Ykkönen vs. kakkonen - Osa 1.

joulukuuta 05, 2017

Havahduin tänään ajattelemasta, että kuopukseni alkaa olla saman ikäinen, kuin isoveljensä hänen syntyessään. Ettei minulla ole enää pieniä lapsia hoidettavana, eikä sellaisia enää myöskään tähän talouteen ole tulossa. Onhan tuo pieni prinsessa vielä joissain asioissa täysin kädestä pidettävä, niin kuin nelivuotiaan kuuluukin olla. Yllätyn silti päivittäin tajutessani, miten paljon hän jo osaa ja hallitsee ihan itse. Esikoisesta puhumattakaan.

Vaikka lapsia ei kuuluisikaan vertailla toisiinsa, sorrun kyseiseen toimintaan useasti. Neuvolakortista tulee aina tarkistettua, mitkä toisen strategiset mitat ovat olleet saman ikäisenä. Milloin tai missä iässä lapset ovat mitäkin oppineet - minkä ikäisenä sanoivat ensimmäiset sanansa, milloin ottivat ensiaskeleensa. Milloin oppivat käymään potalla, pukemaan itse tai piirtämään muitakin kuin pääjalkaisia. Totta kai otan huomioon sen, että ovat yksilöitä ja oppivat asioita eri tahdissa. Kunhan silti vertailen.



Samalla pohdin myös minun ja mieheni toimintaa vanhempina. Kun sitä luulisi, että kasvatusmetodit pysyisivät kohtalaisen samoina kummankin lapsen kohdalla. Mutta ehei, se ei todellakaan mene niin. Ensimmäisen lapsen kanssa, kaiken vanhemmuuteen liittyvän ollessa täysin uutta, tulee tehtyä virheitä jos jonkinnäköisiä. Mutta niistä oppii. Toisen lapsen kohdalla ei mm. uskottu vanhaa kansaa ja käytetty kuumemittari pyllyyn -metodia helpottamaan vatsan toimintaa monen päivän ummetuksen jälkeen, ainakaan siten, että pää on käytännössä ihan siinä persreiän tuntumassa. 

Kyllähän sitä ihminen kerrasta oppii, kun viikon mahassa muhinutta paskaa lentää tarpeeksi kasvoille. 

Mutta missä kasvatushommissa me olemme muuttaneet toimintatapojamme? Kuinka monta "mä en sit äitinä ainakaan ikinä.." -toteamusta on huonoksi havaittuna karissut matkan varrella? Aika monta, jos asiaa alkaa oikein kunnolla tarkastella. Koska en ajatellut kuitenkaan kirjoittaa tästä postauksesta romaania, mennään yksi asia kerrallaan.

Ensimmäisenä otetaan käsittelyyn ajatuksemme lapsille sopivasta musiikista, ennen esikoista ja nyt. 

Ennen:

Esikoisen ollessa neljävuotias, meillä kuunneltiin lastenlauluja. Siis vain ja ainoastaan lastenlauluja. Olin jo ennen esikoisen syntymää haalinut meille vinon pinon lastenlaululevyjä, joita kaikissa marketeissa myytiin kahdella eurolla. Sieltä löytyi kaikki perinteiset Piippolan vaarit ja Jänöjussin mäenlaskut ja vaarilla on saaret, unohtamatta popsi popsi porkkanaa tai Rölli-lauluja. Kun niitä minunkin lapsuudessani aina kuunneltiin! Opettajaihmisenä halusin myös tukea lapseni kielellistä kehitystä mieluummin lastenlaulujen lorumaisilla lyriikoilla, kuin vaikka Sannin "mitähän vittua" -biisin sanoituksilla.

Autossa kulki aina mukana myös lapsen omat levyt, koska radiossahan kiroillaan päiväsaikaankin niin helvetisti. Esikoisen lemppareita olivat ehdottomasti Ti-Ti -nalle ja Fröbelin palikat, mutta kovasti tykkäsi myös perinteikkäämmästä laulannasta. Hevisaurukset tulivat jossain kohtaa mukaan ja niistä tykätään kovasti edelleen. Voisinpa melkein kehaista osaavani kaikkien biisien sanat kutakuinkin ulkoa. Keikoillakin on käyty.




Nyt:

Kakkosen synnytys lähti käyntiin viikkoa ennen laskettua aikaa, koska syntymäpäivää edeltävänä iltana oltiin esikoisen kanssa lainattu kirjastosta Fröbelin palikoiden laululeikki-DVD ja satakiloisen ruhoni kanssa sitten konkattiin koko konkkaronkka olohuoneen lattialla pomppien. Perinteisemmät luritukset olivat jo alkaneet neljän vuoden luukuttamisen jälkeen maistumaan puulta. Esikoisen huoneesta kuului vuoroin Hevisaurukset ja Robin, jota seurasivat myös Antti Tuisku, Elastinen ja Cheek. Niitä me sitten kuopuksenkin kanssa jammailtiin. Autossa kuunneltiin levyjen lisäksi myös radiota, koska kyllähän ne nyt vittu kuitenkin kaikki perkeleen kirosanat jostain oppivat. 

Yksi molempien lastemme ehdoton ohjemasuosikki on ollut Vain Elämää jo muutaman kauden ajan. Vaikka ensin hieman hirvitti, kun kolmevuotias lauleskelee huoneessaan nukeilleen Nikke Ankaran  "no vittu miksei" tai uusimman kauden jälkeen Toni Virtasen "soita mulkku viidakkorumpua", mutta ymmärrän myös, ettei lapseni ymmärrä laulun sanoista vielä juuri hölkäsen pöläystä. Sen kun laulaa vaan. 

Siinä missä nelivuotias poikani kuunteli lastenlauluja, on juuri neljä vuotta täyttäneellä kuopuksellamme hieman toisensorttinen musiikkimaku.

Pikkumuijan tämän hetkinen Spotify -soittolista TOP 5:

1. Hulluuden highway / Haloo Helsinki!
2. Sata salamaa / Virve "Vicky" Rosti 
3. Dementia / Jari Sillanpää (Vain elämää -kausi 7)
4. Sinun vuorosi loistaa / Juha Tapio 
5. Tequila / Vesala

Mutta kyllä se niistä Fröbeleistä ja TiTi-nalleistakin kovasti tykkää. Kielenkehitys vastaa ikätasoa, eikä hän (kuten esikoisemmekaan vanhempiensa kuullen) kiroile, tai edes ymmärrä mitä kirosanat ovat. Joskus saattaa sanoa kakka tai pissa, vaikka päiväkodissa on opetettu ettei vessasanoja saa huudella. Paitsi silloin jos on hätä. Kakkahätä.

Että ei kuitenkaan taidettu täysin turmella kuopuksemme lapsuutta, vaikka alkuperäisistä kasvatusperiaatteistamme poikkesimmekin.


Mitä teillä lapset kuuntelee?




You Might Also Like

0 kommenttia

Subscribe