Mun muotoinen

Aurinko armas

Mä tykkään tuosta kirkkaasta ja mukavasti lämmittävästä ilmiöstä, tuosta mikä tuolla taivaalla niin kivasti möllöttää! Auringoksikin sitä on kutsuttu. Aivan käsittämätön sen aikaansaama muutos omassa olotilassa, melkeinpä väkisin alkaa nuo suupielet nousta kohti korvia sen ilmeentyessä pilvien takaa. Useamminkin saisi näkyä, ei ole paljoa tarvinnut katsella tämän talven aikana. Vai laskettiinko kesäkuun loppu jo kesäksi, vaikka sama.

Kuten jo aiemmin olen täällä keuhkonnut, yritämme kovasti saada kotiamme kaupaksi. Tuolla reilun kilsan päässä meidän perhettä odottelee sellainen aikast ihana omakotitalo. Tänään oli ensimmäinen virallinen näyttö, ja se aiheutti tämmöiselle munkaltaiselle pienesti perfektionistiselle siivousintoilijalle sellaisen reilun hyppysellisen harmaita hiuksia. Tänkkaad se on aika trendikästä, siis se harmaa.

: Tältä se olohuone näyttää ennen kun lapset puuttuvat asiaan..

Miettikääpä, että teillä asuisi viisi- ja yksiveet täystuhot lapset, joiden kanssa pitäisi koko päivä viettää siinä kodissa, mikä pitäisi olla illansuussa näyttökunnossa. He eivät myöskään ole perineet äitinsä siivousintousgeenejä. Isäänsä ovat tulleet siinä suhteessa, enkä mä edelleenkään, 11 vuoden saman katon alla elämisen jälkeen, ole kovin tyytyväinen hänen perimiinsä geeneihin. Siis noin niinkun siivouksen saralla. (Anopille terveiset.)

Täällä me sitten aamusta asti tuijotettiin lasten kanssa ikkunasta (mihin ei saanut koskea, koska sormenjäljet!!) ulos odottaen, että sade hieman hellittäisi. No ei hellittänyt, saavista kaatamalla tuli koko helvetin aamupäivän. Otettiin sitten legot esiin ja alettiin rakentamaan, pikkumuija räpelsi siinä mun ja isoveljensä mukana minkä kerkesi. Ei edes kertaakaan tukehtunut, edistystä on siis tapahtunut.

Jouduin koko aamun tsemppaamaan ihan täysillä, etten olisi jatkuvasti motkottamassa lapsille kodin siisteyden ylläpitämisestä. Rätti kädessä kuljin kummankin perässä toistellen ”älä nyt koske siihen kun äiti on just siivonnut”-tyyppisiä lauseita ihan liian monta kertaa ja ehkä aavistuksen liian kireellä ja kimakalla äänensävyllä. Vuoden äiti – pysti on jälleen löytänyt osoitteensa Raputielle.

Päästiin me (lasten) onneksi hetkeksi ulos ennen meidän minimatamin päiväuniaikaa. Suurinta hupia tuottivat pihalle muodostuneet isot lätäköt, joissa me sitten muina kurahoususankareina pompittiin. Käytiin keräämässä kedon kukkasiakin, niin ovat nättejä ja kivasti koristavat kotia. Lapset saivat purkaa päivän energialataustaan ilman jatkuvaa marmatusta sotkemisesta. Kovin olivat helpottuneen oloisia, raukkaparat.

Anoppi tuli apuun iltapäivällä, jotta sain matot tampattua ja lattiat luutattua. Pitihän ne keittiön kivilattian saumatkin kuurata ja varmistaa ettei katonrajassa ole ainoatakaan hämähäkkiä kutomassa seittejään. Myös sauna oli ehdottomasti pesun tarpeessa, samoin kaikki peilit, ovet, mitä ylipäätään voi kutsua pinnaksi.

Esikoisen fudistreenit olivat sopivasti samaan aikaan näytön kanssa, ei siis tarvinnut tehdä sen suurempia evakuointisuunnitelmia. Tulevan Messin juostessa pallon perässä minä painon sata lasissa pikkumuijan perässä. Hän kun olisi niin kovasti halunnut osallistua isoveikan treeneihin. Ihana ystäväni poikkesi myös illalla kahvilla poikansa kanssa, samoin viisveen kummisetä Kalakukkojen maasta ilahdutti meitä pitkästä aikaa vierailullaan. Siinähän sitä tekemistä yhdelle päivälle ihan riittämiin.

Jos ajattelee, että viime yö meni taas osittain pikkumuijan kanssa valvoen, voi olla ihan tyytyväinen omaan suoritukseensa. Kaikesta kiireestä ja hektisyydestä huolimatta selvisin päivästä myös ruokailujen osalta, vaikka varsinkin lounas tuli aika juostenkusten hoidettua. Olo on silti huomattavasti eilistä iltaa kevyempi, tosin nuo kesäkuun alun jälkeen tulleet 5 (!!!!) kilogrammaa mukavasti tuossa vyötäröllä (sinne ne kaikki aina varastoituu, vaikka persiiseen niitä toivoisin) löllyää. Ite aiheutettu, ei siis parane valittaa. Ja huomenna on taas uusi päivä ja aikaa tehdä asian hyväksi jotain. Silleen se menee.

Tämä blogikirjoitus on omistettu auringolle, ja sen ihanan piristävälle voimalle. Kiitos, kun teet minusta paremman, energisemmän ja helpostilähestyttävämmän ihmisen.

Käypä siellä Paattisillakin paistamassa, jos anoppi veti herneet niistä siivousgeeneistä.

Viimeistään nyt!

No kommenttia

, by Mun muotoinen

maanantai

Lomailun loppua odotellessa

Juhannus alkaa olla tämän vuoden osalta taas taputeltu. Jo toista vuotta peräkkäin meidän poppoo vietti jussin pyhät pääosin kotosalla. Normaalisti ollaan lähdetty tuonne Kainuun suunnalle mökkeilemään isovanhempien lihapatojen ääreen, mutta tänä vuonna keskeneräiset asuntokaupat ja kylmät, epävakaat ilmat pitivät meidät tiiviisti Maskun puskissa.

