Tyhjä koti. Lapset ovat mummulassa syyslomaevakossa. Turhan tunnollinen mieheni ilmoitti perjantain kunniaksi viettävänsä hieman yliaikaa töissä.

Istun ihan yksin sohvalla, vilttiin kääriytyneenä. Päivän työt on omalta osaltani saatu pakettiin. Syksyn ensimmäinen tentti onnistuneesti takana ja ehdin myös hetken juhlistaa ystävieni rakkautta mukavassa seurassa. Huokaisen syvään ja jään ihmettelemään ympärilläni vallitsevaa hiljaisuutta. Ilmastointi hurisee tasaisesti, läppärin näppäimet napsuilevat hiljaa sormieni painalluksista. Pihkaiset puut räiskyvät takassa. Keittiöstä kantautuu kiehuvan teeveden kohina. Jostain kauempaa kantautuu roska-auton vaimea, rymisevä ääni.

Muuten on ihan hiljaista. 

Kukaan ei juuri nyt halua minulta yhtään mitään. 

Suljen hetkeksi silmäni ja yritän nauttia paljon kaipaamastani omasta ajasta, tästä harvinaisesta hetkestä ihan yksin. Olo on rentoutunut mutta silti tuntuu oudolta, jotenkin tyhjältä. Illan hämärtyessä koti alkaa tuntua vielä tyhjemmältä, jopa hiukan pelottavalta. Huomaan jo odottavani, että ulko-ovi kävisi ja kuulisin taas elämän palaavan kotimme seinien sisälle. 

Kiitos, oma aika! Olit kaivattu, ihana ja äärimmäisen tarpeellinen.

Nyt riittää kuitenkin jo. 

... tältä erää.