Esikoinen aloitti maanantaina kaksi viikkoa kestävän, kunnan järjestämän uimakoulun Maskun Vähä-Joumossa. Aika jännä juttu pienen ihmisen elämässä, bussi noutaessa hänet aamulla lähipysäkiltä ja toimitus takaisin samaan paikkaan tapahtuu vasta myöhään iltapäivällä. Useamman tunnin ovat reissullansa. Tulevat päivät vietämme siis pikkumuijan kanssa ihan kaksistaan.

En ole mikään järin kotiäitihenkinen ihminen, vaikka lasteni seurasta suunnattomasti rajatussa määrin nautinkin. Ja vaikka kotikuntamme antaakin mahtavat puitteet lapsiperheiden touhuille, pilaa tämä saatanan jatkuva takatalvi hyisine keleineen ulkona olemisen riemun. En minä ainakaan viihdy pihalla jatkuvasti värjöttelemässä. Eilenkin ehdittiin juuri puiston portista sisään, kun hetkellinen rankkasadekuuro kasteli meidät ihan läpikotaisin. Ja kotona jos joutuu jatkuvasti olemaan niin kyllä siinä alkaa seinät kaatua päälle. 

Yksi sellainen seinienkaatumishetki oli tänä aamuna. Juuri kun kuvittelin voivani hetken istua vessassa rauhassa, kuului oven takaa vessapoliisi-kuopukseni tiukkasävyinen, pompotteleva ääni:

- Äitiiiii! Mä haluan nyt sen mun vauvatarvikelaatikon. Tarvitsen sitä heti. 

- Olen vessassa, rakas. Odota hetki, tuun kyllä sen sitten antamaan sulle.

- Mutku äiti, vauva tarvii ruokaa nyt heti, ja sen syöttötuoli on siellä laatikossa.

- Odota (ääni jo hieman kiristyneenä), mä tulen ihan kohta. Olen kakkalla.

- Joo joo, kyllä mä sen kuulen äiti, mut kyllä se nyt jo riittää siellä. Pyyhi nyt ja tuu auttaan mua!

- ....

Tämmöisinä päivinä sitä kummasti kaipaa toisten aikuisten seuraa, tai ainakin ulostautumista omasta kodista. Kun sovitut puistotreffit kusahtivat ja seura karkasi puistosta melkein heti meidän päästyä pelipaikalle, päädyin nopeasti turvautumaan ajatuksissani jo jonkin aikaa muhineeseen plään biihin. 

En ole ikinä ennen käynyt Turun kasvitieteellisessä puutarhassa. Ja koska en lahjomisyrityksistä huolimatta ole onnistunut saamaan esikoistani moisesta hortoilusta innostumaan, oli nyt, hänen loistaessa poissaolollaan, mahtava tilaisuus päästä tutkailemaan eksoottisia kasveja. 

Myhäilin tyytyväisenä pikkumuijan kirmaillessa pitkin vehreitä, sokkeloisia käytäviä tutkaillen innostuneena puutarhan antia, nimeten kaikki kohtaamansa kauniit kukat. "Shortsikukka" ja "Ankkapuu" olivat ehdottomia suosikkejani.

Karppien menoa suurten lumpeiden täyttämässä altaassa tutkailtiin tovi jos toinenkin, vaikka eräs äänekäs, kalojen hyvinvoinnista pienen altaan ahtaissa tiloissa huolestunut nuorehko kala-aktivisti hieman meinasikin latistaa tunnelmaa. 

Yllätyin, miten pitkän ajan saimme lopulta vierähtämään tutkimusretkellämme. Kun sitten teimme lähtöä Ruissalosta, kysyin väsähtäneeltä matkakumppaniltani, mitä mieltä hän oli kasvitieteellisen puutarhan tarjonnasta:

- Äiti. Miksi sä veit mut sinne, kun ei siellä edes ollut yhtään lammasta?

Niin. Onneksi kävelymatkan varrella olevassa tunnelissa oli sentään upea daathveiröri, jonka edessä voi poseerata tyylikkäästi.  

Reissu pelastettu.

Mistä tietää, että takana on hauska, sateesta huolimatta kaikin puolin onnistunut, loistavassa seurassa vietetty mökkijuhannus?

No vyötärön ympärysmitasta tietysti, mistäpä muustakaan. 

Kun on kolme päivää lähes surutta vedellyt kaiken maailman herkkuja napaansa, ei ole syytä tuhlata turhan paljon aikaa pohtimalla, miksi vatsa muistuttaa sellaista hiukan tyhjentynyttä, muhkuraista rantapalloa. Myös kasvot ovat saaneet oman osuutensa turvotuksesta, hyvä kun silmät saa auki korostuneiden poskipäiden painaessa niitä umpeen. Rintaliiveihin olisi voinut aamulla lisätä pari kuppikokoa, reidet hinkkaavat toisiaan jopa leveässä haara-asennossa. Pienikin liikahdus aiheuttaa voimakasta höllymistä koko vartalossa.  

