Reilu 400 pääosin kouluikäistä poikaa ja niiden äidit. Samassa tilassa, sullottuna sinivalkoiseen purkkiin yhdeksi vuorokaudeksi. Ei pakomahdollisuutta.

Jokaisen opettajan unelma. Haha.

En ole enää vuosiin ollut mikään kovin innokas risteilijä - varsikaan viinanhuuruisilla lauantai-iltalähdöillä - mutta lapseni luokkakaverin äidin ehdottaessa meitä lähtemään mukaan Äidin ja pojan yhteiselle risteilylle, en voinut kieltäytyä.

Ja hyvä, etten niin tehnyt.

Vietän erittäin paljon aikaa yhdessä lasteni kanssa. Olen arkisin useimmiten jo hyvissä ajoin kotona, eikä minulla ole viime vuosina ollut juurikaan omia menoja tai harrastuksia. Aikaa lasten kanssa vietettäväksi jää siis ihan helv.. runsaasti. 

Kahdenkeskinen aika kahdeksanvuotiaan esikoispoikani kanssa ei kuitenkaan ole ollut enää lähiaikoina itsestäänselvyys. Koulun, kavereiden ja harrastusten kahmaistessa valtaosan pojan elämästä ei aikaa - tai kiinnostusta - äidin kanssa vietetylle ajalle enää ole. Tai silloin kun aikaa olisi, vie arkisten askareiden lisäksi pikkusisko vähintään puolet äidin huomiosta. Lisäksi neljä vuotta nuorempi sisko rajoittaa myös yhdessä tekemisen laatua, sillä reippaudestaan huolimatta ei nuorempi kykene millään pysymään isomman perässä. Ja valitettavan usein se menee niin, että yhteinen tekeminen mitoitetaan sen nuoremman tasoa vastaavaksi, ei siis isomman toiveiden mukaisesti.

En myöskään muista, milloin viimeksi olisimme tehneet poikani kanssa jotain ihan kahdestaan. Siis oikein ajan kanssa, muutamaa tunnin tai kahden pyrähdystä lukuunottamatta. Sellaista kivaa, josta me kummatkin pitäisimme. Aikaa, jolloin ehtisin keskittyä häneen ja vain häneen. Tehdä asioita, joita emme pikkusiskon mukana roikkuessa pysty tekemään. Aikaa, jolloin minulla olisi aikaa kuunnella ja olla läsnä, menettää hermot moneen otteeseen ja taas kohta nauraa hohottaa hölmöille sutkautuksille. Helliä ja hemmotella, pitää lähellä, äidin ja pojan laatuaikaa.

Nyt siihen oli mahdollisuus ja siihen me myös tartuimme. Äidin ja pojan yhteinen risteily oli järjestetty yhteistyössä Poikien äidit -facebook-ryhmän kanssa. Matkan aikana sai halutessaan osallistua pojille ja äideille suunniteltuun toimintaan ja kilpailuihin sekä tavata Tubecon-voittajat, veljekset Roni Backin ja Miklun. Vaikka tubettajat eivät suosiostaan huolimatta olleet meidän maalaispojalle ennestään tuttuja, oli hän tapaamisesta erittäin innoissaan. Nimmaritkin tarttui mukaan meet & greet -tapaamiselta. Osallistuimme myös kuvasuunnistuskilpailuun, ja vaikka arpaonni ei suosinutkaan meitä voitonjaossa, oli yhdessä puuhaaminen ja suukkoselfieiden ottaminen ainakin toiselle osapuolelle kultaakin kalliimpaa. 

Ihan kahdestaan emme toki aikaa paljoa viettäneet, sillä kaveruksilla riitti paljon enemmän energiaa juoksennella laivan kapeita käytäviä ja loputtomia portaita kuin meillä äideillä. Vaikka toisaalta tuntui hurjalta päästää pojat hetkeksi keskenään tutkimaan laivaa, oli silti aika mahtavaa huomata, kuinka iso ja omatoiminen meidän pienestä pojastamme on jo kasvanut. Oikea miehenalku. 

Valvomisesta ja reippaasta reissumeiningistä huolimatta eilen illalla kotiin palasi onnellinen poika ja sen vähintään yhtä onnellinen äiti. Kahdenkeskinen, tai ainakin tiiviisti yhdessä vietetty vuorokausi oli tärkeä paitsi minulle, myös lapselleni. Vaikka vuorokauteen toki mahtui erimielisyyksiäkin, sujui suurin osa matkasta ilman turhia motkotuksia. Minulle, kontrollia ehkä liiaksikin rakastavalle äidille, teki hyvää uskaltautua antamaan pikkuiselleen vähän siimaa. Huomata, että vilkkaudestaan huolimatta voin jo monessa asiassa luottaa lapseeni. Tajuta, että nuoresta iästään huolimatta hän ymmärtää jo aika paljon tästä maailmasta. 

Tuntuu ihan hassulta, mutta tuon yhden risteilyn aikana opin paljon uutta kahdeksanvuotiaastani. Miten ylpeä saankaan hänestä olla! Ja kiitollinen, että vielä saan kaapata hänet syliini ja ottaa vaikka sata hassua selfietä ilman sen suurempaa vastarintaa.

Nukkumaan mennessään se kutsui vielä huoneeseensa, antoi suukon, toivotti hyvät yöt ja kuiskasi:

"Äiti, mulla oli ihan mielettömän kivaa sun kanssa!"

Niin minullakin, kulta. Otetaan pian uusiksi.