Jo yläkouluiässä, muiden ostaessa vimpan päälle trendikkäitä Marimekon kynäpusseja, sellasia kankaisia missä on sellanen metallinen nipsukkakiinnitys, minä ostin itselleni Batman-penaalin. Ja Batman-aiheiset kynät, kumit ja terottimenkin vielä, ihan koko setin. En osaa kertoa miksi, mä vaan kovin tykkäsin siitä.

En myöskään osaa kertoa, miksi tämä Batman-homma räjähti teinihelvetissä työskennellessäni ihan käsistä. Yksi ihana kollegani osti mulle Batman-mukin, minkä oli salaa sujauttanut työpöydälleni. Toiselta ihanalta sain yllätyslahjaksi hopeisen Batman-korun, mitä kannan tälläkin hetkellä kaulassani. Sitten oli se työhaastattelu, jossa taisin vahingossa kutsua itseäni Batmaniksi. Mitä kaikkia näitä nyt olikaan..

Koenko olevani jonkin sortin supersankari, mene ja tiedä. Tuossa männälauantaina ainakin yritys oli kova, kun piipahdimme Sotkamon Angry Birds -puistossa. Sellainen koko perheen elämyspuisto, missä myös lapsilla on kivaa kun aikuiset leikkii. Tiedättehän. On pesäpallon lyönnin nopeustutkaa, jääkiekon lämäritutkaa, jalkapallon tarkkuusseinää, polkuautoja, scootti- ja skeittiparkki ja trampoliineja joka lähtöön..

Niin. Trampoliineja. Esikoiseni mielestä äiti ei voi hyppiä trampalla, koska "se synnytti kaksi lasta, sieltäniin, ja nyt sillä tulee aina pissaa housuun". True dat. Puiston sulkeutuessa halusin kuitenkin osoittaa lapselleni, miten äärimmäisen rohkea ja taitava, helvetin cuuli mutsi heillä on. Ja ihan ilman tenoja!

Pyllyhyppy trampalla. Sellainen, missä jalat nostetaan ilmaan ja laskeudutaan trampalle sujuvasti persiilteen ja siitä takaisin jaloilteen. Tuostanuinvaan.

No, ei se tietenkään mennyt ihan niin. Takaliston tömähdettyä totuttua joustavammalle alustalle lähti hyppy ihan käsistä. Sen sijaan, että olisin nätisti ponnahtanut eteenpäin, lähtivät jalat kiertämään täysin vastakkaiseen suuntaan, ja lensin tällä koko kropan komeudella, kohtalaisen korkealla voltilla, suoraan takaraivo edellä kanveesiin. Polvet kolahtivat rintakehään ja siitä sitten vielä kertaalleen ympäri takaperin kerien. Upeasta urheiluselostuksesta huolimatta lopputulema ei ollut kaunista katseltavaa. Selästä kuuluvasta rusahtelusta päätellen olin aivan varma, etten enää ikinä kävelisi.

Ilmat pihalla, ylpeys pahasti kärsineenä, valehtelin sujuvasti huolestuneesti minua pällistelleelle puiston työntekijälle kaiken olevan hyvin. No ei oikeesti vittu ollut ei. Sattui niin maan saatanasti joka paikkaan. Veren maku suussa (hampaat lävisti kielen) poistuin paikalta, enkä kyllä todellakaan tuntenut olevani enää kovinkaan suuri sankari.

Mitä tästä opimme..? No, minut tuntien eipä juuri mitään. Eilen kävin röntgenissä varmistamassa kaiken olevan vielä paikoillaan. Hetki sitten saamieni tietojen mukaan murtumia ei löytynyt. Hyvä niin, vaikka koko yläkropan vallannut lihasjännitys veikin loppuviikoksi sairauslomalle. Seuraavalla kerralla ehkä ajattelen hetken ennen kuin toimin. Ehkä.