenkin kyseli kauheen tarkasti kaikkea, tulevista labroista ja kilppariarvoista. Kyseenalaisti senkin, että onko mulla oikeesti lääkärin lupa treenaamiselle. Kun kerroin, että mun Teppo-lääkäri on antanut kaikkeen muuhun luvan paitsi vuorikiipeilyyn, tapahtui jotain mitä en ikimaailmassa olisi osannut odottaa:

Tipahdin aivan täysin. Tai no nyt kyllä huijaan, mähän röhnötin siinä olkkarin sohvalla jo valmiiksi, en mä siitä sentään pudonnut. Ehkä hiukan pyörryin tai ainakin lamaannuin täysin. Ainoa mitä saatoin tehdä, oli antaa luuri luettavaksi sille miehelle joka vaan toivoi mun olevan hiljaa että sais katsoa rauhassa formuloita. Hämmenyksen, ilon ja onnen kyyneleet vyöryivät vuolaina mun poskille. Sain hädin tuskin vastattua viestiin, koska en tiennyt mitä vastata. Kiitos kun tuntui niin todella laimeelta tässä kohtaa.

En tiedä, mitä hyvää olen elämässäni tehnyt että olen saanut elämääni jotain noin rakasta ja arvokasta kuin Anne ja se mies joka heidän taloaan asuttaa. Nuo kaksi kultakimpaletta mahdollisti sen, että mulla on nyt paljon paremmat saumat saavuttaa takaisin mulle maailman tärkeimmän asian, minkä vuosi sitten menetin. Mun terveyteni. Kiitos kuuluu myös Fitfarmille ja Bullille, joka oli näyttänyt idealle vihreää valoa. Saan myös vuoden aikana käydä Fitfarmin PT-valmennuksissa olevien muiden tyyppien lailla joka toinen kuukausi Tampereella järjestettävillä PT-päivillä!!

Ei, en siis ala samalla tavoin dieetille kuin superdieettien aikana (Anne käski mun sanoa noin, enkä uskalla pistää vastaan, koska se tulee muutenkin piiskaamaan mut seuraavan vuoden aikana useasti melkein hengiltä. ”Melkein”, koska toisinaan kuolemakin ois helpompaa kuin Annen käsittely salilla..), vaan nyt optimoidaan kaikki kohilleen niin, että mun puolikas maksani pysyy mukana. Lisäksi lähtökohdat on täysin erilaiset tälle valmennukselle. Terveys edellä siis mennään kuten ennenkin, mut ei se tarkoita sitä että mä tulisin helpolla taaskaan pääsemään. Vaikeinta tulee olemaan se, että valmennuksen tavoitteeksi Anne asetti sen, että oppisin rakastamaan itseäni joka ikinen päivä ja olemaan itselleni armollinen. Que?

Kyyneleet vierii jälleen poskille, mutta ne on puhtaasti onnen sellaisia. Tai ei välttisti ihan puhtaasti, osa saattaa olla jälkihikikarpaloita hetki sitten päättyneeltä bodypump-tunnilta. Tää päivä on ollut todellinen tunteiden vuoristorata; syvältä itsesäälin uumenista äkillinen nousu ihan huippufiiliksiin. Oon täysin valmis vastaanottamaan kaiken, mitä tuleva valmennusvuosi tuo tullessaan. Annekin on kuulemma, vaikka vähän vielä mietityttää että onko se oikeesti miettinyt tään jutun ihan loppuun asti..