Kyllä se nyt vaan on niin, että mä olen lopen kyllästynyt olemaan tämmöinen kankea, rättiväsynyt, muiden perässä läähättävä punkero. Tässä viime päivinä, vanhoja postauksia läpikäydessäni olen joutunut kohtaamaan useita kauniita kuvia ja paino-ongelmointiin sekä lihavuuteen liittyviä "ei enää ikinä" -toteamia. Ja tässä sitä kuitenkin taas ollaan. 

Muina punkeroina.

Kuitenkin joka kerta ollessani ihan fiiliksissä siitä, että pääsisin vihdoin aloittamaan säännöllisen ja tavoitteellisen treenaamisen, tulee seinä jonkun sortin sairauden muodossa vastaan. Ihan joka helvetin kerta. Kaipaan säännöllistä salilla treenaamista, mutta samalla sen aloittaminen piiiiitkän tauon jälkeen pelottaa aika tavalla. 

En nimittäin ole koskaan unohtanut, miltä ensimmäiset PT-Annen vetämät treenikerrat Jutta-projektin alussa tuntui. Hävetti ihan hullusti heilua pikku painojeni kanssa, naama tuskasta punaisena, lihaksia tursuilevien, upeiden fitness-kissojen vieressä. Itselläni kun tursuili ihan kaikki muut paikat, ei lihakset. Muistan, miten vaikeaa oli katsoa itseään peilistä. Piti painaa silmät kiinni, tiukasti, ettei tarvitsisi katsoa sitä möhömahaista, punanaamaista punkeroa.

Yritän myös kuumeisesti päättää, millä salilla jatkossa treenaisin. Mulle jo kovin tutuksi tullut Gym2000 -sali on varustetasoltaan ja henkilökunnaltaan ihan huippu, mutta matka Turkuun jumppaamaan on turhan pitkä. Kun muutenkin tuota treenaamiseen jäävää aikaa on hyvin rajallisesti, tuntuu hölmöltä kuluttaa matkoihin niin paljon aikaa. Maskussa on myös oma kuntosali ryhmäliikuntoineen päivineen ja pienempiä, käyttömaksuiltaan lähes ilmaisia kuntosaleja löytyisi lähikunnista useampia. 

Että nyt niitä päätöksiä vaan kehiin sitten, ennen kuin taas joku uusi tauti estää treenaamisen. Treenivaatekertakin pitäisi uusia. Sitten on enää päästävä yli siitä korkeaksi kasvaneesta salin kynnyksestä ja opittava niitä paljon mainostettuja malttia ja armollisuutta.

Apua saatana!