kontrollipäivän mustia mietteitä
heinäkuuta 04, 2017
Kädet hikoilee, sydän kasvattaa hetki hetkeltä lyöntitiheyttään. Levottomasti nukutun yön jälkeen ajatukset harhailevat eikä yhdessäkään niistä tunnu olevan pienintäkään järkeä. Suodatinpussi täyttyy rutiininomaisesti kahvimitallisista, laskeminen kuitenkin unohtui jo ensimmäisen lusikallisen jälkeen. Hermot vetelevät viimeisiään.
On verikoekontrollipäivä.
"Kaikki on edelleen ihan hyvin!", vakuuttelen itselleni samalla kun luen facebookin vertaistukiryhmään saamiani vastauksia oikean kylkikaaren alle sijoittuvasta kivuliaasta nippailusta. Ihan on kuulemma normaalia meille maksavammaisille. Olin jo melkein varma, että päässäni kehittelen näitä erinäisiä kiputiloja, koska joka kerta kontrollin lähestyessä alan stressata sairauteni remissiotilan pysyvyyttä. Todellisia ne ovat joka tapauksessa.
Miksi mun piti sairastua? Miksi?
Tuon kysymyksen herättämissä tunteissa vellominen on loputon suo. Ei se minua paranna, vaikka kuinka päätäni hakkaisin seinään ja kiroaisin kaikki maailman autoimmuunisairaudet syvimpään helvettiin. Siksi on parempi vaan hiljaa hyväksyä ja olla kiitollinen siitä, että arpaonni suosi kuitenkin toistaiseksi kohtalaisen vähäoireisella taudilla. On niitä paljon pahempiakin muille jaeltu.
Valehtelisin kuitenkin isosti, jos väittäisin ettei tuntuisi missään. Kyllä se tuntuu, vaikka se ei päällepäin näy kuin silloin, kun vajaatoiminta kellertää silmät tai kortisoni turvottaa naaman kolminkertaiseksi. Puhun asiasta avoimesti, koska en ymmärrä hyssyttelyä. Uskon myös, että toisinaan ajatusten oksentaminen helpottaa pahaa oloa, kunhan sitä ei nyt ihan tavakseen ota. Ainakaan ihan näin julkisilla paikoilla.
Osaanhan minä myös vitsaillakin asiasta, koska musta huumori!! Mitä elämä olisikaan ilman sitä. Tässä jokunen tovi sitten minulta kysyttiin, muuttuisiko elämäni paljonkin jos tauti etenee ja maksa lopettaa kokonaan toimintansa. Kyseinen ihmisen anatomiaan perhehtymätön ihminen ei oikein ymmärtänyt, miksi kysymys jollain sairaalloisen kierolla tavalla huvitti minua suuresti.
Lukuisista tarkistuskerroista huolimatta omakanta.fi ei ole vielä päivittänyt tietojani ajantasalle. Josko jo huomenna päästäisivät minut jännityksestä, jotta saisin seuraavat 3 kuukautta, aina seuraavaan kontrollikäyntiin asti, hengittää taas hieman vapaammin.
Väittävät, että tähän jossain kohtaa tottuu. Että tämän kanssa oppii elämään.
Tänään ei ole vielä se päivä.
Tänään minä vihaan sinua, autoimmuunihepatiitti!
0 kommenttia