Otetaan esimerkiksi eilisillan tapahtumat.

Prinsessallamme on nuha. Ihan perus flunssa. Räkää ja vähän lämpöä, ei mitään sen ihmeellisempää. Mutta tietysti se harmittaa loputonta tahtoikä -kauttaan viettävää kuopustamme ihan suunnattomasti, koska juuri nyt olisi ollut pakko päästä Seikkikseen leikkimään. Juurihan kun siellä viime kesänä olimme.

Lupasin kieltävästä vastauksestani suivaantuneelle tuittupäälle, että puistoon lähdettäisiin heti kun olo olisi parempi ja vähäinenkin lämpö olisi laskenut. Selitin - kuten tunnollisen äidin toimenkuvaan kuuluu - ettei kipeänä voi lähteä puistoon riehumaan, koska vakavat jälkitaudit ja muut nelivuotiaan mielikuvitukselle sopivat kauhukuvat. Parantumista odotellessa täytyisi siis keksiä jotain muuta kivaa, jolla olon saisi paremmaksi. Leikkiä, vaikka.

Tyttäreni mietti hetken ja pyysi sitten saada lähettää viestin vielä töissä olevalle isilleen. Minä, luonnollisesti, toimisin kirjoitustaidottomalle nelivuotiaalle kirjurina.

Noin. Lapsi saatettu tyytyväiseksi suklaajätskillä ja pinaattiletuilla. Sitten varmaan voitaisiin vaikka leikkiä jotain..?

 - Äiti, laitatko isille vielä yhden viestin?

 - Voin tietysti laittaa, kulta. Mitäs mä siihen kirjoitan?

 - Kirjoita siihen että: "Isi. Minä haluan koiran."

Kuten mainitsin, yrityksen puutteesta ei ainakaan voi tuota isin tyttöä moittia. 

Samalla olen hiljaa mielessäni huojentunut siitä, ettei ainakaan meidän lähikaupan hyllyillä ole toistaiseksi näkynyt koiria myynnissä.