Aijjjettä, miten mieltä ylentävä tämä tämmöinen olotila. 

Tarkkaan ruokavalioon tottunut jo muutenkin huonosti toimiva aineenvaihduntani, ei ollut kovin mielissään normaalista poikkeavasta tankkaamisesta. Tuli naposteltua vähän karkkia ja sipsejä, vihersalaatin lisäksi lautaselta löytyi myös majoneesipohjaisia kaalisalaatteja ja juustoja. Pyöräyttipä ystäväni synttäreiden kunniaksi marenki-kermakakunkin, sokeria ja rasvaa säästelemättä. Ruokailuvälit venähtivät normaalia pidemmiksi ja annoskoot suuremmiksi. Lapset vs. vanhemmat fudismatsi epätasaisella sammalkentällä jäi viikonlopun ainoaksi urheilusuoritukseksi, eikä sitä vettäkään tullut juotua tarpeeksi. 

Että ei tässä nyt yritetä edes esittää olevansa huuli pyöreenä ihmettelemässä, mistä näitä kiloja oikein tulee. Vaakaa en ole vielä uskaltanut kohdata, mutta sen kanssa mun pitäisi huomenna aamulla selvittää välit. Ei sillä mitään väliä toisaalta ole mitä se näyttää, mutta ainakin olen rehellinen itselleni. 

Mä tiedän aika lailla tarkalleen, mikä mulle olisi parasta. Ongelma piilekin siinä, että kun tuota lomahölläilyä on tullut harrastettua jo pidemmän aikaa, niin siitä tuntuu taas olevan kovin vaikeeta irroittautua palatakseen takaisin ruotuun. On ollut muutenkin vaikeaa pitäytyä tiukasti ruokavaliossa kaiken muun mentyä ihan persiilteen, noinniinkun dieettimielessä. Mulla on ollut lämpöä päivittäin viime marraskuusta lähtien, kiitos siitä lääkitykselleni. Syömäni sytostaatit myös alentavat vastustuskykyä, ja olenkin ahkerasti nappaillut kaiken maailman flunssapöpöjä tässä viimeisten kuukausien aikana. Pääsiäisen tramppaäksidentin jälkeen rintaranka on edelleen jumissa, 4 vuotta sitten leikattu polveni vihoittelee hyvin kivuliaasti liian suuren kuormituksen alla. Ruokavaliosta on myös helvetin paljon helpompaa pitää kiinni silloin, kun pääsee jumpalle. Eikä yhtään haittaisi, vaikka jo pidempiaikainen jatkuva diettaaminen näkyisi hiljalleen myös mittanauhan lukemissa. Voisi motivoida sellainen.

Niin. Että ei tätä omaa muutosprojektia ole ainakaan kovin helpoksi tehty, mutta ei kai sen niin kovin helppoa kuulu ollakaan. Tänään tuntui erittäin hyvältä palata normaaliin ruokavalioon, eikä siinä kauaa mene kun tuollainen juhlapöhötys kropasta katoaa. Mutta kyllä tässä nyt olisi ihan kunnollisen ryhtiliikkeen aika. 

Täten lupaan siis noudattaa pilkun tarkasti annettuja ohjeita, täysin lipsumatta. Sen suurempaa tavoitetta en voi itselleni asettaa, mutta onhan siinäkin ihan tarpeeksi haastetta tähän kohtaan. Ja julkisesti luvattu on puoliksi tehty, vai miten se oli.

Kohtalotovereita?

Se taisi olla vuosi 2003, kun sateisena kesäkuun torstai-iltana tuijotin tarjoilijan asussani kokkiystäväni kanssa ravintolalaiva Cindyn seinällä olevaa, kovin hitaasti etenevää kelloa. Festarikassit oli valmiiksi pakattu ulko-oven edessä odottavaan autooni, juhlajuomat oli piilotettu kylmiön perälle odottelemaan työajan päättymistä. Jokainen asiakas palveltiin äärimmäisellä hätäisyydellä (sorke vaan, pomo), keneltäkään ei vahingossakaan kysytty halukkuutta jälkiruokiin. 

Kun viimeinen asiakas vihdoin potkittiin poistui ulos ovesta, olivat nämä kaksi nuorta, kaunista sinkkutyttöä, enemmän kuin valmiita aloittamaan kolme päivää kestävät juhannusriennot RMJ -festareilla. En muista koskaan ajaneeni Turku - Rauma -väliä sellaisella nopeudella, talla pohjassa ja renkaat ulvoen.. Tai no, hiukan ehkä liioteltua. Olimme sentään liikenteessä vuoden -89 Nissan Sunnylla. Ainakin se tuntui kovin vauhdikkaalta menolta.

