Tiedän aika paljon kaikkea, koska olen opettaja. En siksi, että olisin jotenkin fiksumpi kuin tavalliset ihmiset, vaan siksi, että teidän rakkaat pienet kultamuruset kertovat meille opettajille aika paljon kaikkia juttuja omasta elämästään. Ja te, rakkaat vanhemmat, siskot ja veljet, mummut ja vaarit, esitätte niissä tarinoissa pääosaa.

Useimmiten oppilaiden jutut ovat tietysti ihan tavallisia, yleisen keskustelun lomassa esiin tulleita jokapäiväiseen elämään liittyviä, arkisia tapahtumia. Hauskoja kommelluksia, pieniä haavereita, iloisia yllätyksiä tai harmittavia pettymyksiä. Jos kuitenkin uskoisin kaiken kuulemani, voisin väittää, että useissa kodeissa tapahtuu paljon myös sellaisia.. tuota.. perin outoja juttuja. Myös vanhempien kasvatusmenetelmät ovat toisinaan vähintäänkin kyseenalaisia. Onhan valtaosassa tarinoita varmasti jotain perääkin, ja osaan kuuluu suhtautua ihan vakavalla otteella, mutta noin ylipäätään voisin väittää, että aika paljon on värikynää lasten jutuissa käytetty. 

Kukapa meistä ei joskus olisi hiukan juksannut ollakseen inan cuulimpi kuin muut.

Ehkä juuri tästäkin syystä sitä tulee usein mietittyä, mitä ne omat mukulat siellä omissa opinahjoissaan ja hoitopaikoissaan meidän perheen puuhista kertovat. Esimerkiksi myöhään edellisiltana, lasten oltua jo hyvän aikaa untenmailla, kauan odotettu lumisade sai minut hieman leikkisälle tuulelle. Hipsin hiljaa hakemaan ulkoa reilun kourallisen lunta ja yritin yllättää pelkkään aamutakkiin pukeutuneen mieheni pienimuotoisella lumipesulla. 

Harmikseni hän kuitenkin tajusi mitä tuleman piti ja ajauduimme lopulta leikkisään raivopäiseen pystypainiin. Mieheni ei luonnollisestikaan toivonut saavansa kylmää lunta paljasta ihoaan vasten ja pyrki kaikin keinoin estämään yritykseni. Minä taas olin päättänyt suoriutua tehtävästäni ja roikuin kaikin voimin kiinni hänessä, yrittäen saada käteni vapaaksi hänen tiukasta otteestaan. Viiden minuutin räpiköinnin, ähinän ja hervottoman kikattelun jälkeen olin epäonnistunut tehtävässäni, mutta myös päästänyt suustani lukemattomia kirosanoja sekä kertonut painokkaasti useampaan otteeseen mieheni satuttavan minua. Muistaisin myös uhanneeni usealla eri tavalla satuttaa häntä takaisin. Munatkin mainitsin. Useampaan otteeseen.

Leikin loputtua jätin mieheni kuivaamaan sulaneesta lumesta lainehtivaa keittiön lattiaa ja ajattelin itse painua nukkumaan. Kello oli jo reippaasti yli puolenyön. Otettuani vain muutaman askeleen kohti olohuonetta, huomasin sohvalla peiton alle käpertyneen, hieman pelokkaan oloisen tyttäremme. En voi edes kuvitella, mitä tuon pienen, silmät lautasen kokoisina minua tuijottavan tytön päässä mahtoi liikkua. Riensin ottamaan hänet syliini.

"Voi kulta, äiti ja isi vaan vähän leikkivät keittiössä! Ei sinun tarvitse yhtään pelästyä, ei meillä kulta ollut riitaa ollenkaan. Me vaan vähän leikittiin, aikuisetkin katsos leikkivät keskenään!" 

"Joo, me vaan leikittiin!", riensi isikin selittelemään. " Äiti vaan alkoi höpsöttelemään kun ulkona on satanut niin paljon lunta. Katso vaikka, noin paljon lunta on satanut."

Myös esikoinen oli herännyt äidin ja isin leikin lomassa kajahtaneisiin riemunkiljahduksiin. Siinä sitten istuttiin hetki hiljaa vierekkäin sohvalla ja katsottiin ikkunasta ulkovalojen loisteessa taivaalta alas leijailevia lumihiutaleita.

Ei siinä, eihän tästä kummallekaan lapselle mitään sen kummempia traumoja jäänyt. Ihan rauhallisesti nukkuivat yönsä, eivätkä aamulla enää asiasta mitään maininneet.

Ainakaan kotona. 

Huolestuneita Wilma-viestejä odotellessa.