Olisihan tuo nyt ollut kiva päästä jonnekin mökille vilustumaan saunomaan ja rentoutumaan, mutta toisaalta, kahden lapsen roikkuessa matkassa mukana, myös kotioloissa pysymisessä on omat positiiviset puolensa. Nukuttiin niin pitkään kuin lapset antoivat meidän nukkua (ylhäällä siis joka aamu ennen kukon pieraisua), katseltiin rauhassa aamun lastenohjelmia, syötiin aamupala yhdessä ja lähdettiin ulos lenkkeilemään. Tai se mitään lenkkeilyä ole, ulkoilua paremminkin. Viisvee painelee pyörällä edellä, pikkumuija antaa tahtia vaunuista käsin ja me vanhukset jolkotellaan hiljalleen eteenpäin samalla joristen muuttamisesta, remontista ja nykyisen kodin myymisestä. I

llat vietettiin ystävien ja sukulaisten kanssa grillaillen. Ihanan iisiä!

Ainoa miinuspuoli (sen lisäksi että perjantai-ilta ajeltiin pitkin kyliä kaksi väsynyttä ja einiiniloista lasta takapenkillä huutaen etsimässä vara-avainta omien jäätyä kotiin) on se, että huomaan taas lipsuneeni kaikista mahdollisista järkevistä syömiseen liittyvistä tavoista hyyyyyvin kauas pois.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin se lipsuminen alkoi jo tuossa heti loman jälkeen. Tai jo lomalla, mutta sehän nyt piti olla ihan hyväksyttävää että silloin syö miten sattuu. Voisin melkein sanoa, että tässä on jo kohta kolmas viikko takana mässäilyä. Olo on kuin ilmapallolla, paitsi että en ole niin piukea kuin täyteen puhallettu pallo. Pikemminkin sellainen, enempi Michelinukkotyyppinen, paitsi löysempi.

Siis ihan helvetin löllö lomapullanmussuttaja, noin suomenkielellä.

Oloa ei yhtään helpota se, että kävin perjantaina pitkästä aikaa vetäsemässä kunnon salitreenin. Ei muuten, sehän on ihan mahtava suoritus kaiken tään ylensyömisen lomassa käydä reenaamassa, mutta kun nuo etureidet otti sen verran osumaa että jokainen pienikin liikahdus tekee ihan helvetin kipeetä. Hyvää kipuahan se toki on, mutta rajansa kaikella. Mukavaa olisi ihan omin avuin päästä ylös esim. pöntöltä (alas pääsee aina, oli tyyli sitten millanen hyvänsä), hyvä etten tänään joutunut pyytämään apua K-raudassa käydessämme vuoroaan odottavalta rouvashenkilöltä. Pitkään se kyllä mua tuijotti, mahtoikohan johtua siitä pienimuotoisesta ähinästä ja kaikista niistä ärräpäistä mitkä suustani päästin yrittäessäni nousta pystyyn oman toimitukseni jälkeen. Ja kävin siis ihan vaan pissalla, jos tarkkoja ollaan.

Mutta vessajutut sikseen. Nyt meinaan olisi aika saada tää hemmetin syöpöttely kuriin. Eilen illalla lasten mentyä nukkumaan ”vanha Maria” palasi takaisin, ja pyysi miestään lähteä hakemaan karkkia läheiseltä ABC-huoltoasemalta kauppojen jo mentyä kiinni. Ja se lähti, on se niin kiltti katsokaas.

Ja minähän söin, ihan kaksin käsin vetelin niitä irtsareita naamaani. Hyvä jos ehdin edellisen suullisen nielaisemaan ennen kuin seuraavia olin jo tunkemassa kitaani. Miksi? No koska teki mieli. Tuliko hyvä olo? No ei todellakaan tullut. Hyvältähän nuo karkit maistuu, mutta aamulla olo oli vähintäänkin yhtä krapulainen kuin viinan huuruisen illan jälkeen. Eikä tässä tapauksessa alkoholilla ollut osuutta asiaan.

Mä sitä sitten tänään tuossa ääneen pohdiskelin kun lapset olivat taas Nukkumasan kanssa lähteneet treffeille, jotta nyt saa taas tämä peli loppua. Huomenna meidän perheessä koittaa normi arki ruokavalioineen, vaikka millaista stressiä ja kiirettä asuntonäyttö, lasten harrastukset ja kaikki muu meneillään oleva härdelli aiheuttaa.

Se, mistä olen kuitenkin ihan äärimmäisen tyytyväinen on se, että olen tainnut sisäistää edes yhden asian. Moniko tunnustaa vetävänsä dieetin alkamista edeltävänä iltana herkkuja ihan huolella napaansa, ihan vaan koska on aloittamassa dieettiä? Mä ainakin tein niin ennen. Melkeinpä joka sunnuntai, koska maanantainahan se dieetti aina alkaa.

Nyt en enää tee. En ainakaan tänään. En halua sanoa ”en ikinä”, koska ”en ikinä” mä enää vedä tämmöisiä monen viikon herkuttelujaksojakaan, ja kuitenkin taas siinä niin vähän pääsi käymään. Vaakaa en ole vielä uskaltanut kohdata, mutta sen kanssa mun on heti ensimmäiseksi huomenna aamulla selvitettävä välit. Ei sillä mitään väliä toisaalta ole mitä se näyttää, mutta ainakin olen rehellinen itselleni.

Se "vanha Maria" olisi ruoskinut ja soimannut itseään epäonnistumisesta ja siitä, ettei osaa tehdä mitään oikein. Mutta auttaako se jotain? Ei, päinvastoin. Ei mua hyödytä menneen märehtiminen, se vaan pahentaa asioita. Ainoa asia mihin mun kannattaa nyt keskittyä on se, mitä valintoja mä teen seuraavaksi.