Ei meitä haitannut, vaikka välillä satoi kaatamalla ja makiksen (sillai me raumlaise kutsuta sitä festarirantta) märkä, paikoin mutainenkin rantahiekka likasi huolella valitut vaatteemme ja sotki meikkimme. Tai sitten en vaan muista, että olisi haitannut. Sitä taskulämmintä pississiideriä taisi ihan huolella valua janoisista kurkuistamme alas. Välillä vähän riideltiinkin kadottuani omille teilleni jonkun pojan perässä, mutta senkin taisin nöyrästi anellen saada anteeksi. Aamun pikku tunneilla kammettiin kuitenkin onnellisina yhdessä, hippasen huppelissa heiluen vanhempieni luo keräämään voimia seuraavan päivän hulabaloota varten.  

Kovin oli mukavaa ja huoletonta tuo juhannuksen juhliminen tuolloin neljätoista (14!!!!) vuotta sitten. 

Huomenna, jos tuo tänään kovin vaisun oloinen esikoinen ei nyt saakeli sentään sairastu, saan taas viettää juhannukseni tuon samaisen, edelleen ihan yhtä kauniin mutta ei enää yhtään niin sinkun tytön kanssa. Tällä kertaa tapitan tuskastuneena hitaasti etenevää kelloa näin juhannustorstain iltana, koska en malta odottaa, että saan huomisesta lähdostä kovin riemuissaan olevat ja siksi täysin pois tossuistaan olevat, ylienergiset, seinille hyppivät lapseni äkkiä nukkumaan. Mitään ei ole vielä pakattu, toki hiukan ajatusta suotu kaikelle sille valtavalle tavaramäärälle, mitä nelihenkinen lapsiperhe mukaansa tarvitsee parin päivän mökkireissulle.

Tällä kertaa juhannus vietetään hyvin lapsiystävällisissä merkeissä kuuden aikuisen ja viiden pikkuihmisen kanssa puuhastellen ja pelaillen, uiden, saunoen ja grillailen. Vaikka on aivan ihanaa palata muistoissa takaisin nuoruusaikojen villeihin ja vapaisiin festarikesiin (tai siis siihen osaan minkä niistä ylipäätään muistaa), en tänään teltanhakureissulta kotiin päin ajaessani kadehtinut hetkeäkään niitä nuoria kauniita sinkkuihmisiä, jotka madallettujen Bemarien letkassa ajoivat vastaamme matkatessaan kohti Raumaa ja RMJ:tä Wunderbaumit iloisesti heiluen ja pussikaljat takakontissa kilisten. 

Rauhallista, turvallista ja kaikinpuolin ihanaa juhannusta teille kaikille!

Tuokoon tämä keskikesän juhla mukanaan enemmän mahtavia muistoja, kuin mitä nuoruusvuosien jusseista on yhteensä jäljellä.

Niin. Taas ollaan siinä pisteessä kun uusia juhlapyhiä pukkaa ovista ja ikkunoista, mutta meidän perhe on - ylläri pylläri - vailla minkäänlaisia sotasuunnitelmia. Kuten vappupostauksessanikin jo mainitsin, perheen parissa "ihan vaan lasten ehdoilla" vietetty keskikesän juhla tulisi vaatimaan turhan paljon sensurointia herkimmiltä sivustaseuraajilta, joten nyt olisi toimittava nopeasti.

Kiitos apuun rientäneen ihanan äitini, sain potea tänään flunssaani kutakuinkin rauhassa mummun joutuessa leikki- ja puuhastelukipeiden lasten sarjatulitukseen. Suurin osa päivästä kuluikin somessa roikkuen ja erilaisia juhannussuunnitelmia tehden. Muutamina vuosina olemme viettäneet jussinpäivät Kainuun seudulla sukuloiden, mutta monen sadan kilometrin ajomatka räntäsateeseen toppatakeissamme värjöttelemään ei oikein houkuttele. Toiseksi tuli selailtua Rantapallon äkkilähdöt, Momondo, Paperflies ja mitä näitä saitureiden hakukoneita nyt onkaan. Tukholman tarjontaa tutkin jo ihan tosissaan, mutta listatessani loistavia ajatuksiani whatsapin välityksellä sille miehelle, joka näköjään on paremmin perillä taloudellisesta ahding.. tilastamme, ilmoitti hän muina kirjanpitomiehinä ettei toiveeni ja tilimme saldo oikein kohtaa toisiaan. 

