Kyllä se nyt vaan on niin, että mä olen lopen kyllästynyt olemaan tämmöinen kankea, rättiväsynyt, muiden perässä läähättävä punkero. Tässä viime päivinä, vanhoja postauksia läpikäydessäni olen joutunut kohtaamaan useita kauniita kuvia ja paino-ongelmointiin sekä lihavuuteen liittyviä "ei enää ikinä" -toteamia. Ja tässä sitä kuitenkin taas ollaan. 

Muina punkeroina.

Kuitenkin joka kerta ollessani ihan fiiliksissä siitä, että pääsisin vihdoin aloittamaan säännöllisen ja tavoitteellisen treenaamisen, tulee seinä jonkun sortin sairauden muodossa vastaan. Ihan joka helvetin kerta. Kaipaan säännöllistä salilla treenaamista, mutta samalla sen aloittaminen piiiiitkän tauon jälkeen pelottaa aika tavalla. 

En nimittäin ole koskaan unohtanut, miltä ensimmäiset PT-Annen vetämät treenikerrat Jutta-projektin alussa tuntui. Hävetti ihan hullusti heilua pikku painojeni kanssa, naama tuskasta punaisena, lihaksia tursuilevien, upeiden fitness-kissojen vieressä. Itselläni kun tursuili ihan kaikki muut paikat, ei lihakset. Muistan, miten vaikeaa oli katsoa itseään peilistä. Piti painaa silmät kiinni, tiukasti, ettei tarvitsisi katsoa sitä möhömahaista, punanaamaista punkeroa.

Yritän myös kuumeisesti päättää, millä salilla jatkossa treenaisin. Mulle jo kovin tutuksi tullut Gym2000 -sali on varustetasoltaan ja henkilökunnaltaan ihan huippu, mutta matka Turkuun jumppaamaan on turhan pitkä. Kun muutenkin tuota treenaamiseen jäävää aikaa on hyvin rajallisesti, tuntuu hölmöltä kuluttaa matkoihin niin paljon aikaa. Maskussa on myös oma kuntosali ryhmäliikuntoineen päivineen ja pienempiä, käyttömaksuiltaan lähes ilmaisia kuntosaleja löytyisi lähikunnista useampia. 

Että nyt niitä päätöksiä vaan kehiin sitten, ennen kuin taas joku uusi tauti estää treenaamisen. Treenivaatekertakin pitäisi uusia. Sitten on enää päästävä yli siitä korkeaksi kasvaneesta salin kynnyksestä ja opittava niitä paljon mainostettuja malttia ja armollisuutta.

Apua saatana!

Jään aika harvoin sanattomaksi. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin verbaalisesti mitenkään erityisen lahjakas, sanavalmis ja aina kartalla, vaan oikeestaan niinkö vähän päinvastoin. Välillä toivoisin, että osaisin olla edes joskus hiljaa mutkun ei. Sammakoiden livahtelu suusta on enemmänkin tapa kuin poikkeus. Ja yleensä ne sammakot on vielä jokseenkin kaksimielisiä sellaisia. Tai muuten vaan erittäin epäsovinnaisia tilanteeseen nähden.

Tänään töissä yritin sitten muina kasvatusalan ammattilaisina peittää jäätävää väsymystäni ja esittää oikein reipasta ja iloista erityisopettajaa. Koska mun sairaus on pysynyt remissiossa jo pidemmän aikaa, on kortisonia pystytty hiljalleen laskemaan jo hyvin pieniin lukemiin. Aina kun annosta lasketaan, puskee ensin vieroitusoireet päälle, kunnes elimistö taas alkaa toimimaan ilman totuttua lääkemäärää. Mulla tää ilmenee yleensä väsymyksenä. Ei mitään sellasta pientä hohhoijjaakuhiukanramasee –väsymystä, vaan ihan totaalista tilttaamista. Aivot ei toimi, ajatus ei kulje, sanat tulee takkuillen ulos suusta, olo on kömpelö ja pää tyhjä. Sopii loistavasti opetustyöhön nämä tämmöiset, vaikka en nyt menis sanomaan että se paljon poikkeis mun normaalista olotilasta.

Siinä työskennellessäni ahkerasti lojuessani työpöydällä yrittäen saada jotain järkevää aikaiseksi, sain viestin Eveltä, johon olen tutustunut Gym 2000 – salilla käydessäni.