Nyt iltapalarahkaa nassuun. Lenkillekin ehtisin vielä.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

arki

Muina maskulaisina

Ensimmäinen osa lomasta on nyt lusittu. Se mies joka meillä asuu, palasi tänä aamuna töihin. Mulla toki loma töistä jatkuu vielä pitkään, mutta eihän se samalta tunnu kun ei ole toista aikuista täällä jakamassa tätä ihanaa, leppoisaa ja tunnelmallista lapsiperheen arkea.

En tietenkään valita, vaan tykkään siitä että saan viettää aikaa lasteni kanssa, mutta kyllähän te äiti- ja isi-ihmiset tiedätte, mitä tarkoitan. Toisinaan olisi helpompaa olla töissä nuorten kanssa kun täällä kahden pienen, äidistään vielä kovin riippuvaisen lapsen taistelutantereella.

Kaikella rakkaudella, kuinkas muuten.

Arkeen palaaminen oli heti aamusta yhtä juhlaa. Pikkumuijaa taisi yöllä taas vatsa vaivata, valvotti meitä kolmeen asti. Tuo mies, joka kovasti yrittää myydä tätä meidän kotia, meni sitten lopulta nukkumaan neidin sängyn viereen lattialle. Itse ehdin pyöriä sängyssä muutaman tunnin, kunnes yksi helvetin kärpänen päätti, että on aika nousta ylös. Kärpänen. Se viheliäinen, pörisevä otus ei jättänyt mua huitomisesta ja raaoista taponyrityksistäni huolimatta rauhaan, vaan pommitti jatkuvilla täsmäiskuhyökkäyksillä mm. korviin, silmiin ja nenään. Yritä siinä sitten nukkua, saatana.

Olin illalla laittanut kellon herättämään, että sitten aamulla hyvin levänneenä ja reippaana tyttönä voisin lähteä aamulenkille. Muutaman todella tuskaisen ja hyvin epäonnistuneen sängystänousemisyrityksen sekä useamman torkuttamisen jälkeen päätin, ettei lenkillelähtö nyt kuitenkaan ole pakollista. Satoikin ihan kaatamalla. Tai ainakin hippasen ripsi vettä. Ränneistä taisi pari pientä tippaa tipauttaa.

Keitin pannullisen kahvia ja mökötin, ärsytti. Kun tuo mies joka siellä Mini-Justiinan huoneen lattialla nukkui vihdoin kömpi ylös, piti nalkuttaminen jostain turhasta asiasta aloittaa välittömästi. Tietenkin se on sen syy, etten sinne lenkille jaksanut mennä. Niin se vaan menee.

Ei siinä kauaa kestänyt, kunnes se mies joka jollain ihmeen keinolla on oppinut viimeisen 11 vuoden aikana toimimaan mun kanssa myös oikein välillä (sillon kun se ei jätä tuomatta tuliaisia tai väitä mua rotevaksi) sai kuin saikin mut lähtemään ulos ovesta. Hyvinhän sitä aikaa siinä vielä kuitenkin oli.

Vähän hupparia niskaan, lenkkarit jalkaan, kuulokkeet korville ja ulos. Aika simppeliä, sujuu myös vähäisillä yöunilla.

Liekö syynä juuri se pienimuotoinen väsymys, etten sitten tosiaan siihen peiliin muistanut kurkistaa ennen ulostautumista. Tuli vaan siinä puolessa välissä lenkkiä mieleen (eli aika tarkalleen siinä kohtaa missä vastaani käveli viitisen kappaletta työmiehiä), että en välttämättä ole ulkonäöllisesti sieltä ihan edustavimmasta päästä.

Ai mitenkö niin? No päättelepä ihan itekseen.

: #fitnesspäiväkirjat #hottihotimpihottis

Aivan niin. Ihan muina maskulaisinahan minä siinä mulkoilen. Mutta onko sillä nyt niin suurta merkitystä millasissa Lidlin haaremimallisissa kotihousuissa sitä ulos lähtee, eiköhän se lenkki siinä ollut kuitenkin se koko homman pointti.

Ja mitä siihen perkeleen kärpäseen tulee, se on nyt pölypussissa surisemassa.

Rest in piis, juu sanavapits.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

loma

Aurinkoa, vesileikkejä ja buffet-ruokailuja

Buenas tardesta vaan allihuuppa ja terkut Turkista!

Yhdeksän päivää aurinkoisessa ja lämpimässä kohteessa kului ihan hujauksessa, tultiin kotiin tuossa jo torstaiyönä. Eipä paljoa haitannut se, että täällä oli koko ajan ollut kylmä ja kökkö keli. Lisäksi muut kanssamaskulaiset olivat lähes koko tuon meidän reissun ajan joutuneet keittämään käyttövetensä koska talousvedestä oli löydetty merkkejä ulosteperäisestä saastumisesta. Paskaa putkissa siis. Ihan niin vietävästi kismitti.

Ennen lasten syntymää meillä ei juurikaan ollut väliä, millaiseen hotelliin majoittuisimme. Keskeinen sijainti oli plussaa eikä nyt ihan mikään pahin homeloukko se saanut olla, mutta kriteeristö oli muilta osin hyvin niukka. Meille oli tärkeetä, että saatiin matkakohteesta mahdollisimman autenttinen kokemus. Ei mitään Matin tai Heikin baareja lihapullineen, lapinkultineen ja aikuisinenaisineen, vaan maassa maan tavalla.

Nyt meillä on kaksi ihanaa lasta. Yksvee ja viisvee, jos joku ei vielä tiennyt. Edelleen tykätään kovasti matkustella, mutta nyt siitä on tullut paljon lapsilähtöisempää ja -ystävällisempää. Tällä reissulla me majoituttiin parinvitunmiljoonan venäläisen kanssa suureen hotelliin/resorttiin. Tämä palveli täydellisesti lapsiperhettä isoine allasalueineen, lapsille suunnattuine ohjelmanumeroineen ja all-inclusiiveineen. Ennen lapsia suunniteltiin matka aina siten, että ehdittiin näkemään ja kokemaan mahdollisimman paljon. Nyt loman tarkoituksena oli lähinnä se, ettei tarvii pyykätä tai laittaa ruokaa yli viikkoon.

Äiti-ihmisen unelma, ettenkö sanoisi.

