Lauantaiaamu.

Nousen ylös sängystä, lapset kinastelevat jo olohuoneessa lastenohjelmista. Paikkoja hieman kolottaa, väsyttääkin vielä. Pikkumuija kasteli yöllä sänkynsä ja siirtyi pyörimään loppuyöksi vanhempiensa väliin. Siinäkin semmoinen yhden sortin fidget spinneri. Ihan kuin en töissä niistä saisi jo tarpeekseni.

Parin kahvikupin jälkeen, pahimman aamuangstin kaikottua, puin päälleni astetta parempaa Lidliä. Suoristin tyynyn kähertämät haituvani, lakkasin jopa varpaankynteni kirkkaan pinkiksi. En edes muista, milloin viimeksi olisin niin tehnyt. Kirsikaksi kakun päälle, lävistin vielä jo vuosia sitten umpeutuneisiin korvareikiini ehkä kaikkeist cuuleimmat batmankorut ikinä.

Innosta kirmailevaa esikoista tultiin hakemaan kaverin luokse leikkimään. Pikkumuija mökötti sohvanmutkassa katsellen värittömiä varpaankynsiään, tylsä äiti kun oli ehtinyt tuunata vain omansa. Se mies, joka tietää tarkalleen millaiseksi riehuvaksi kaistapääksi kiireen sattuessa saatan muuttua, auttoi laittamaan aamupalani valmiiksi. Olin jo hieman myöhässä suunnittelemastani aikataulusta, enkä oikein siedä myöhästymisiä.

Alkavan kesän syksyinen ilma sai hetkeksi empimään, pitäisikö kuitenkin laittaa jotain lämpimämpää päälle. Se mies, jonka murheeksi jäi hoitaa yhdet kaverisynttärit, lahjan hankkimiset ja esikoisen noutamiset, kyseli varovasti kotiinpaluuni ajankohdasta. "Tulen kun tulen, en osaa sanoa ollenkaan." totesin hieman ärtyneesti, annoin suukon ja painelin viluissani autoon. Lämppärit kaakkoon, osoite navigaattoriin ja menoksi.

Päästyäni pois kotikadulta näin, miten ipponelaiseni näyttö välähti uuden fb-viestin merkiksi. Koska viesti oli samalta ystävältä, jonka luokse olin parhaillani suuntaamassa, avasin viestin heti:

"Tämmöiset näistä lahjoista nyt tuli. Huomenna nähdään!"

Voinyjjjovittu.