Tiedättekö, mikä talvessa on parasta?

Lumi. Talvella kuuluu olla lunta.

Osanette siis arvata myös, mikä talvessa on kaikista paskinta..?

Koti Varsinais-Suomessa. Sepä hyvinkin.

Palailtiin jo viime viikolla reilun viikon kestäneeltä pohjoisen visiitiltä, miehen kun piti palailla takaisin töihinsä. Nautimme vireää matkailukautta elävän Ylläksen tarjonnasta, palveluista ja aktiviteeteista sekä tietysti Lapin kauniista, lumisesta talvesta ihan todella, todella paljon! Loman oikeastaan ainoa miinuspuoli, mikä aiheutti toisinaan pientä hampaankiristystä, oli neljän hengen pukeutuminen pakkaskelejä varten ahtaassa hotellihuoneen eteistilassa. Kun on sitä kerrastoa toisensa perään, pipoa, hanskaa, kauluria ja villasukkaa. Sekä tietysti kaksi lasta, joille pelkkä pukeutuminen sanana tuntuu ahdistavalta.

Tai sitten se, kun sieltä piti lähteä kotiin. Piiiiitkä miinus siitä. En osaa kuvailla sitä masennuksen ja ahdistuksen määrää, mikä - varsinkin meissä aikuisissa - kasvoi kilometri toisensa jälkeen ajaessamme pohjoisesta alas, kohti sateista ja pimeää lounaisrannikkoa. Miten Lapin puhtaan valkoiset, upeat ja jylhät lumimaisemat vaihtuivat hiljalleen karummiksi, kolkommiksi ja kalsean tasaiseksi peltomaisemaksi. Puut kadottivat tykkykerroksensa ja pakkashuurteensa, valkoiset hanget muuttuivat pakokaasujen saastuttamaksi harmaiksi kinoksiksi maanteiden varsille, kunnes lopulta katosivat kokonaan mustaan asfalttiin. Tai sitten en vaan enää nähnyt mitään. Oli vaan niin kertakaikkisen pimeää. Ja märkää. 

Vaikka reissuilun ja reppuelämän jälkeen on aina ihanaa palata kotiin, tällä kertaa se oli myös aika turruttavaa. Oli aivan uskomattoman ihanaa saada nauttia hetki oikeasta talvesta, ulkoilusta ja punaposkisten lasten riemusta. Lasketella, hiihtää, lumikenkäillä ja pulkkailla. Nauttia kuumasta kaakaosta laavulla, syöttää poroja tai kiitää huskyjen vetämässä reessä pitkin jänkhää. Tuntui pitkästä aikaa uskomattoman hyvältä, ettei tarvinnut yrittää väkisin keksiä tekemistä, kastella varpaita kuralammikoissa eikä lapsetkaan olleet kuralla ja hiekalla kuorrutettuja.

Että on ollut tässä sellaisia pieniä käynnistymis- ja takaisinsopeutumisvaikeuksia. Orastava miesflunssakin on meinannut kaataa petiin. Kyllä, luit oikein. Miesflunssa. Kun en oikeasti ole kipeä, vähän vaan on lämpöä. Räkäisyys yrittää sinnikkäästi puskea päälle ja tukkia sieraimet, mutta ei sitten kuitenkaan kuin hiukan nenässä tuhise. Olo on veltto ja vetämätön, eikä mikään oikein kiinnosta. Miesflunssa siis, mitä ilmeisimmin.

Onneksi eilen ja tänään on aurinko vähän pilkahdellut pilviverhon takaa eikä vettäkään sada kaatamalla. Toistensa seuraan jo pikkuisen tympääntyneet, nahistelevat sisarukset pääsivät aloittamaan omat normi arkensa koulussa ja hoidossa, omien ystäviensä parissa. Minä taas sain tämän päivän nauttia vain ja ainoastaan omasta seurastani sekä Netflixin hömppätarjonnasta. Illalla vointi on taas ollut ihan normaali, turhat pöpöt karkoitettiin koko perheen yhteisellä iltaenkillä pikku pakkaskelissä.

Että kai se elämä tästä taas kirkastuu, kun koittaa asennoitua oikein. Tasan ei ole silti näitä talven nallekarkkeja jaettu Suomen kuntien kesken. 

Ehkä lyhyempi kesä, hyttyset sun muut pohjoisempaa Suomea piinaavat ötökät kompensoivat talven puutetta edes vähäsen.