: Tämmöseen vois vaikka tottua <3

Matkasta riittäisi joristavaa vaikka kuinka, mutta mä nyt haluan takertua vain yhteen sanaan. Tai oikeesti niitä on siinä kaksi. All ja inclusive.

Lomalla en tietenkään mitään ruokavalioita noudattanut, koska rennostikin täytyy osata ottaa. Olin kuitenkin paljon pohdiskellut tuota loma-ajan syömistä ennen matkan alkamista. Tämmöiselle jonkin asteisesta ahmimishäiriöstä kärsivälle ja vasta ylipainosta eroonpäässeelle henkilölle all-inclusive ei ole se paras vaihtoehto. Sehän kun tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki ruoka ja juoma kuuluu matkan hintaan ja se tarjoillaan lähes poikkeuksetta buffet-muodossa. Mätä niin helvetisti kuin haluat, jos sen haluaa suomentaa noinniinkun suunnilleen.

Ensimmäiset lomapäivät otin rennosti, enkä juurikaan miettinyt mitä syön. Tai no mitä mä valehtelen, mä mietin jatkuvasti mitä suuhuni laitan. Ainoa ongelma piilee siinä, että vaikka sitä ajattelenkin, niin se ei estä mua syömästä. Mulle vaan tulee morkkis ylensyömisestä tai jo pelkästään siitä, että tiedän annoksen sisältävän ihan hitokseen liikaa kaikkea eimulleniinhyväksiolevaa ruokaa. Morkkis taas aiheuttaa sen, että mun tekee mieli parantaa oloani ja se tapahtuu tietty ahtamalla naamaan lisää herkkuja, kuinkas muuten. Kerran kun jo on mennyt vituiksi niin mitä sillä sitten enää on väliä.

: Aamupalalla oli aina tarjolla pannareita ja suklaakastiketta.

Kyllä sai taas tuo mies joka siellä hotellissa käytti saman huoneen avainkorttia kuulla reilun viikon aikana noin miljoona kertaa saman kysymyksen: ”Näytänkö lihavalta?” Oikeastaan kysyin sen aina rallienglanniksi ”Duu ai luuk veri fät?”, koska en lasten kuullen halua koskaan puhua lihavuudesta tai painoon/ulkonäöllisiin ongelmiin liittyvistä jutuista. Siinä suhteessa oon kyllä koulutuksessa onnistunut ettei se mies joka mua joutuu tuijottamaan lopun elämänsä kertaakaan sanonut että ”jees juu duu” vaan aina se silmiään pyöritellen vastasi sen noujuudountin.

(Se muuten kerran erehtyi sanomaan mua rotevaksi, se oli just ennen ku ohjelmadieetti loppui. Voitte olla varmoja että se sana on poistunut hänen systeemistään lopullisesti! Oikeesti, millanen i-di-oot-ti sanoo dieetillä olevaa vaimoaan r o t e v a k s i ?? Mä vaan kysyn.)

: Wodisthisshit? Fät. Täts it.

Mua vituttaa, että kaiken sen jälkeen mitä tässä on vuoden aikana tapahtunut, en vieläkään ole oppinut syömään oikein. Kotioloissa kyllä, ravintolassakin osaan ja haluankin valkata jotain muuta kuin sen rasvaisimman annoksen. Mutta sitten kun ”saan luvan” syödä, niin sitten muuten syödään. Eikä buffet-ruokailu silloin ole se paras vaihtoehto.

Vaikka tiedän, miten paljon mun on parempi olla kun syön oikein, silti sorrun aina ottamaan lautaselle joko liikaa ruokaa tai vaan paljon sellasta, mistä tulee huono ja höttöinen olo. Monta kertaa loman aikana ajattelin, että seuraavaksi kun mennään syömään niin en ota esim. sellasta ihanaa kiviuunissa paistettua pizzaleipää, mitä siellä melkeen joka aterialla oli tarjolla. Onnistuinko kertaakaan? No ehkä sen kerran. Söin myös joka päivä jäätelöä, koska oli kuuma ja silloin kuuluu syödä jätskiä. Ja useasti otin myös ranskalaisia. Ja sokerista limsaa koska ei ollut laittia. Ja sipsejäkin tuli naposteltua. Ja sitten ihmettelen miksi vaatteet kiristi ja joka paikka oli turvoksissa. Fiksumman sorttinen nainen.

: Kyllä mä osasin oikeinkin syödä.

Puolustukseni pitää kuitenkin sanoa, etten mitään ihan sairaita satseja kuitenkaan vetänyt päivittäin. Mulla on paha tapa olla aika armoton itselleni, varsinkin ruoan ja treenin suhteen, ja koska tiedän miten mun kuuluisi syödä, soimaan itseäni aika pienistäkin virhevalinnoista ja suurentelen ne päässäni paljon suuremmiksi kuin mitä ne todellisuudessa on.

En silti kykene ymmärtämään heikkouksiani enkä sitä, miksi sorrun niin kovin helposti herkkuihin. Miksi mä pystyn noudattamaan tiukkaa dieettiä pilkulleen ja kieltäytymään silloin jopa niistä buffet-pöydän antimista, mutta dieetin ulkopuolella en tajua ollenkaan mitä sana kohtuus tarkoittaa?

Sitäpä tässä yritetään selvittää.

: Tärkeintä oli kuitenkin se, että meillä oli onnistunut ja ihana loma. Aikaa toisillemme <3

Vaakalukema oli noussut loman aikana nelisen kiloa, tuosta suurin osa on varmaan nestettä ja uskoisin painon tippuvan takaisin sinne 70 pintaan viimeistään viikon päästä. Voisin siis melkeinpä teettää itselleni t-paidan tekstillä:

Ai sörvaivd ool-inklusiiv.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

juttajutut

Vuosipäivä

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun Jutta ja puolen vuoden superdieetit virallisesti omalta kohdaltani alkoi. Taisin muistaakseni ottaa yhden päivän varaslähdön. Tahkon alkupunnituspäivä oli jo 29.5.2014, eikä sen ensimmäisen vaa´alle nousun jälkeen enää hirveesti tehnyt mieli suklaata. Hävetti vaan ihan helvetisti, ja samalla myös jännitti, mitä ohjelman parissa vietetyt 6 kuukautta tulisivat pitämään sisällään.