Aikani ihmeteltyä tyhjää ideakiintiötäni päädyin laittamaan nöyrän seuranhakupyynnön lapsiperheiden Tinderiin, feisbuukkiin. Että nyt olisi tarjolla tämmöinen nelihenkinen, lapsellinen mutta ihan hiton hauska perhe vailla leikkiseuraa juhannuksen ajaksi, jos jollekin vaan kelpaisi. Kyllähän meillä niitä ystäviä ja kavereita piisaa, mutta jostain syystä meille ei ole koskaan muodostunut sellaista suuresti haaveilemaani ystäväperheporukkaa, joiden kanssa hillua kaikki tämmöset kissanristiäisiä astetta tärkeämmät tilaisuudet. Muutamat yritykset ovat päätyneet toisen osapuolen eroon, jonka jälkeen treffien järkkäily on ollut hieman.. noh.. mutkallista. Ei meidän ole myöskään tarkoitus antaa itsestämme mitenkään antisosiaalisista kuvaa, vaikka ollaankin yleensä aikalailla maastoutuneita omine juttuinemme tänne Maskun puskiin. Ja vaikka suunnattomasti yleensä nautinkin perheen kesken oleilusta, kyllä sitä kuitenkin juhannuksena kaipaa jotain erityisempää tekemistä. 

Ja kyllähän sieltä sitten poikikin täydellisen sopiva tarjous (myös lompakolle), vaikka hetken jo pelkäsin että kommenttiketju jäisi täysin tyhjäksi. Noloahan se sellainen olisi ollut. Samainen perhe, jonka piti tänään vierailla meillä, oli vuokrannut rantamökin Urjalasta, jonne mekin siis suuntaamme perjantaina. Huippua! Luvassa on siis juuri sitä kaikkea mitä juhannukselta voin toivoa: lapsille kivaa seuraa ikäisistään leikkikavereista, niiden mukiinmenevät vanhemmat, grillailua, pelailua, saunomista ja uimista. Tai sitten kyyhötetään kaikki yhdessä pienessä mökissä perinteisiä juhannuskelejä pidellen. Sekin käy!

Enää ei tarvitse murehtia toisiensa liiallisesta seurasta turhautuneita, ympäri kämppää juoksevista, nahistelevista ja kiukuttelevista lapsista. Eikä tarvii edes sen suuremmin murehtia pakkaamista, Turkin kamat kun ovat vielä suurimmaksi osaksi purkamatta laukuissaan.

Se somen voima. On se.

Ollaanko taas sitä leikkiä, missä unohdetaan hetkeksi turhat jaarittelut ja muut paskanjauhannat elämän autuudesta, ihanuudesta ja ilosta, kesästä ja kärpäsistä ja kerrotaan vaan niitä ihan ehtoja tosiasioita? Mä voin olla eka.

Vaikka mulla loma työttömyys jatkuu, loppui perheen ensimmäinen yhteinen lomajakso tänä aamuna sen miehen - joka joutui kaapeleilla käynnistämään autonsa - palattua takaisin työmaalle. Kaksi mielettömän mukavaa viikkoa kului yhdessä hurauksessa Turkkeineen, Särkänniemineen ja mökillä yöpymisineen. 

Eilen illalla mökiltä mummulan kautta kotiin palatessamme ihmettelin kutisevaa kurkkuani ja valonherkkiä, ärtyneitä silmiäni, meillä kun ei kesällä ole ollut tapana sairastella sen suuremmin. Kotona kuumemittari osoitti epäilyni todeksi; jonkinsortin kesäflunssa oli puhkeamassa. Saatana.

Että siinä sitten aamulla kolmen tunnin yöunien jälkeen miehen tehdessä lähtöä töihin, totesin kaktus kurkussa ja räkä vetisenä norona poskeani pitkin valuen karman olevan aika helvetin kurja kaveri. Että juuri nyt kun kahden aikuisen jakama talous paloitellaan osiin jättäen minun osuudekseni kahden lapsen työleirin pyörittämisen, juuri nyt sitten täytyy iskeä joku tauti päälle?

Istuttuani ensin tunnin koulupsykologin juttusilla, käytyäni puistossa leikkimässä ja jatkettuani lasten kanssa puuhastelua kotipihalla, saatuani lapset ruokittua sekä kaikki monet pienet arkeenpalaamisturhautumiseioomitääntekemistä -kinastelut käsiteltyä, aloin olla kohtalaisen puhki. Kuumemittarin huidellessa jo 38 asteen tietämillä annoin periksi ja hautauduin sohvalle. Esikoinen lähti kaverinsa kanssa ulos leikkimään ja pikkumuija sai köllötellä vieressä katsellen pikkukakkosia.

Että silleen se loma-arkinen maanantai sujui tässä huushollissa. Väsyttää. Ärsyttää, että loman piti loppua ja että se sitten loppui vielä tällä tavoin. Harmittaa, koska huominen kummitytön perheen vierailu jouduttiin perumaan. Vituttaa, koska tämmönen pieni perus flunssakin saa mut tahtomattani varpailleen ja stressaamaan jo vuoden remissiossa olleen maksatulehduksen tilaa. 

