Tiedätkö, miten sovitetaan yhteen yksi kuumepotilas, parikymmentätuhatta huonosti nukuttua yötä, omat läsnäolovelvotteiset opiskelut, miehen työreissu Seinäjoelle, käytännössä kaikkeen kyllästynyt nelivuotias, salitreenit ja bloggaaminen?

Ei mitenkään. Tai ainakaan itse en osannut tehtävää ratkaista kuluneen viikonlopun aikana.

Vaikka tällä setillä olisi helposti voinut kuvitella viikonlopusta tulevan ihan täysi fiasko, sainkin todeta, että rakkaat lapseni todella osaavat toisinaan yllättää äitinsä. Positiivisella tavalla.

Eikä tämä ole edes sarkasmia.

Lauantaina, miehen ollessa siis reissussa ja oletettuani yhden kuumeettoman päivän jälkeen esikoisen jo tervehtyneen, lupasin viedä lapseni keilaamaan. Ajettuamme keilahallin pihaan ei kuitenkaan jäänyt kenellekään epäselväksi, ettemme mahtuisi kyseiseen laitokseen heittämään ensimmäistäkään palloa. Piha oli täynnä autoja ja hallin ikkunoista näkyi valtava määrä ihmisiä. Jotkut kisat siellä tietysti oli. Vastoin ennakko-oletuksiani, monta päivää neljän seinän sisällä lusineet lapseni ottivat asian kuitenkin ihan iisisti. Eivät itseasiassa olleet oikein moksiskaan, vaikka tietysti asia heitä harmitti. "Tullaanhan sitten joku toinen kerta tänne?" kysyivät. Ja sitten asia oli käsitelty.

Koska kello oli jo lounasaika, päätin hemmotella lapsia viemällä heidät lempipaikkaansa, IKEAan syömään. Matkalla sain kuitenkin vielä loistavamman idean, josta lapset takuulla ilahtuisivat. En edes muista, kiitos Netflixin ja Viaplayn, milloin olisimme viimeksi käyneet vuokraamassa leffan ihan sellaisesta niitä vuokraavasta liikkeestä. Pyörimme Filmtownissa aikamme tutkien hyllyiltä löytyvää elokuvatarjontaa. Esikoinen nappasi käteensä Autot 3.:n ja pikkumuija löysi suosikkinsa Tatun ja Patun. Huomatessani, että joutuisin maksamaan kahdesta leffasta yhteensä kokonaisen kympin, aloin katua koko juttua, pihi opiskelija kun olen. Ehdotin varovasti, että jättäisimme levyt "vielä hetkeksi" hyllyyn ja poistuimme vähin äänin liikkeestä. 

Lapseni eivät sanoneet sanallakaan vastaan.



Kurvasimme kirjaston pihaan. Kirjastoissakin on yleensä aika kattavat elokuvavalikoimat ja niitä saa lainata sieltä ihan ilmaiseksi. Aika moni muukin oli valitettavasti hoksannut saman asian, eikä tällä kertaa leffalaarista löytynyt juuri mitään katsomisen arvoista. Olin varma, että lapset vaatisivat minua palaamaan suorilta käsin Filmtowniin noutamaan sinne jääneet levyt, mutta ei. Sen sijaan jäimme pitkäksi aikaa lueskelemaan kirjoja ja tekemään palapelejä. Etsittiin luurailevaa Vallua ja nauraa räkätimme Tatun ja Patun pölhöilyille. Kotiin luettavaksi valittiin iso pino Kapteeni Kalsareita.

Söimme myöhäisen lounaan huonekalujätin täpötäydessä ravintolassa. Istuimme pitkään ja juttelimme mukavia. Mietimme, toisiko isi Seinäjoen reissultaan tuliaisia (Ei!), suunnittelimme kesälomareissua ja pohdimme pikkumuijan kolmen vuoden päästä alkavaa koulu-uraa. Lapset kävivät käsi kädessä noutamassa jälkkärijäätelönsä, kiersivät koko alakerran mukisematta ja jonottivat rauhassa kassajonossa. Eivät marisseet edes siitä, ettei tällä kerralla alakerran bistrossa ollut pullatarjoilua.

Kotona kaikki puuhailivat hetken omia juttujaan. Minä sain juoda kahvini kuumana ja maata hetken sohvalla (!!!) lasten leikkiessä kotileikkiä. Yhdessä, sulassa sovussa. Illemmalla esikoiselle nousi kuume uudelleen, joten leiriydyimme kaikki kolme takaisin sohvanmutkaan katselemaan leffoja. Netflixistä.

Ei siinä, että päivässä olisi ollut mitään ihmeellistä tai yllättävää. Tiedän, että lapset - myös omani - osaavat halutessaan olla joustavia ja sopeutumiskykyisiä, ovat loistavaa seuraa ja muutenkin kaikin puolin ihania. Siitä tulee vain harvemmin kirjoitettua. Jotenkin niihin negatiivisiin aiheisiin on helpompi aina tarttua.