Annen tapaaminen on ollut yksi mun elämäni parhaista hetkistä. Siinä se istui muina blondeina Gym2000 –salin punaisilla sohvilla. Eipä siinä kauaa mennyt kun se jo heilutti ruoskaansa salin puolella, mun yrittäessä heilua tyhmän näköisenä jotkut säälittävän pienet painot käsissäni. Naama punaisena, ilme tuskaisena, hien kastellessa höllyvän vartaloni päästä varpaisiin.

Ja mua hävetti. Minä, maailman suurimmalla kilpailuvietillä varustettu ihminen. En vaan kerta kaikkiaan onnistunut salilla siinä missä muut. Olisihan mun nyt perkele pitänyt saada samat painot hauiskääntöihin tai mun lemppareihin, vipareihin, kuin se jäätävällä lihasmassalla varustettu fitness-kissa siinä mun vieressä.

Mutta ei. Kilon painoilla yritin saada edes kolme toistoa aikaiseksi ilman että pyörtyisin, saatana. Ja peiliin en kyllä katsoisi. En, vaikka Anne miten yritti pakottaa. ”Tee siitä sun paras ystävä” tai ”Kyllä sä vielä opit sitä sun peilikuvaas rakastamaan”, se väitti. Useasti. Ja mä painoin silmät kiinni, tiukasti, ettei mun vaan tarvii kattoa sitä möhömahaista, punanaamaista ällötystä.

: Kolme sekuntia ennen kuin pyörryin.

: Ilme kertoo enemmän kuin..

Se tunne, miltä tuntuu katsoa itseään peilistä ja vihata näkemäänsä, ei varmaan ikinä pääse unohtumaan. Se aina silloin tällöin vieläkin meillä vierailee, se sama läskihirvitys, mutta onneksi se käy enää vain kääntymässä ja katoaa viimeistään seuraavana päivänä. En vieläkään ole oppinut rakastamaan itseäni, mutta jos vertaa vuoden takaisiin fiiliksiin, niin kyllä meillä nykyään jo ihan mukavasti menee. Siis mulla ja mun peilikuvalla.

Se on vähän sama kuin tuo mies joka meillä asuu. Välillä sen naama ärsyttää enemmän kuin jonain toisena päivänä. Välillä sitä rakastaa enemmän ja välillä toivoisi että sen voisi vaihtaa johonkin nuorempaan. Viiiitsivitsi! En mä antaisi tuon miehen asua kenenkään muun luona. Enkä vaihtaisi itseänikään keneenkään muuhun. Osaan jo olla ihan tyytyväinen itseeni. On myös päiviä, jolloin näytän mielestäni ihan nätiltä. Eikä salillakaan tarvitse enää huhkia silmät kiinni.

Välillä taidan jopa hymyillä sille. Minulle siellä peilissä. Ja se hymyilee takaisin, iloisen veikeesti, ja se näyttää ihan onnelliselta.

: Onhan tuossa vielä työnsarkaa mutta kyllä se muutoskin on kohtalaisen selkee..

Ja sitä minä olen. Onnellinen, ihan hemmetin isolla Oolla. Niin äärimmäisen kiitollinen siitä puhelusta, mikä melkein meinasi koitua mun kohtaloksi. Mutta en mä kuollutkaan, vaan sen jälkeen elämä lähtikin vauhdikkaaseen nousuun, ja tuo matka jatkuu edelleen. Välillä vähän saatan kompastella, eikä kaikki aina tunnu ihan kivalta, mutta vihdoin olen oppinut sen että kaaduin mä kuinka pahasti tahansa, vaikka ihan rähmälleen menisin naama edellä mutaan, niin mulla on kaikki tarvittavat taidot päästä sieltä takaisin ylös.

Tyhmäähän se ois siellä paskassa möyriä.

Kiitos <3 Kyllä te tiiätte!

Ps. Blogissa seuraavaksi noin Turkin matkan mittainen hiljaisuus. Mä lähden nauttimaan auringosta, lämmöstä ja ennen kaikkea mun perheestä. Katotaan jos vaikka tonne feisbuukin puolelle eksyis jotain kuvia matkan varrelta. Stay tuned!

No kommenttia

, by Mun muotoinen

juttajutut

Pulled Turkey -burgeri mun tyyliin

”Eikö sun tee mieli tavallista ruokaa kun sä syöt vaan… öö.. tota dieettisapuskaa?”

Monesti olen miettinyt kuullessani saman kysymyksen uudelleen ja uudelleen, että mitäköhän ihmiset sitten kuvittelevat mun syövän? Mitä on normaali ruoka jos ei se, mitä mun ruokavaliooni kuuluu? Tuossa jo aiemmassa postauksessa avasin hieman meidän jääkaapin ovia. Sieltä ei käytännössä puutu muuta kuin ruokakerma, voi ja muut turhat rasvat. Lihat ostetaan ilman marinadia, kasvisten määrä on runsas ja monipuolinen. Jogurtin sijasta syön rahkaa ja marjoja, raejuusto kuuluu lähes joka aterialle.

Kyllä minä siis mielestäni ihan normaalia ruokaa syön. Ja syön paljon, paljon enemmän kuin silloin kun elopainoa oli sen plus 25 kilonkipaletta. Mutta kun syö puhtaasti, säännöllisesti ja pitää huolen siitä, että kroppa saa sen mitä se tarvitsee, ei pääse läskistymään. Eikä tarvii nähdä nälkää!

Vaikka en useinkaan jaksa panostaa mukana kulkeviin eväisiini sen suuremmin, ei dieettiruoan tarvitse olla aina ”tylsää”. Meillä kaupasta tarttuu yleensä mukaan paistijauhelihaa ja kanaa, mutta myös kalkkuna kuuluu sallittuihin ruoka-aineisiin sen vähärasvaisuuden ja korkean proteiinipitoisuuden takia. Sainkin testattavaksi Veljekset Mattilan ja Fitfarmin yhteistyössä kehittämää ”Jutta G” Pulled Turkeytä .

