Jaa mitä mulle kuuluu?

Kiitos kysymästä. Uskaltaisinpa kerrankin väittää, että hyvää. Kaikki on hyvin. Itseasiassa, paremmin kuin pieneen ikuisuuteen, tuota epämääräistä ajanmäärettä sen suuremmin tarkentamatta.

Lapset ovat terveitä ja sillä tavoin seesteisiä kuin heidän iässään kuuluukin olla. Toisinaan ovat, yleensä eivät. Talven tulo myös tänne Varsinais-Suomen puolelle on tuonut äitiyteen uusia ulottuvuuksia, kun on taas ihan eri tavalla kiinnostellut illallakin kammeta ulos lasten kanssa. Ollaan pulkkailtu, laskettu mäkeä, hypitty lumikasoissa ja rakennettu liukurimäkiä. Ja käyhän se ihan liikunnasta, kun vetää lähes 60 kiloa jälkikasvua perässään pitkin kylän raitteja. 

Tosin kuvittelin liikoja luullessani kuopuksen jo unohtaneen mukavan pikku rallattelunsa viime kesältä. Että sori siitä, naapurit ja kylänihmiset. Tälle "ei ole sormia pyllyssä" -jutulle on ihan luonnollinen selitys.

Itsekin olen jo pidemmän tovin ollut terveenä, jopa siinä määrin, että saatan toisinaan unohtaa sairauteni ja muut pikku kolotukset. Opiskelut etenee niin kuin pitääkin ja pitävät minut sopivasti kiireisenä, varsinkin lasten nukkumaanmenon jälkeen. Koti on pystyssä ja salillakin olen ehtinyt jo käydä useamman kerran. Kiitos Annen kanssa käytyjen yhteistreenien ja kärsivällisen opastuksen, alan taas olla jyvällä siitä, mitä siellä salilla kuuluu tehdä. Liikeradat alkavat palailla kohdilleen, treeniohjelma on sopivan simppeli ja pienemmilläkin painoilla on saatu hyvä tuntuma kadonneisiin lihaksiin. Olinkin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu nousta ylös tuolilta reisilihasten ja ojentajien huutaessa samaan aikaan armoa. Mutta tämä kipu on hyvästä, ja mä nautin ihan suunnattomasti!

Että eipä tässä sen kummempia kuulu, kiitos. Pelkkää hyvää vaan. Oon oikeesti aika onnellinen just nyt, vaikka eihän tässä nyt mitään ihmeellistä kuitenkaan ole. 

Ja tuntuu muuten ihan kivalta voida vastata niin.