Siisemmääkestä!! Epäuskoisena tuijotin taas kerran Ipponelaiseni näyttöä, suu auki, täysin hölmistyneenä. Mun mielestäni oli jo enemmän kuin reilua, kun salin omistaja Pete suostui muitta mutkitta jatkamaan mun jo loppunutta vuosisopimusta neljällä kuukaudella, koska en sairauden takia päässyt treenaamaan. Enkä siis ollut edes salille mitään itsestäni tai poissaoloni syistä koskaan mitään ilmoitellut, jätin vaan käymättä.

”Hei me kaikki tsempataan sinnuu et saat kunnon kohilleen ..oot rakas meille!”

Ei sanoja. Ei edes tullut mieleen mitään kaksimielistä, vaikka just hetki sitten oltiin hyvän työystäväni kanssa repeilty vedet silmissä ”käsitöille”. Enkä nyt lähde avaamaan tätä sen enempää, koska äiti. Ju nöy.

Mä olen monesti lähiaikoina miettinyt, pitäiskö vaihtaa salia, koska maskulaisena tuonne isolle kirkolle Turun keskustaan tulee jonkun verran matkaa. En kuitenkaan oo halunnut sitä tehdä, koska gymistä on tullut mulle ”toinen koti”. Sinne ne mun pudottamani 23kg jäi, hikenä ja verenä salin lattioille. Tai no melkeen verenä, ei se kaukana ollut. Ennen sairautta ehdin treenaamaan siellä vuoden, minkä aikana paikka ja laitteet tuli hyvinkin tutuiksi. Uudelle salille mennessä sitä palloilee pitkään ihan urpona ennen kuin sali alkaa tuntua omalta ja treeni kulkemaan, varsinkin kun en ole mikään kaikentaitava ja tosipro fitnessihminen. Ja mikä parasta, Gymillä on myös ihan huippu henkilökunta, jotka todella välittää asiakkaittensa hyvinvoinnista.

Vatvoin kaikkia näitä lähipäivien ullatyyyyskäänteitä mielessäni ajellessani töistä kotiin. Sit se ihan ykskaks välähti (tähän mun pään kuva ja sit semmonen hehkulamppu loistamaan sen päälle): nythän mulla, eilainkaankilpailuhenkisellä eikä missään nimessä haasteita rakastavalla ihmisellä on taas edessäni ihan loistava haaste! Ei tuu mieleen kauheesti löysäillä treenatessa kun tietää, että mun kehitystäni seurataan ja tuetaan, vaikka itse päänatsi Anne ei ois paikalla. Huippua!

Aivan mieletön, käsittämättömän arvokas tukiverkko mulla!! Mun sydän pakahtuu kiitollisuudesta, vaikka taas kerran, pelkkä kiitos tuntuu täysin mitättömältä. Kiitos silti.

Tuntuu tylsältä jatkuvasti valittaa omaa väsymystään, joten en ihan kamalan usein sitä ole tehnyt. Rakas pikkumuijamme antoi odotuttaa itseään kolmen keskenmenon, kahden polvileikkauksen sekä yhden Marevan-kuurin (veritulpasta johtuva verenohennuslääkitys) ajan, joten tuntui siltä, ettemme yksinkertaisesti saa valittaa siitä, jos lapsemme meitä välillä valvotuttaa. Tai siis mitään välillä. Aina. Jopa useita kymmeniä kertoja yössä, tai sitten se valvoo puolesta yöstä aamuun asti ja nukahtaa juuri ennen kuin meidän aamuvirkku viisvee herää.

Tuo mini-Justiinan unettomuus alkoi jo viime kesänä, ei siis ole kyse mistään ihan hetken hurmoksesta. Huonosti jos lainkaan nukutut yöt, tiukka dieetti, kova treeni, lapset tarpeineen ja yleensäkin meidän perhe-elämän pyörittäminen vaati jo viime vuoden puolella verojaan. Puolivälipunnituksen tienoilla elo-syyskuun vaihteessa olin jo väsähtänyt, vaikka en itse sellaista kauhean mielelläni myöntänyt. Ei kuulu mun tapoihin, sillä mähän jaksan aina. En voi sietää ajatusta, että mua pidettäisiin laiskana, koska sitä mä en ole.

