Aurinko armas
kesäkuuta 22, 2015
Mä tykkään tuosta kirkkaasta ja mukavasti lämmittävästä ilmiöstä, tuosta mikä tuolla taivaalla niin kivasti möllöttää! Auringoksikin sitä on kutsuttu. Aivan käsittämätön sen aikaansaama muutos omassa olotilassa, melkeinpä väkisin alkaa nuo suupielet nousta kohti korvia sen ilmeentyessä pilvien takaa. Useamminkin saisi näkyä, ei ole paljoa tarvinnut katsella tämän talven aikana. Vai laskettiinko kesäkuun loppu jo kesäksi, vaikka sama.
Kuten jo aiemmin olen täällä keuhkonnut, yritämme kovasti saada kotiamme kaupaksi. Tuolla reilun kilsan päässä meidän perhettä odottelee sellainen aikast ihana omakotitalo. Tänään oli ensimmäinen virallinen näyttö, ja se aiheutti tämmöiselle munkaltaiselle pienesti perfektionistiselle siivousintoilijalle sellaisen reilun hyppysellisen harmaita hiuksia. Tänkkaad se on aika trendikästä, siis se harmaa.
- Tältä se olohuone näyttää ennen kun lapset puuttuvat asiaan..
Miettikääpä, että teillä asuisi viisi- ja yksiveet täystuhot lapset, joiden kanssa pitäisi koko päivä viettää siinä kodissa, mikä pitäisi olla illansuussa näyttökunnossa. He eivät myöskään ole perineet äitinsä siivousintousgeenejä. Isäänsä ovat tulleet siinä suhteessa, enkä mä edelleenkään, 11 vuoden saman katon alla elämisen jälkeen, ole kovin tyytyväinen hänen perimiinsä geeneihin. Siis noin niinkun siivouksen saralla. (Anopille terveiset.)
Täällä me sitten aamusta asti tuijotettiin lasten kanssa ikkunasta (mihin ei saanut koskea, koska sormenjäljet!!) ulos odottaen, että sade hieman hellittäisi. No ei hellittänyt, saavista kaatamalla tuli koko helvetin aamupäivän. Otettiin sitten legot esiin ja alettiin rakentamaan, pikkumuija räpelsi siinä mun ja isoveljensä mukana minkä kerkesi. Ei edes kertaakaan tukehtunut, edistystä on siis tapahtunut.
Jouduin koko aamun tsemppaamaan ihan täysillä, etten olisi jatkuvasti motkottamassa lapsille kodin siisteyden ylläpitämisestä. Rätti kädessä kuljin kummankin perässä toistellen ”älä nyt koske siihen kun äiti on just siivonnut”-tyyppisiä lauseita ihan liian monta kertaa ja ehkä aavistuksen liian kireellä ja kimakalla äänensävyllä. Vuoden äiti – pysti on jälleen löytänyt osoitteensa Raputielle.
Päästiin me (lasten) onneksi hetkeksi ulos ennen meidän minimatamin päiväuniaikaa. Suurinta hupia tuottivat pihalle muodostuneet isot lätäköt, joissa me sitten muina kurahoususankareina pompittiin. Käytiin keräämässä kedon kukkasiakin, niin ovat nättejä ja kivasti koristavat kotia. Lapset saivat purkaa päivän energialataustaan ilman jatkuvaa marmatusta sotkemisesta. Kovin olivat helpottuneen oloisia, raukkaparat.
![IMG_9195[1]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_tKENkzAdQ3CoLShmm_N7XejNh9qOdjn9dvuNukTSn1Wn-SpdyrHm-FVm5Pl00j1AC-VYDBrC78WftykQXsTbNiqh1PvUD2z6RolcIXUeQ5e9Yq01MxSXh6xPQ0jOjDDnyagA_sliK3GYULU7FAn66ztc8Ph9wn73Bol0gTBd_8tMtFHqG5228awcJR0AwJGB8=s0-d)
Anoppi tuli apuun iltapäivällä, jotta sain matot tampattua ja lattiat luutattua. Pitihän ne keittiön kivilattian saumatkin kuurata ja varmistaa ettei katonrajassa ole ainoatakaan hämähäkkiä kutomassa seittejään. Myös sauna oli ehdottomasti pesun tarpeessa, samoin kaikki peilit, ovet, mitä ylipäätään voi kutsua pinnaksi.
Esikoisen fudistreenit olivat sopivasti samaan aikaan näytön kanssa, ei siis tarvinnut tehdä sen suurempia evakuointisuunnitelmia. Tulevan Messin juostessa pallon perässä minä painon sata lasissa pikkumuijan perässä. Hän kun olisi niin kovasti halunnut osallistua isoveikan treeneihin. Ihana ystäväni poikkesi myös illalla kahvilla poikansa kanssa, samoin viisveen kummisetä Kalakukkojen maasta ilahdutti meitä pitkästä aikaa vierailullaan. Siinähän sitä tekemistä yhdelle päivälle ihan riittämiin.
Jos ajattelee, että viime yö meni taas osittain pikkumuijan kanssa valvoen, voi olla ihan tyytyväinen omaan suoritukseensa. Kaikesta kiireestä ja hektisyydestä huolimatta selvisin päivästä myös ruokailujen osalta, vaikka varsinkin lounas tuli aika juostenkusten hoidettua. Olo on silti huomattavasti eilistä iltaa kevyempi, tosin nuo kesäkuun alun jälkeen tulleet 5 (!!!!) kilogrammaa mukavasti tuossa vyötäröllä (sinne ne kaikki aina varastoituu, vaikka persiiseen niitä toivoisin) löllyää. Ite aiheutettu, ei siis parane valittaa. Ja huomenna on taas uusi päivä ja aikaa tehdä asian hyväksi jotain. Silleen se menee.
Tämä blogikirjoitus on omistettu auringolle, ja sen ihanan piristävälle voimalle. Kiitos, kun teet minusta paremman, energisemmän ja helpostilähestyttävämmän ihmisen.
Käypä siellä Paattisillakin paistamassa, jos anoppi veti herneet niistä siivousgeeneistä.
Viimeistään nyt!
0 kommenttia