Tämmöisinä päivinä sitä kovasti myös odottelee, että kummatkin lapset kasvaisivat vielä pikkiriikkisen isommiksi ja omatoimisimmiksi, ettei ihan kaikissa päivän toimituksissa tarvittaisi aina äitiä. Ettei siinä kohtaa, kun on juuri raahautunut vessaan, kuuluisi (avoimen) oven takaa kolmevuotiaan käsky tulla välittömästi katsomaan hänen barbileikkejään:. "Sulla äiti tuli jo kaikki pissa, minä kyllä kuulin sen!"

Voi luaja.

Perheelle täysin pyhitetyn, eilen päättyneen loman jälkeen päässä surraa monta aihetta, joista voisin kirjoittaa. Voisin ylistää uskomattomia, äärimmäisen reippaita pikku reissaajiani. Ei olisi myöskään vaikeaa hehkuttaa täydellisesti onnistunutta, erittäin rentouttavaa ja kaikin puolin viiskauttaviis lomaa Turkin Okurcalarissa. Tai vastaavasti listata, mitkä asiat lasten kanssa reissatessa mahdollisesti saattaa vituttaa, sekin onnistuisi helposti.

Yhtä hyvin aiheena voisi olla kymmenen vuorokautta kestänyt epämukavuusalueella olo esitellessäni ei-kesäkunnossa olevaa vartaloani julkisesti uikkareissa, ensikättelyssä rikki mennyt Tokmannilta ostettu tankiini vai mikälieskirtini, kortisonin uuvuttama iho, suklaakastikkeella höystetyt aamiaispannarit ja all inclusive -ruokailu, puhumattakaan tapakasvatuksesta, jota voisin antaa rakkaan itänaapurimme röyhkeänsorttisille turistiheeboille. Tai sitten kotiinpaluun tylsyydestä ja hienoudesta. Niistä voisin kirjoittaa. 

Voisin myös unohtaa blogipäivityksen tältäkin päivältä kokonaan, koska eilen vahvasti alkanut (sammuin ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson alkutunnarin jälkeen sohvalle) Game of Thrones -maratoni kovasti kiinnostelisi.

Mutta ei. Mä käytän tämän ajan kirjoittamalla itsestäni.

Siitä, miten hyvältä tänään on tuntunut olla just mä. Miten muutamasta jo entuudestaan turhan kookkaalle vyötärölle kertyneestä lomakilosta ja yleisesti pöhöttyneestä olosta huolimatta olen tuntenut itseni ihan kauniiksi. Miten yllätin jopa itseni solmimalla hetkellisen aselevon pahimman arkkiviholliseni peilin kanssa. Ihan hätkähdin löytäessäni Turkin auringon paahteessa kivasti päivittyneen itseni keimailemasta peilin edessä, heti sen jälkeen kun olin kampaajakäynniltä kotiuduttuani kuluttanut puolisen tuntia pihallamme etsien parasta taustaa ja juuri sopivaa valotusta uudelle profiilikuvaselfielle.

Ehkä ei ole kuitenkaan syytä koittaa arvailla voittajaa, vaan todeta, että kaikella edellä mainitulla on osuutensa omahyväiselle hykertelylleni. Alan vihdoin, ainakin hetkittäin, olemaan sinut itseni kanssa.

Syksyllä tulee kaksi vuotta täyteen autoimmuunihepatiitti -diagnoosista ja sen myötä rankan kortisonikuurin aloittamisesta. Joillekin saattaa olla vaikeaa ymmärtää syvää vihaani tuota elämäni pelastanutta myrkkyä kohtaan, enkä lähde sitä nyt tässä edes avaamaan (koska se mies joka myös haluaa katsoa Game of Thronesia yrittää vihjailla jotain kirjoittamiseen tuhlaamastani ajasta). 

En myöskään halua pilata tätä hyvänolontunnetta palaamalla hetkeen, jolloin vihasin peilikuvaani. Aikaan, jolloin seisoin useita tunteja yksin vessan peilin edessä tuijottaen kortisonin runtelemia kasvojani ja itkien pahaa oloani. 

Koska juuri nyt mun on hyvä olla. 

Eikai sen ole niin väliä vaikka tälle kauan kaivatulle tunteelle ei jotain erityistä syytä löytyisikään. Ehkä se riittää, että ainakin tänään olen onnellinen ja voin hymyillä. Ihan jopa niin kovasti virnistellä että hampaat vilkkuu. Silleen sopivasti, että se hymy peittää alleen myös kauempaa katsottuna viiksiltä näyttävän, ihoa tummentavan maksaläiskän ylähuuleni päältä. 

Nyt äkkiä sitä fantasiadraamaa kehiin.

- olla kiitollinen kahdesta hyvin sopeutuvaisesta ja joustavasta lapsesta. Vaikka lentoaikataulumme oli perheen pienimpiä ajatellen kamalin mahdollinen ja jouduimme odottamaan Antalyan kentällä passijonossa lähes tunnin kolmelta yöllä, en muista kummankaan kitisseen kertaakaan! Itse kyllä taisin livauttaa pari turhaa voimasanaa..