PT-Anne tiukkana tätinä puuttui jo tuolloin peliin, tai oikeastaan vihelsi sen pelin kokonaan poikki. Treenistä ei ole mitään hyötyä väsyneenä, sellasta se väitti silloin, eikä sen mielipide ole vieläkään mihinkään muuttunut. Se puhuu aina jostain kolmijalasta: ruoka, lepo ja uni. Ja sit se kysyy mitä tapahtuu jos yksi jalka puuttuu. ”Kaks jalkaa kannattelee koska oon niin taitava” ei kuulemma ollut oikea vastaus tähän arvoitukseen. 

Välillä ihan käy sääliksi sitä kun joutuu mua valmentamaan, ei ole helppoa tietä se nainen itselleen valinnut.

Treenit sujui dieetin alussa ihan ok, mutta parina viime viikkona aloin huomaamaan, ettei mussa tapahdu minkäänlaista kehitystä. Oikeestaan tulokset vaan laski, vaikka ihan tosissani jokaisen treenin vedin. Ei vaan jaksanut, ei sitten millään.

”No mistä se sitten sulle kertois?” No siitä, etten mä yritä tarpeeksi! Sitä se mulle kertoo, kiitos vaan kysymästä. Mun on mahdotonta hyväksyä/myöntää se, että olen väsynyt tai varsinkin se, että se väsymys vaikuttaa mun suoriutumiseen. Mun vaan pitää pystyä kaikkeen, ei ole vaihtoehtoja.

No tänään se sitten lykkäs tämmösen Lihastohtori Juha Hulmin blogista bongatun Timo Kettusen tekstin  meille valmennettavilleen luettavaksi.

”…Suurin osa meistä pärjää noin 7-9 tunnin yöunilla, joskin unen laatu on tärkeämpää kuin pituus. Kova harjoittelu lisää kuitenkin unen tarvetta, ja kovan jalkapäivän jälkeen kroppa saattaa tarvita jopa tunnin pidemmät yöunet palautuakseen. Vain muutama prosentti maailman ihmisistä pärjää alle kuuden tunnin yöunilla, joten jos sinua väsyttää päivällä (etkä ole sairas) niin nukut yksinkertaisesti liian vähän.

Paitsi jos olet Batman.”

Ehkä sitten olen Batman. Tai sitten mun ei oikeesti tarvii jaksaa ihan kaikkea. Mä voin myöntää olevani väsynyt, varsinkin siinä kohtaa kun unta on viikkoon mahtunut kokonaiset 15-20h, normaalisti nukun 3-6 tuntia yössä, pätkissä. Viimeistään siinä kohtaa pitäisi hälytyskellojen soida, kun istun autossa aamu kasilta, teinihelvetin työpaikkani parkkipaikalla, enkä ole ihan varma missä olen tai miten sinne olin päässyt. Taisinpa jopa hetken pohtia, olinko tulossa vai menossa murkkuja kaitsemaan.

Univaje, viimeiset työviikot ennen kesälomaa, meneillään olevat asuntokaupat, laina- ja vakuutusneuvottelut, lapset harrastuksineen, arjen askareet, viikon päässä siintävä Turkin loma, dieetti ja treeni, unohtamatta sitä miestä joka meillä asuu. Se ei ainakaan pysty unohtamaan että se asuu mun kanssa, kaameeta on tainnut sen elämä tään aika ajoin räjähtelevän ydinpommin kanssa olla viimeiset 11 vuotta viime aikoina.

Jotta taakkaa saadaan hiukan purettua, kielsi Anne mua menemästä salille. Kun siitä ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Vaikka tuollainen aikuisen ihmisen kieltäminen nyt on oikeesti aika perseestä, kyllä mä sitä silti tottelen. Ehdin kyllä myöhemminkin treenata. 

Nyt mä annan mun kehoni levätä ja toivon, että tuo meidän taaperokin tekee niin.

Ootko koskaan kokeillut rullaamista noin niinkun kehonhullollisessa merkityksessä? Jos et vielä ole niin älä helvetissä lähe edes koittamaan. Aivan sairasta touhua tollanen itsensä satuttaminen ja kiduttaminen!! Siinä pötkön päällä kun hetken pyöriskelee niin olisi täysin valmis kertomaan ne kaikista synkimmätkin salaisuudet mitä sisällään pitää. Niin jäätävää siitä syntyvä kipu on!! Melkein kuin olisi palannut ajassa taaksepäin synnytyssaliin! 