Nyhtökalkkunaa siis, jos joku ei ymmärrä vieraita kieliä.

Ensimmäinen paketti meni ihan vaan riisin ja kasvisten sekaan, kiire kun oli aamulla ja piti loihtia eväät sekunnissa. Tuote sai siinä samassa multa noin tuhat plussapistettä, koska kyseessä on valmistuote. Senkun vaan avaa paketin ja hoplaa, valmista on.

Tänään loman alkamisen kunniaksi ajateltiin tehdä jotain vähän spessumpaa. Yksi suurimmista kompastuskivistä dieetin aikana on se, ettei leipä kuulu mun ”sallittuihin aineisiin”. Ei kuitenkaan ole ihan väärin korvata aterian hiilareita parilla Real-siivulla, ja myös Anne näytti tälle vaihtoehdolle vihreää valoa.

Sitten se hankalin ja työläin vaihe, ruoan valmistus.

Pilko kasvikset, sipuli, salaatti, mitä sitten haluatkaan laittaa oman kalkkunahampparisi väliin.

Paahda leivät tai ole paahtamatta.

Laita ”kostukkeeksi” vaikka maustettua oliiviöljyä tai jos et ole turhan tarkka, sipaus sinappiakin voisi sopia leivälle levitettäväksi.

Lusikoi pakkauksesta nyhtökalkkunaa leivälle, laita toinen siivu päälle ja nauti.

Niin kovin yksinkertaista, mutta omasta mielestäni aivan älyttömän hyvää! Eikä ollenkaan tylsää.

Mun (ja osittain ton miehen joka täällä myös syö) plussat ja miinukset tuotteelle:

+ maku

+ ennakkoluuloistani huolimatta kalkkuna ei ollut kuivaa

+ valmistuote: helppous ja nopeus

+ säilyy pitkään jääkaapissa

- pieni pakkauskoko (200g), yhdestä ei riitä kahdelle.

Joko olet itse testannut?

No kommenttia

, by Mun muotoinen

dieetti

Kerran tunnesyöppö, aina tunnesyöppö?

Aikauheesentään millainen viikko on taas kohta takana.

Meidän asuntotarjous hyväksyttiin maanantaina ja nyt ollaan täyttä häkää yritetty saada omaa asuntoa myyntiin. Onhan meillä tässä aika tarkkaan kuukausi aikaa myydä tämä. Ja siitä kuukaudesta ollaan 9 päivää reissussa. Eeeeihän tässä mitään kiirettä ole, ei ollenkaan. Eikä mulla ole myöskään tapana koskaan stressata tämmösistä pikku jutuista, silleen rennosti vaan hyvällä fiiliksellä ja ihan kaikessa rauhassa yritetään saada hommat etenemään.

Justjoo.

: Ihana koti myytävänä <3

Eli toisin sanoen tämä jo ennestään tikittävä, kaikki-mulle-heti-nyt – mentaliteetilla varustettu aikapommi on kuluneen viikon aikana räjähdellyt useampaan otteeseen sekä tuolle miehelle joka täällä asuu (niinku just nyt tällä hetkellä, että se osaa olla raskas kun se seisoo ja vielä hengittääkin!!) mutta myös meidän lapsiressukoille, samalla repinyt hiukset päästä viimeistä suortuvaa myöden. Väsymys, jatkuva kiire kotona ja töissä, miljoona hoidettavaa asiaa jyskyttämässä taukoamatta takaraivossa.. Ei ole hyvä yhtälö ollenkaan. Olen jopa onnistunut saamaan itselleni parit migreenikohtaukset, vaikka ne ovat olleet kovin harvassa viisveen syntymän jälkeen.

Semmoinen kiva, kevyt viikko.

: Alkoi mulla kuitenkin tänään 11 viikon kesäloma (työttömyys). Ammatinvalintakysymys, niinhän ne väittää :)

Eipä siinä, ei sen elämän kuulukaan aina olla ruusuilla tanssimista. Mutta kun eniten tässä vituttaa se, että kaiken stressin keskellä se yksi perkele alkaa myös ottaa vahvaa otetta musta. Syöminen, nimittäin. Mitä väsyneempi ja stressaantuneempi olen, sitä enemmän mun alkaa tehdä mieli syödä ohjeen ohi. Miksi? No mistä helvetistä mä sen tietäisin? En kai mä ois koskaan ollut sen kokoinen mitä olin, jos osaisin ratkaista tään tunnesyömisen ongelman. Ja se kasvattaa vielä entisestään sitä sienenmuotoista tolppaa tuohon otsan seudulle.

Tykkään hullusti siitä tunteesta, kun mulla on hommat hanskassa. Kontrollifriikkeydeksikin sitä vois kai kutsua. En pidä siitä, että joudun elämään epätietoudessa, on kyse sitten mistä tahansa. Tällä viikolla niitä juttuja, mitä en pysty itse hallitsemaan, on ilmaantunut useampi yhtä aikaa. Ja sehän tästä viikosta onkin tehnyt näin ratkiriemukkaan. Ja aijjjjjumalauta kuinka paljon olenkaan joutunut taistelemaan mielitekoja vastaan! Ja kuinka paljon se raastaa jo entisestään kovalla koetuksella olevia hermoja. Mun on tehnyt mieli ihan kaikkea, paitsi sitä mitä pitäisi. En myöskään jaksaisi yhtään valmistaa itselleni ruokia. Kun ei vaan kiinnosta, mutta periksikään en oo missään kohtaa halunut antaa. Enkä ole antanut, mutta helppoa se ei ole ollut. Kenellekään.

Myöskään Anne ei selvinnyt tästä viikosta ilman, että joutui kuuntelemaan mun valitusta. Vaikka näihin juttuihin, tämmöiseen tunnesyömiseen, mun on itse pakko löytää ratkaisut, on aina helpottavaa kun voi jakaa sen oman paskan fiiliksen toiselle. Ja se jaksaa kuunnella, vaikka sitä shittiä on tässä kuluneen vuoden aikana tullut vuodatettua aikalailla. En voi sanoin kuvailla, miten suuresti sitä arvostan.

