Hehkutin viime viikolla haaveistamme lähteä seikkailemaan Thaimaahan kesäkuuksi. Olemme sen jälkeen pyöritelleet ajatusta ahkerasti puolelta toiselle, tutkineet lentojen ja majoitusten hintoja, miettineet mahdollisuuden realistisuutta nyky(raha)tilanteeseen nähden ja todenneet, ettei ajatus ole täysin mahdoton.

Kaiken muun haaveilun, matkakohteiden valinnanvaikeuden ja kymmenien matkavlogien läpikahlaamisen ohella palauttelin myös edeltävien reissujemme muistoja mieleeni vanhojen lomakuvien avulla. 

Kuvat palauttivat mieleeni mukavien reissumuistojen lisäksi myös muiston hyvävartaloisesta itsestäni. Melkein teki pahaa katsoa jälkimmäisen matkamme (12/2014) kuvia, jolloin olin juuri muutamaa päivää ennen palannut Superdieetin loppukuvauksista Tahkolta. En muistanutkaan kuinka hoikka olin. Makkaroiden sijaan vatsaani koristi orastava sikspäkki. Ensimmäistä kertaa elämässäni en juurikaan häpeillyt esiintyä bikineissä. Vaatteet istuivat kauniisti päälläni, eivät kiristäneet kuuman ja kostean ilmaston turvottaessa kehoa. Siltä reissulta löysin myös paikallisista kojuista itselleni muutaman kesähepeneen, vaikka paikallisen kokoluokituksen mukaan vastasin edelleen lähes jättiläistä. 

En kuitenkaan tuolloin osannut arvostaa vartaloani. Ne, jotka ovat elämässään suurempia määriä painoa pudottaneet lyhyessä ajassa ymmärtävät, ettei pää oikein tahdo pysyä muutoksen tahdissa mukana. Se tulee aina hieman jälkijunassa. Vaikka tänään katson kuvia kaihoisasti ihaillen, olin kuvaushetkellä vielä hyvin epävarma itsestäni. Peilistä katsoi edelleen hieman pullukka tyttö, joka pelkäsi kuollakseen menettävänsä kovalla työllä saavutetut tulokset, jos lomalla poikkeaa turhan paljon totutusta ruokavaliosta.

Kuvia selaillessani ymmärsin nyt, miten paljon tuolloin otin kuvia itsestäni tai pyysin mieheni niitä minusta ottamaan. Ja vain sen takia, etten ollenkaan tajunnut, miten oikeasti hyvältä näytin 23 kiloa keventyneessä, kaksi lasta kantaneessa vartalossani.

Tänään ei kuvia tarvitse ottaa tajutakseen, että kaukana ollaan noista mitoista. Vaikka aikuisena, aivot omistavana ihmisenä ymmärrän, että terveys menee aina ulkonäköasioiden edelle, en häpeä myöntää häpeileväni itseäni. En ole sinut vartaloni kanssa, enkä pidä ollenkaan siitä, mitä peilissä näen. En halua olla tällainen. En. 

Mutta en myöskään voi sille mitään, ettei kehoni ole edelleenkään kanssani samaa mieltä. Ei toimi gluteeniton, laktoositon eikä sokeriton ruokavalio. Ei myöskään ruokavalio, jonka avulla ohjelman aikana kilot pudotin. Toki liikuntaa on tullut harrastettua huomattavasti vähemmän, enkä ole yhtä pilkuntarkasti jaksanut ruokavaliota noudattaa. Voimavarani eivät yksinkertaisesti ole siihen riittäneet, maksasairauden mukana kulkevan väsymyksen, äitiyden ja opiskelun ohella. 

Eniten kaipaisin sitä, että yritykseni palkittaisiin edes pienellä toivonkipinällä. Että vaakalukema liikkuisi edes muutaman kilon alaspäin, antaen motivaatiota jatkaa eteenpäin. Että liikkuminen polvivammaisena tulisi painon laskun myötä taas helpommaksi. Ettei vaan aina vituttaisi kun kaikki sattuu. Ja hävettäisi, kun on vaan niin rapakunnossa. Taas. 

Ei auta. Ei vaikka miten valittaisi. Valitan silti tämän postauksen verran, koska sisällä vellovan paskan märehtiminen, asioiden  ja omien ajatusten jäsentäminen tekstiksi ja niiden julkaiseminen helpottaa. Enkä millään usko, että olisin ainoa, joka painii kehopositiivisuuden, itseinhon ja muodonmuutoshaaveiden välillä.

Kaikesta huolimatta, kävin tänään ostamassa itselleni uudet, suuremman koon jumppapöksyt, vanhat kun alkoivat olla aika virttyneet enkä satunnaisesta viuhahtelutaipumuksestani huolimatta ajatellut salilla persettäni esitellä. Huomenna käyn naapurikunnassa lunastamassa itselleni kuntosalikortin vuodeksi. Yllä olevassa kuvassa kauniina poseeraava dieettikilpasiskoni Maijan ja myös superdieettiin osallistuneen Minnan kanssa ollaan haastettu itsemme karkki- ja suklaalakkoon 116 päiväksi, josta jo kerroinkin tuolla Mun muotoisen facebook -sivuilla. Että yritystä kuitenkin on.

Haaveenani on, että saisin sen verran jalkoihin voimaa (ja lihaksia polvea tukemaan) tässä muutaman kuukauden aikana, että kehtaisin voisin vielä kevään aikana osallistua Turussa(kin) järjestettävälle Training for Warriors -treenien peruskurssille.  Ja kesäkuussa olisi ihan kiva, jos voisi taas edes vähän vähemmän häpeillen laittaa uikkarit ylleen.

Miten sulla sujuu? Joko on kesäkunto hallussa?