Vuosipäivä

kesäkuuta 01, 2015

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun Jutta ja puolen vuoden superdieetit virallisesti omalta kohdaltani alkoi. Taisin muistaakseni ottaa yhden päivän varaslähdön. Tahkon alkupunnituspäivä oli jo 29.5.2014, eikä sen ensimmäisen vaa´alle nousun jälkeen enää hirveesti tehnyt mieli suklaata. Hävetti vaan ihan helvetisti, ja samalla myös jännitti, mitä ohjelman parissa vietetyt 6 kuukautta tulisivat pitämään sisällään.
004
Annen tapaaminen on ollut yksi mun elämäni parhaista hetkistä. Siinä se istui muina blondeina Gym2000 –salin punaisilla sohvilla. Eipä siinä kauaa mennyt kun se jo heilutti ruoskaansa salin puolella, mun yrittäessä heilua tyhmän näköisenä jotkut säälittävän pienet painot käsissäni. Naama punaisena, ilme tuskaisena, hien kastellessa höllyvän vartaloni päästä varpaisiin. 
Ja mua hävetti. Minä, maailman suurimmalla kilpailuvietillä varustettu ihminen. En vaan kerta kaikkiaan onnistunut salilla siinä missä muut. Olisihan mun nyt perkele pitänyt saada samat painot hauiskääntöihin tai mun lemppareihin, vipareihin, kuin se jäätävällä lihasmassalla varustettu fitness-kissa siinä mun vieressä. 
Mutta ei. Kilon painoilla yritin saada edes kolme toistoa aikaiseksi ilman että pyörtyisin, saatana. Ja peiliin en kyllä katsoisi. En, vaikka Anne miten yritti pakottaa. ”Tee siitä sun paras ystävä” tai ”Kyllä sä vielä opit sitä sun peilikuvaas rakastamaan”, se väitti. Useasti. Ja mä painoin silmät kiinni, tiukasti, ettei mun vaan tarvii kattoa sitä möhömahaista, punanaamaista ällötystä.
läskijumppaa2
Kolme sekuntia ennen kuin pyörryin.
läskijumppaa4
Ilme kertoo enemmän kuin..
Se tunne, miltä tuntuu katsoa itseään peilistä ja vihata näkemäänsä, ei varmaan ikinä pääse unohtumaan. Se aina silloin tällöin vieläkin meillä vierailee, se sama läskihirvitys, mutta onneksi se käy enää vain kääntymässä ja katoaa viimeistään seuraavana päivänä. En vieläkään ole oppinut rakastamaan itseäni, mutta jos vertaa vuoden takaisiin fiiliksiin, niin kyllä meillä nykyään jo ihan mukavasti menee. Siis mulla ja mun peilikuvalla. 
Se on vähän sama kuin tuo mies joka meillä asuu. Välillä sen naama ärsyttää enemmän kuin jonain toisena päivänä. Välillä sitä rakastaa enemmän ja välillä toivoisi että sen voisi vaihtaa johonkin nuorempaan. Viiiitsivitsi! En mä antaisi tuon miehen asua kenenkään muun luona. Enkä vaihtaisi itseänikään keneenkään muuhun. Osaan jo olla ihan tyytyväinen itseeni. On myös päiviä, jolloin näytän mielestäni ihan nätiltä. Eikä salillakaan tarvitse enää huhkia silmät kiinni.
Välillä taidan jopa hymyillä sille. Minulle siellä peilissä. Ja se hymyilee takaisin, iloisen veikeesti, ja se näyttää ihan onnelliselta.
IMG_4501[1]
Onhan tuossa vielä työnsarkaa mutta kyllä se muutoskin on kohtalaisen selkee..
IMG_4502[1]
IMG_4504[1]
Ja sitä minä olen. Onnellinen, ihan hemmetin isolla Oolla. Niin äärimmäisen kiitollinen siitä puhelusta, mikä melkein meinasi koitua mun kohtaloksi. Mutta en mä kuollutkaan, vaan sen jälkeen elämä lähtikin vauhdikkaaseen nousuun, ja tuo matka jatkuu edelleen. Välillä vähän saatan kompastella, eikä kaikki aina tunnu ihan kivalta, mutta vihdoin olen oppinut sen että kaaduin mä kuinka pahasti tahansa, vaikka ihan rähmälleen menisin naama edellä mutaan, niin mulla on kaikki tarvittavat taidot päästä sieltä takaisin ylös.
Tyhmäähän se ois siellä paskassa möyriä. 
Kiitos <3 Kyllä te tiiätte!
Ps. Blogissa seuraavaksi noin Turkin matkan mittainen hiljaisuus. Mä lähden nauttimaan auringosta, lämmöstä ja ennen kaikkea mun perheestä. Katotaan jos vaikka tonne feisbuukin puolelle eksyis jotain kuvia matkan varrelta. Stay tuned!
IMG_4553[1]

Share This Story

Tags: , , , ,

You Might Also Like

0 kommenttia

Subscribe