Välillä tuntuu siltä, etten ikinä opi suhtautumaan ruokaan oikein, edes silleen normaalisti. Se on oikeesti tosi pelottava tunne. Tuunko mä aina himoitsemaan ruokaa sillon, kun joku asia ei mee niin kuin mä haluan? Onko mun aina palkittava itseni ruoalla, jos kaikki menee niin kuin mä haluan? Onko ylipäätään mahdollista, että opin reagoimaan mun tunteisiin muulla tavoin kuin syömällä? Ehkä, ainakin mä haluan uskoa niin. Ei ne asiat kuitenkaan ihan hetkessä voi muuttua, jos niiden kanssa on paininut jo useita, useita vuosia.

Ja toisaalta, oonhan mä tullut jo aika pitkän matkaa kohti parempaa sieltä, mistä vuosi sitten lähdettiin. Onhan sekin jo jotain.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

arki

Vähän väsähtänyt Batman

Tuntuu tylsältä jatkuvasti valittaa omaa väsymystään, joten en ihan kamalan usein sitä ole tehnyt. Rakas pikkumuijamme antoi odotuttaa itseään kolmen keskenmenon, kahden polvileikkauksen sekä yhden Marevan-kuurin (veritulpasta johtuva verenohennuslääkitys) ajan, joten tuntui siltä, ettemme yksinkertaisesti saa valittaa siitä, jos lapsemme meitä välillä valvotuttaa. Tai siis mitään välillä. Aina. Jopa useita kymmeniä kertoja yössä, tai sitten se valvoo puolesta yöstä aamuun asti ja nukahtaa juuri ennen kuin meidän aamuvirkku viisvee herää.

Tuo mini-Justiinan unettomuus alkoi jo viime kesänä, ei siis ole kyse mistään ihan hetken hurmoksesta. Huonosti jos lainkaan nukutut yöt, tiukka dieetti, kova treeni, lapset tarpeineen ja yleensäkin meidän perhe-elämän pyörittäminen vaati jo viime vuoden puolella verojaan. Puolivälipunnituksen tienoilla elo-syyskuun vaihteessa olin jo väsähtänyt, vaikka en itse sellaista kauhean mielelläni myöntänyt. Ei kuulu mun tapoihin, sillä mähän jaksan aina. En voi sietää ajatusta, että mua pidettäisiin laiskana, koska sitä mä en ole.

PT-Anne tiukkana tätinä puuttui jo tuolloin peliin, tai oikeastaan vihelsi sen pelin kokonaan poikki. Treenistä ei ole mitään hyötyä väsyneenä, sellasta se väitti silloin, eikä sen mielipide ole vieläkään mihinkään muuttunut. Se puhuu aina jostain kolmijalasta: ruoka, lepo ja uni. Ja sit se kysyy mitä tapahtuu jos yksi jalka puuttuu. ”Kaks jalkaa kannattelee koska oon niin taitava” ei kuulemma ollut oikea vastaus tähän arvoitukseen.

Välillä ihan käy sääliksi sitä kun joutuu mua valmentamaan, ei ole helppoa tietä se nainen itselleen valinnut.

: Jos ei kiinnitä huomiota pelkästään sen tekemiin kirjoitusvirheisiin niin sillä on myös ihan fiksuja juttuja sanottavana. Aina.

Treenit sujui dieetin alussa ihan ok, mutta parina viime viikkona aloin huomaamaan, ettei mussa tapahdu minkäänlaista kehitystä. Oikeestaan tulokset vaan laski, vaikka ihan tosissani jokaisen treenin vedin. Ei vaan jaksanut, ei sitten millään.

”No mistä se sitten sulle kertois?” No siitä, etten mä yritä tarpeeksi! Sitä se mulle kertoo, kiitos vaan kysymästä. Mun on mahdotonta hyväksyä/myöntää se, että olen väsynyt tai varsinkin se, että se väsymys vaikuttaa mun suoriutumiseen. Mun vaan pitää pystyä kaikkeen, ei ole vaihtoehtoja.

: Jes, määm.

No tänään se sitten lykkäs tämmösen Lihastohtori Juha Hulmin blogista bongatun Timo Kettusen tekstin meille valmennettavilleen luettavaksi.

”…Suurin osa meistä pärjää noin 7-9 tunnin yöunilla, joskin unen laatu on tärkeämpää kuin pituus. Kova harjoittelu lisää kuitenkin unen tarvetta, ja kovan jalkapäivän jälkeen kroppa saattaa tarvita jopa tunnin pidemmät yöunet palautuakseen. Vain muutama prosentti maailman ihmisistä pärjää alle kuuden tunnin yöunilla, joten jos sinua väsyttää päivällä (etkä ole sairas) niin nukut yksinkertaisesti liian vähän.

Paitsi jos olet Batman.”

: Mitä mä sanoin, mä olen Batman!

: Jotakuinkin... Ainakaan laiskaksi mua ei voi sanoa.

Ehkä sitten olen Batman. Tai sitten mun ei oikeesti tarvii jaksaa ihan kaikkea. Mä voin myöntää olevani väsynyt, varsinkin siinä kohtaa kun unta on viikkoon mahtunut kokonaiset 15-20h, normaalisti nukun 3-6 tuntia yössä, pätkissä. Viimeistään siinä kohtaa pitäisi hälytyskellojen soida, kun istun autossa aamu kasilta, teinihelvetin työpaikkani parkkipaikalla, enkä ole ihan varma missä olen tai miten sinne olin päässyt. Taisinpa jopa hetken pohtia, olinko tulossa vai menossa murkkuja kaitsemaan.

Univaje, viimeiset työviikot ennen kesälomaa, meneillään olevat asuntokaupat, laina- ja vakuutusneuvottelut, lapset harrastuksineen, arjen askareet, viikon päässä siintävä Turkin loma, dieetti ja treeni, unohtamatta sitä miestä joka meillä asuu. Se ei ainakaan pysty unohtamaan että se asuu mun kanssa, kaameeta on tainnut sen elämä tään aika ajoin räjähtelevän ydinpommin kanssa olla viimeiset 11 vuotta viime aikoina.