Noeikai, huijasin. Hyväähän se tekee. Mut sattuu niin pirusti. Asiaan.

Monet tietääkin (koska valitan aiheesta aina silloin tällöin feisbuukissa), että meidän pikkumuija on ollut koko pienen ikänsä tosi huono nukkumaan. Viime yö ei tehnyt poikkeusta. Heräsin itkuun kahden paikkeilla, ihan kokonaisen tunnin olin siinä kohtaa jo nukkunut. Välillä nämä yöheräämiset menee sillä, että laittaa tutin, taputtaa parit kerrat pyllylle ja tadaa, se nukkuu taas. Tää oli kuitenkin taas sellanen yö, kun neiti päätti herätä. Ei vaan suostu nukahtamaan, ihan sama mitä sirkustemppuja teet. Kipeeksikin se oli tullut. Siinä mä sitten istua kökötin pinnasängyn vieressä, kovalla lattialla, aamuun asti.  Oli mulla pari peittoa alla pehmikkeenä. Ei kovin vetreenä muijana noustu siis tänään ylös sängystä lattialta. Tana.

Valkku-Anne, ihanan touhukas ihminen kun on, pelasti päivän järjestämällä meille valmennettavilleen ”demotunnin”, missä käytiin läpi erilaisia liikkuvuusharjoitteita ja opeteltiin käyttämään foam rolleria, putkirullaksi sitä kai suomeksi yleensä kutsutaan. Mitä hyötyä siitä sitten on? No, se on jossain määrin verrattavissa hierojalla käymiseen. Putkirullan avulla hierotaan/käsitellään/ möyhennetään/runnotaan lihaksia ja pehmytkudoksia. En mä nyt jaksa alkaa sen enempää selittelemään, kun googlaamallakin löytyy viisaampien kirjoituksia aiheesta. Ja mä oon valvonut koko viime yön joten väsyttääkin semisti. Tässä silti kymmenen terveydellistä hyötyä, jotka putkirullaus tarjoaa:

Ton viimisen kohdan mä lisäsin ihan itse.

Siellä me sitten makoiltiin lattialla pötkön päällä kaikissa eri asennoissa ja kiroiltiin. Hyvin treenistä palautuneet ja auki olevat lihakset kestää kovempaakin käsittelyä, mutta pahimpiin jumeihin ja trigger-pisteisiin sattuu jo pienempikin painallus. Ja mulla noita jumeja riittää, varsinkin oikeassa reidessä. Polvivamman takia (tai silloin kun se kipuilee) kävelen väärin ja siksi mun oikean puolen lihakset on usein tosi jumissa. Kyllä siinä muutamat kyyneleet taisi poskelle vierähtää kun etureisiä käsiteltiin. 

Jos vaan olisi ahkera ja jaksaisi säännöllisesti kaivaa sen rollerin esiin, niin kyllähän se siitä hiljalleen helppaisi. Olen vaan niin auttamattoman laiska huoltamaan kehoani. Jos vaikka nyt lupaisin, että jatkossa ainakin kerran viikossa varaisin jonkun tunnin kehonhuoltoa varten, ja rullaisin koko kropan läpi. Lyhyempikin aika toki riittää, mut jos huolellisesti haluaa käydä läpi koko kehon, niin tuo tunti on siihen aika ideaalinen aika.

Jos joku innostui koittamaan niin noita rulliahan saa eri näkösiä, kokoisia ja värisiä, lyhyitä ja pidempiä, muhkuroilla/nystyröillä ja ilman, kovia ja vähän pehmeempiä. Ja mä puhun edelleen niistä foam rollereista, ei siis tarvii punastua äiti! Mun rulla on tuollainen ihan perus vehje, Eco– merkkinen. Hong Kongista vai Tokmannilta vai mistä lie mahdoinkaan ostaa sen aikoinaan. Eikä tainnut maksaa kuin kympin tuo mun pötkylä, joten iso sijoitus se ei ole. Ja omaan hyvinvointiinsa kun sijoittaa niin sehän on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Ensi yöksi otankin rullan mukaan jos Emma valvoo. On sitten tekemistä siinä lapsen unta odotellessa eikä paikatkaan mene jumiin. 

Fiksu muija, etten sanois!