- todeta, että lomailu jo kertaalleen koetussa resortissa ultra all inclusiveineen on ehkä paras vaihtoehto ikinä matkustettaessa pienten lasten kanssa. Ihanan helppoa, kaiken ollessa valmiina ja tarjolla juuri oikeaan aikaan ja palvelu pelaa! Arjenpyöritykseen väsähtäneen äiti-ihmisen unelmaloma, kertakaikkiaan!

- uida, polskia ja räpiköidä altailla tunnista toiseen väsymättä. Uskomattomia vesipetoja nuo mun mukulat.

- löytää miehestään ihan uusia ulottuvuuksia. Tänään se tapahtui

kahden valkoisen rintakarvan muodossa. Ihan pääsi yllättämään, vanha ruppana.

- salaa naurahtaa ivallisesti lukiessaan fb-päivityksiä sateisesta Suomen syyskesästä.

- joutua nielemään turhia avautumisia venäläisille kanssaturisteille, jotka röyhkeydellään ja huonoilla käytöstavoillaan saavat tunteet aika ajoin väkisinkin kuohahtamaan. Aikuiset ihmiset, saatana!! Ja mukelot perässä. Jonkin sortin rynnäkkö-swat team -varustus pitäisi omistaa yrittäessä päästä nauttimaan buffet-illallista, kun jonotustaidottomat ryssät (anteeksnytvaan mut rimmaa seuraavan sanan kanssa) rynnii saalistamaan pöydästä kaiken mikä vaan irti lähtee.

- yrittää unohtaa ulkonäköpaineet ja patsastella uikkareissa siinä missä kaikki muutkin, vatsan ympärysmitasta tai hölskyvistä alleista huolimatta. Ainoa miinus tässä kohtaa annettakoon Tokmannilta ostetulle uikkaritopille, mistä heti ekalla käyttökerralla hajosi ne olkaremmien kiinniketsydeemit. Siellä heiluivat tissit taas holtittomina polvissa, kiristysmekanismin pettäessä. Että vaihtoon meni uikkarit.

- täyttää instagramin ja facebookin lomakuvilla onnellisten lasten ilakoinnista altailla, täydellisen pyöreiksi hioutuneista kivistä rannalla, lakatuista varpaista, palmujen lehvistä ja lomastaan täysillä nauttivasta perheestä. Jatkuvalla syötöllä, monta kertaa päivässä. Ja lisää on luvassa. #niskasetlomalla

- huomata, että blogikirjoituksen postaaminen pädillä heikohkon wifi-yhteyden pätkiessä on perin hidasta ja raivostuttavaa puuhaa. Kuvien postaamisessa meni kevyet 1,5 tuntia..

- olla onnellinen siitä, että tätä samaa ihanuutta on edelleen reilu viikko jäljellä.

- yhtyä kuopuksen sanoihin:

Tänään on yksi niistä todella harvoista päivistä, jolloin mun työ kelpaisi aika monelle muullekin. Facebookin etusivu täyttyy opettajakollegojen lomapäivityksistä, joita avoimesti kadehtien kommetoidaan. Minun päivitystäni tuskin kukaan kadehtii, vaikka jonkun sortin lomaksi kai määräaikaisen työn päättymistä ja siitä johtuvaa työttömyyttäkin voi kutsua. Ainoa ero on siinä, että vakituisen työn omaaville opettajille maksetaan kesäkeskeytyksen ajalta palkkaa. Minun palkkani maksaa OAJ:n työttömyyskassa, kunhan pahimmat ruuhkat saadaan heinäkuun lopulla purettua. 

Tarkoitus ei ole kuitenkaan olla tänään sen suuremmin naama norsunperseellä. Kahden suvivirren taktiikalla suoritettu päivä on täyttynyt taas monista mielettömän upeista hetkistä.

Ihana, ei ainakaan toistaiseksi kovin kouluorientoitunut esikoiseni, sai tänään ensimmäiset kouluarviointirastinsa, ja hänet siirretään tokaluokalle osaat hyvin -painotteisella todistuksella. Olen hänestä äärimmäisen ylpeä, vaikka yhtään "osaat kiitettävästi" -lokeroa ei opettaja ollut ruksannutkaan. Suutarin lapset ja silleen. 

Lämpimiä tunteita saivat tänään osakseen myös alakoulu-uransa päättäneet kutoseni. Niin olivat komeina ja sievinä vastaanottamassa päättötodistustaan. Minuakin muistettiin, vaikka sainkin opettaa tuota räiskyvää rytmiryhmää vain tammikuusta asti. Silleen semisti alkoi hymyilyttää avattuani minulle ojennetun kirjekuoren, ja nähtyäni, mitä se sisältää. Aika osuvalla tavalla minut lahjoivat, vaikka tällä kertaa Tean terapiat taisikin viitata ihan muunsorttisiin hyvinvointipalveluihin. Päätösjuhlan mieleenpainuvin hetki oli kuitenkin ihan ehdottomasti se, kun yhden oppilaani äiti ilmestyi luokkaani - nanananananananananana - Batman -logokuosiseen mekkoon sonnustautuneena! 

