Jään aika harvoin sanattomaksi. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin verbaalisesti mitenkään erityisen lahjakas, sanavalmis ja aina kartalla, vaan oikeestaan niinkö vähän päinvastoin. Välillä toivoisin, että osaisin olla edes joskus hiljaa mutkun ei. Sammakoiden livahtelu suusta on enemmänkin tapa kuin poikkeus. Ja yleensä ne sammakot on vielä jokseenkin kaksimielisiä sellaisia. Tai muuten vaan erittäin epäsovinnaisia tilanteeseen nähden.

Tänään töissä yritin sitten muina kasvatusalan ammattilaisina peittää jäätävää väsymystäni ja esittää oikein reipasta ja iloista erityisopettajaa. Koska mun sairaus on pysynyt remissiossa jo pidemmän aikaa, on kortisonia pystytty hiljalleen laskemaan jo hyvin pieniin lukemiin. Aina kun annosta lasketaan, puskee ensin vieroitusoireet päälle, kunnes elimistö taas alkaa toimimaan ilman totuttua lääkemäärää. Mulla tää ilmenee yleensä väsymyksenä. Ei mitään sellasta pientä hohhoijjaakuhiukanramasee –väsymystä, vaan ihan totaalista tilttaamista. Aivot ei toimi, ajatus ei kulje, sanat tulee takkuillen ulos suusta, olo on kömpelö ja pää tyhjä. Sopii loistavasti opetustyöhön nämä tämmöiset, vaikka en nyt menis sanomaan että se paljon poikkeis mun normaalista olotilasta.

Siinä työskennellessäni ahkerasti lojuessani työpöydällä yrittäen saada jotain järkevää aikaiseksi, sain viestin Eveltä, johon olen tutustunut Gym 2000 – salilla käydessäni.

Siisemmääkestä!! Epäuskoisena tuijotin taas kerran Ipponelaiseni näyttöä, suu auki, täysin hölmistyneenä. Mun mielestäni oli jo enemmän kuin reilua, kun salin omistaja Pete suostui muitta mutkitta jatkamaan mun jo loppunutta vuosisopimusta neljällä kuukaudella, koska en sairauden takia päässyt treenaamaan. Enkä siis ollut edes salille mitään itsestäni tai poissaoloni syistä koskaan mitään ilmoitellut, jätin vaan käymättä.

”Hei me kaikki tsempataan sinnuu et saat kunnon kohilleen ..oot rakas meille!”

Ei sanoja. Ei edes tullut mieleen mitään kaksimielistä, vaikka just hetki sitten oltiin hyvän työystäväni kanssa repeilty vedet silmissä ”käsitöille”. Enkä nyt lähde avaamaan tätä sen enempää, koska äiti. Ju nöy.

Mä olen monesti lähiaikoina miettinyt, pitäiskö vaihtaa salia, koska maskulaisena tuonne isolle kirkolle Turun keskustaan tulee jonkun verran matkaa. En kuitenkaan oo halunnut sitä tehdä, koska gymistä on tullut mulle ”toinen koti”. Sinne ne mun pudottamani 23kg jäi, hikenä ja verenä salin lattioille. Tai no melkeen verenä, ei se kaukana ollut. Ennen sairautta ehdin treenaamaan siellä vuoden, minkä aikana paikka ja laitteet tuli hyvinkin tutuiksi. Uudelle salille mennessä sitä palloilee pitkään ihan urpona ennen kuin sali alkaa tuntua omalta ja treeni kulkemaan, varsinkin kun en ole mikään kaikentaitava ja tosipro fitnessihminen. Ja mikä parasta, Gymillä on myös ihan huippu henkilökunta, jotka todella välittää asiakkaittensa hyvinvoinnista.

Vatvoin kaikkia näitä lähipäivien ullatyyyyskäänteitä mielessäni ajellessani töistä kotiin. Sit se ihan ykskaks välähti (tähän mun pään kuva ja sit semmonen hehkulamppu loistamaan sen päälle): nythän mulla, eilainkaankilpailuhenkisellä eikä missään nimessä haasteita rakastavalla ihmisellä on taas edessäni ihan loistava haaste! Ei tuu mieleen kauheesti löysäillä treenatessa kun tietää, että mun kehitystäni seurataan ja tuetaan, vaikka itse päänatsi Anne ei ois paikalla. Huippua!

Aivan mieletön, käsittämättömän arvokas tukiverkko mulla!! Mun sydän pakahtuu kiitollisuudesta, vaikka taas kerran, pelkkä kiitos tuntuu täysin mitättömältä. Kiitos silti.