Jotta taakkaa saadaan hiukan purettua, kielsi Anne mua menemästä salille. Kun siitä ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Vaikka tuollainen aikuisen ihmisen kieltäminen nyt on oikeesti aika perseestä, kyllä mä sitä silti tottelen. Ehdin kyllä myöhemminkin treenata.

Nyt mä annan mun kehoni levätä ja toivon, että tuo meidän taaperokin tekee niin.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

koti

Koti

Me halutaan koti.

Sellainen koti, missä meidän on hyvä olla. Sellainen, mihin tullessaan voi tuntea olevansa kotona, olla juuri sellainen kuin haluaa olla. Kotoisa koti. Sen ei tarvitse olla kaikkien trendien mukainen kansikuvakoti, vaan juuri semmoinen meidän näköinen. Sopivassa suhteessa IKEAa ja.. no, lisää IKEAa. Sohva taitaa olla Sotkasta. Mutta vaikka tätä huushollia ei ole täytetty kauniilla ja kalleilla design-kalusteilla, on meillä silti ihan kaunis koti. Siisti ja ihan nätti. Minä ainakin tykkään.

: Muistoja <3 Mun koti on siellä missä nää tyypit on mun kanssa <3

Mulle koti on aina ollut tärkeä. Muutimme ensimmäiseen oikeaan kotiini Rauman silloiseen maalaiskuntaan, Tarvolaan, ollessani noin 2-vuotias. Talo oli isäni rakentama, upea punatiilinen talo. Meillä oli iso piha, punainen autotalli ja iso kasvimaa. Tontilta löytyi myös kymmeniä marjapensaita, mansikkamaa, perunapelto ja iso punainen leikkimökki. Olohuoneen ikkunasta näkyi kuusimetsän reunustama pelto, missä aina kesäisin naapuritilan lehmät laidunsivat. Kerran ne samaiset ammuut käyskentelivät myös meidän etupihallamme tuhoten kasvimaat ja nurmikon, ukkosmyrskyn kaadettua sähköaidat. Muistan edelleen, miten veljieni kanssa katseltiin keittiön ikkunasta, miten mummimme yritti häätää lehmiä pois pihasta koivunoksa kädessään. Hassu ilmestys oli se.

Kun sitten muutimme kaupunkiin ollessani 18-vuotias, ei itkulle meinannut tulla loppua. Kodin, siis myymämme kiinteistön lisäksi, tuonne Tarvolaan jäi myös se ympäristö jossa vartuin. Luonto. Ne puut missä me kavereiden kanssa kiipeiltiin, kallionkolot mihin piilotettiin pojilta saatuja rakkauskirjeitä. Pellot joita pitkin hiihdettiin kouluun tai kavereiden luo, kuitenkin varoen ettei astuta liukumiinan päälle. Se on lehmänpaskaa näin ei-landelaisittain. Välillä meinasi kuovit hyökätä päälle, toisinaan rannekellot lakkasivat toimimasta kuin ihmeen kaupalla. Se oli loistava syy olla hiukan myöhässä sovitusta kotiintuloajasta. Kylätien varrella ei ollut liikennemerkkejä eikä katuvaloja, ja talvella lumiauran tullessa vastaan piti vauhdilla juosta tien toiselle puolelle ettei jäänyt alle.

Mä rakastin sitä paikkaa. En vain pelkästään taloa missä me asuttiin. Mulle koti tarkoitti myös paljon muuta. Ja yhä edelleen tarkoittaa.

Tätä nykyistä kotia ollaan nyt asutettu 9 vuotta. Vaikka nyt ei asutakaan ihan metsän keskellä niin kyllä tästäkin vaan on koti meille muodostunut vuosien saatossa. Tänne mahtuu paljon ihania muistoja, ajalta ennen lapsia ja varsinkin lasten syntymien jälkeen. Me ollaan remppa kerrallaan tehty asunnosta mahdollisimman toimiva ja meidän näköinen, mutta lasten kasvaessa tämä on hiljalleen alkanut käydä meille ahtaaksi.

: Uudessa kodissa pitää olla oikea keilarata :)

Tuo mies joka täällä asuu haluaa myös muuttaa, ja ollaankin jo useampi vuosi haaveiltu omakotitalosta. Etuovi.com ja jokakoti.fi ovat olleet kovassa käytössä jo pitkään noinniinkun haaveilumielessä. Nyt me ollaan löydetty sellainen talo, josta mä todella haluaisin tehdä meille uuden kodin. Kodin, missä mä koin olevani kotonani jo ensimmäisessä näytössä, vaikka sen omistaakin vielä joku muu. Se vaan näytti ja tuntui just meidän kodilta, ei sitä sen paremmin osaa selittää. Toimivan pohjaratkaisun lisäksi olohuoneen ikkunoista näkyi kaunis mäntymetsä, lähistöllä asuu paljon lapsia. Lapsilla olisi lyhyt ja turvallinen koulumatka.

Mitä muuta enää voisi toivoa? Paitsi pienempää myyntihintaa. Se olis ihan jees.

Ollaan tänään jätetty kolmas ja viimeinen tarjous. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että unelmamme uudesta kodista toteutuu!

No kommenttia

, by Mun muotoinen

Pages

Aurinko armas

Lomailun loppua odotellessa

Muina maskulaisina

Aurinkoa, vesileikkejä ja buffet-ruokailuja

Vuosipäivä

Pulled Turkey -burgeri mun tyyliin

Kerran tunnesyöppö, aina tunnesyöppö?

Vähän väsähtänyt Batman

Koti

Labels

MARIA

Mun muodot Facebookissa

vanhat jutut

Instagram

Blogiarkisto

Popular Posts

Pages

Labels

MARIA

Mun muodot Facebookissa

vanhat jutut

Instagram

Blogiarkisto

Popular Posts

Subscribe