Eniten ehkä kuitenkin kosketti entisen oppilaani snäppäämä kuva peruskoulun päättötodistuksesta. Vielä jouluna kevääksi povaamieni täysin mahdollisten nelosten ja luokallejäämisvaaran tilalla olin näkevinäni, sen kymmenen sekunnin aikana kun viesti näkyi kännykän näytölläni, useamman kutosen, olisko voinut vilahtaa jopa seiskakin. Ja että ylipäätään tuon ikäinen nuori laittaa viestin entiselle opettajalleen, koska on itsekin suorituksestaan ylpeä. Aika liikkistä, silleen ihanan jonnemaisella tavalla. Iso sydän tähän.

Loma on siis tässä huushollissa alkanut. Huomenna (koska tänäänhän olisi aivan liian aikaista) pakkaamme simmarit ja aurinkovoiteet matkalaukkuun ja suuntaamme kohti aurinkoa ja lämpöä. Ansaittu koko perheen lököloma all inclusiveineen odottaa meitä Turkin Okurcalarissa. Luvassa 10 päivän verran altailla polskimista, rannalla lasten kanssa puuhastelua, rentoa yhdessäoloa ja kiireettömyyttä. Toivottavasti myös untakin, mutta se taitaa olla ehkä hieman liikaa pyydetty. 

Tässä kohtaa en aio vielä valittaa uupuvasta rantakunnosta, vaikka ajatus höllyvän pehmeästä, vitivalkoisesta ruhostani rantatuolilla makaamassa muiden turistien joukossa saakin oloni hieman vaivaantuneeksi. Jospa se siitä sitten, muistanette ehkä sen sanonnan ruskettuneesta läskistä jamitensennytmeni.

Että buenastardesta vaan ja ansaittua sekä mahdollisimman rentouttavaa lomaa kesäkeskeytystä kaikille kansankynttilöille. Teette ihan mielettömän arvokasta työtä. 

Skål.

- Perheen pienimmäinen on kastellut sänkynsä kolmena perättäisenä yönä. Aiheeseen läheisesti liittyvä pyykki-suihku-uudelleenpetaus-ensaaenääunta -show on kuluttanut aika lailla voimavaroja. Ja verottanut kodin petivaatevarastoja. Tällä hetkellä juuri poistumastani, vielä toistaiseksi kuivalla pedillä varustetusta lastenhuoneesta kuuluu tasainen niiskutus ja yskiminen, pientä lomaflunssaa siis pukkaa. Hurraa!

- Kouluvuoden viimeinen viikko, päivä 3/6. Vietän työssäoloaikani neljäntoista (14!!!) kesälomaa ja alakoulun päättymistä odottavan, iältään 12-13 vuotta puhdasta teiniangstia olevan, pitkälti täysin paineensietokyvyttömän oppilaan kanssa. Voisiko joku ystävällisesti muistuttaa minua, miksi pidinkään työstäni..?

- 1/4 kesälomalaista meidän huushollissa, pikkumuijan vietettyä tänään kevään viimeisen päiväkotipäivänsä. Eilen askarreltiin yhdessä koko hoitojengille upeasta työstä lasten kanssa ansaitut diplomit, joihin prinsessa tuhersi syvällä hartaudella upeat muotokuvat pääjalkaiset. En tiedä ottaisinko ihan vaan vittuiluna toisinaan saamani "no sähän nyt oot opettaja" -kommentit koskien huikeita askartelutaitojani, vai uskooko joku todella, että opettajankoulutukseen kuuluu oleellisena osana 25 opintopisteen sivuaineopinnot askartelu- ja kopiokoneenkäyttötaidoista.

- Spinnerit, sormihyrrät, millä nimellä sitten haluatkaan niitä kutsua. En yleensä tykkää tuoda töitä kotiin, mutta tuo mies, joka nähtävästi halusi kerryttää itselleen Vuoden iskä -pointseja, oli sitten ihan Kiinasta asti niitä meille tilannut lasten iloksi. Kaksin kappalein. Eihän niissä vekottimissa mitään vikaa periaatteessa ole, mutta tuskinpa makkaratehtaalla päivät töitä paiskivan lihamestarin illallispöydässä on HK:n Blöötä tarjolla. Jos ymmärrätte tämän loistavan vertauskuvan..

- "Yhen tyypin" lomamatkan aiheuttama pikku vatsapömpötys, jota virheellisesti kuvasta katsottuna tulkitsin raskausmahaksi. Tietysti soitin ja kysyin asiasta asiaan osalliselta henkilöltä, vaikka minua kyllä varoiteltiin kyseisen toiminnan olevan vielä hieman riskialtista. En tosin vieläkään ole täysin vakuuttunut saamastani vastauksesta, joten jatkan epäilyjäni täällä ihan salaa hissukseni.. Pientä matkaturvotusta, my ass!!

