Esikoinen aloitti maanantaina kaksi viikkoa kestävän, kunnan järjestämän uimakoulun Maskun Vähä-Joumossa. Aika jännä juttu pienen ihmisen elämässä, bussi noutaessa hänet aamulla lähipysäkiltä ja toimitus takaisin samaan paikkaan tapahtuu vasta myöhään iltapäivällä. Useamman tunnin ovat reissullansa. Tulevat päivät vietämme siis pikkumuijan kanssa ihan kaksistaan.

En ole mikään järin kotiäitihenkinen ihminen, vaikka lasteni seurasta suunnattomasti rajatussa määrin nautinkin. Ja vaikka kotikuntamme antaakin mahtavat puitteet lapsiperheiden touhuille, pilaa tämä saatanan jatkuva takatalvi hyisine keleineen ulkona olemisen riemun. En minä ainakaan viihdy pihalla jatkuvasti värjöttelemässä. Eilenkin ehdittiin juuri puiston portista sisään, kun hetkellinen rankkasadekuuro kasteli meidät ihan läpikotaisin. Ja kotona jos joutuu jatkuvasti olemaan niin kyllä siinä alkaa seinät kaatua päälle. 

Yksi sellainen seinienkaatumishetki oli tänä aamuna. Juuri kun kuvittelin voivani hetken istua vessassa rauhassa, kuului oven takaa vessapoliisi-kuopukseni tiukkasävyinen, pompotteleva ääni:

- Äitiiiii! Mä haluan nyt sen mun vauvatarvikelaatikon. Tarvitsen sitä heti. 

- Olen vessassa, rakas. Odota hetki, tuun kyllä sen sitten antamaan sulle.

- Mutku äiti, vauva tarvii ruokaa nyt heti, ja sen syöttötuoli on siellä laatikossa.

- Odota (ääni jo hieman kiristyneenä), mä tulen ihan kohta. Olen kakkalla.

- Joo joo, kyllä mä sen kuulen äiti, mut kyllä se nyt jo riittää siellä. Pyyhi nyt ja tuu auttaan mua!

- ....

Tämmöisinä päivinä sitä kummasti kaipaa toisten aikuisten seuraa, tai ainakin ulostautumista omasta kodista. Kun sovitut puistotreffit kusahtivat ja seura karkasi puistosta melkein heti meidän päästyä pelipaikalle, päädyin nopeasti turvautumaan ajatuksissani jo jonkin aikaa muhineeseen plään biihin. 

En ole ikinä ennen käynyt Turun kasvitieteellisessä puutarhassa. Ja koska en lahjomisyrityksistä huolimatta ole onnistunut saamaan esikoistani moisesta hortoilusta innostumaan, oli nyt, hänen loistaessa poissaolollaan, mahtava tilaisuus päästä tutkailemaan eksoottisia kasveja. 

Myhäilin tyytyväisenä pikkumuijan kirmaillessa pitkin vehreitä, sokkeloisia käytäviä tutkaillen innostuneena puutarhan antia, nimeten kaikki kohtaamansa kauniit kukat. "Shortsikukka" ja "Ankkapuu" olivat ehdottomia suosikkejani.

Karppien menoa suurten lumpeiden täyttämässä altaassa tutkailtiin tovi jos toinenkin, vaikka eräs äänekäs, kalojen hyvinvoinnista pienen altaan ahtaissa tiloissa huolestunut nuorehko kala-aktivisti hieman meinasikin latistaa tunnelmaa. 

Yllätyin, miten pitkän ajan saimme lopulta vierähtämään tutkimusretkellämme. Kun sitten teimme lähtöä Ruissalosta, kysyin väsähtäneeltä matkakumppaniltani, mitä mieltä hän oli kasvitieteellisen puutarhan tarjonnasta:

- Äiti. Miksi sä veit mut sinne, kun ei siellä edes ollut yhtään lammasta?

Niin. Onneksi kävelymatkan varrella olevassa tunnelissa oli sentään upea daathveiröri, jonka edessä voi poseerata tyylikkäästi.  

Reissu pelastettu.