- Esikoisen passi ei ole vieläkään saapunut postiin noudettavaksi. Lomalle lähdemme sunnuntaina. Jos lähdemme. 

- Äskettäin tekemieni kuulohavaintojen mukaan se mies, jonka luulin tuossa muutaman metrin päässä katsovan Catniss Everdeeniä telkkarista, nukkuu istualtaan sohvalla. 

Taidanpa mennä seuraksi. Miten voikaan väsyttää näin jumalattomasti!

..jos on mahdollista, että:

- et tykkää yksityiskohtaisista synnyntystarinoista, kakkajutuista tai koliikkikertomuksista.

- noudatat ruokavaliota, mihin ei kuulu hyvin oleellisena energianlähteenä sokeri.

- et halua nähdä paljaita tissejä.

- kavahdat onnesta kyynelehtiviä, vauvahormoneista höperöityneitä äiti-ihmisiä.

- olet raskaana ja odotat esikoislastasi! (Kuulemasi kauhutarinat supistuksista, imukupeista, unettomista öistä ja sinappilasteista naamalla saattavat muuttaa mielesi äidiksi tulemisen riemusta..)

Jos edellä mainitut kohdat eivät kuitenkaan saa sinua kavahtamaan tai kieltäytymään kohteliaasti kutsusta (tai raskaushormonit ovat mahdollisesti sumentaneet järkesi), ja rohkenet ottaa osaa vauvantuoksuiseen, rakkauden ja iloisten äitien puheensorinan täyttämään juhlaan, saatat:

- ihmetellä, miksi vatsasi pullottaa ilman raskaana olemisen mahdollisuutta.

- huomata saaneesi kallisarvoista vertaistukea ja vastauksia useisiin sinua askarruttaviin, lähinnä lapsia koskeviin kysymyksiin.

- olla rentoutuneempi kuin aikoihin, päästyäsi purkamaan miesvihaasi parisuhteessasi ilmeneviä pikku epäkohtia.

- olla yhtä hymyä, saatuasi pitää sylissäsi pienen pientä, suloisesti tuhisevaa vauvaa. 

- olla onnellinen vietettyäsi mahtavan päivän rakkaiden ystävien ja mukavien uusien tuttavuuksien seurassa.

Ja tänään olin muuten paikalla ihan ajoissa.

Lauantaiaamu.

Nousen ylös sängystä, lapset kinastelevat jo olohuoneessa lastenohjelmista. Paikkoja hieman kolottaa, väsyttääkin vielä. Pikkumuija kasteli yöllä sänkynsä ja siirtyi pyörimään loppuyöksi vanhempiensa väliin. Siinäkin semmoinen yhden sortin fidget spinneri. Ihan kuin en töissä niistä saisi jo tarpeekseni.

Parin kahvikupin jälkeen, pahimman aamuangstin kaikottua, puin päälleni astetta parempaa Lidliä. Suoristin tyynyn kähertämät haituvani, lakkasin jopa varpaankynteni kirkkaan pinkiksi. En edes muista, milloin viimeksi olisin niin tehnyt. Kirsikaksi kakun päälle, lävistin vielä jo vuosia sitten umpeutuneisiin korvareikiini ehkä kaikkeist cuuleimmat batmankorut ikinä.

Innosta kirmailevaa esikoista tultiin hakemaan kaverin luokse leikkimään. Pikkumuija mökötti sohvanmutkassa katsellen värittömiä varpaankynsiään, tylsä äiti kun oli ehtinyt tuunata vain omansa. Se mies, joka tietää tarkalleen millaiseksi riehuvaksi kaistapääksi kiireen sattuessa saatan muuttua, auttoi laittamaan aamupalani valmiiksi. Olin jo hieman myöhässä suunnittelemastani aikataulusta, enkä oikein siedä myöhästymisiä.

Alkavan kesän syksyinen ilma sai hetkeksi empimään, pitäisikö kuitenkin laittaa jotain lämpimämpää päälle. Se mies, jonka murheeksi jäi hoitaa yhdet kaverisynttärit, lahjan hankkimiset ja esikoisen noutamiset, kyseli varovasti kotiinpaluuni ajankohdasta. "Tulen kun tulen, en osaa sanoa ollenkaan." totesin hieman ärtyneesti, annoin suukon ja painelin viluissani autoon. Lämppärit kaakkoon, osoite navigaattoriin ja menoksi.

Päästyäni pois kotikadulta näin, miten ipponelaiseni näyttö välähti uuden fb-viestin merkiksi. Koska viesti oli samalta ystävältä, jonka luokse olin parhaillani suuntaamassa, avasin viestin heti:

"Tämmöiset näistä lahjoista nyt tuli. Huomenna nähdään!"

Voinyjjjovittu.