Kerran tunnesyöppö, aina tunnesyöppö?
toukokuuta 29, 2015
Aikauheesentään millainen viikko on taas kohta takana.
Meidän asuntotarjous hyväksyttiin maanantaina ja nyt ollaan täyttä häkää yritetty saada omaa asuntoa myyntiin. Onhan meillä tässä aika tarkkaan kuukausi aikaa myydä tämä. Ja siitä kuukaudesta ollaan 9 päivää reissussa. Eeeeihän tässä mitään kiirettä ole, ei ollenkaan. Eikä mulla ole myöskään tapana koskaan stressata tämmösistä pikku jutuista, silleen rennosti vaan hyvällä fiiliksellä ja ihan kaikessa rauhassa yritetään saada hommat etenemään.
Justjoo.
- Ihana koti myytävänä <3
![IMG_4450[1]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_vS1Y0lmyNYgYqZb-lCL3Je4nocvPNYbDaa0J2M8UH3GJaj7Mi7RSqVcDbzbGhIvWaZLULqIUC7tGxzbyexG_N8FWYi3MAF5AURivMWhlDqlPRByfs1DAqBXxRRUXse9xYvMbGIODFMi35jRAYgRKF9AfeVPoiqpXk7eOfCK1701FEOmJGHNqDB8e23gA04OMU=s0-d)
Eli toisin sanoen tämä jo ennestään tikittävä, kaikki-mulle-heti-nyt – mentaliteetilla varustettu aikapommi on kuluneen viikon aikana räjähdellyt useampaan otteeseen sekä tuolle miehelle joka täällä asuu (niinku just nyt tällä hetkellä, että se osaa olla raskas kun se seisoo ja vielä hengittääkin!!) mutta myös meidän lapsiressukoille, samalla repinyt hiukset päästä viimeistä suortuvaa myöden. Väsymys, jatkuva kiire kotona ja töissä, miljoona hoidettavaa asiaa jyskyttämässä taukoamatta takaraivossa.. Ei ole hyvä yhtälö ollenkaan. Olen jopa onnistunut saamaan itselleni parit migreenikohtaukset, vaikka ne ovat olleet kovin harvassa viisveen syntymän jälkeen.
Semmoinen kiva, kevyt viikko.
- Alkoi mulla kuitenkin tänään 11 viikon kesäloma (työttömyys). Ammatinvalintakysymys, niinhän ne väittää :)
![IMG_4465[1]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_uq4-Q14h8sMcTux1HEBOtQaV1KfRiWegGR3kfUyLQ6zULTSZK5wwcK7jsV9Cxb1ZO4d6EmNy4LRzz41lqLUkNUzk7V1qVszkw51TFzSagjB_4jRY9a1gw0yjRXLNdYadHeZsTAhTV00-qi0OnLJScjdSQhYlyTBEpwHT8yw-H7Pn_C=s0-d)
Eipä siinä, ei sen elämän kuulukaan aina olla ruusuilla tanssimista. Mutta kun eniten tässä vituttaa se, että kaiken stressin keskellä se yksi perkele alkaa myös ottaa vahvaa otetta musta. Syöminen, nimittäin. Mitä väsyneempi ja stressaantuneempi olen, sitä enemmän mun alkaa tehdä mieli syödä ohjeen ohi. Miksi? No mistä helvetistä mä sen tietäisin? En kai mä ois koskaan ollut sen kokoinen mitä olin, jos osaisin ratkaista tään tunnesyömisen ongelman. Ja se kasvattaa vielä entisestään sitä sienenmuotoista tolppaa tuohon otsan seudulle.
Tykkään hullusti siitä tunteesta, kun mulla on hommat hanskassa. Kontrollifriikkeydeksikin sitä vois kai kutsua. En pidä siitä, että joudun elämään epätietoudessa, on kyse sitten mistä tahansa. Tällä viikolla niitä juttuja, mitä en pysty itse hallitsemaan, on ilmaantunut useampi yhtä aikaa. Ja sehän tästä viikosta onkin tehnyt näin ratkiriemukkaan. Ja aijjjjjumalauta kuinka paljon olenkaan joutunut taistelemaan mielitekoja vastaan! Ja kuinka paljon se raastaa jo entisestään kovalla koetuksella olevia hermoja. Mun on tehnyt mieli ihan kaikkea, paitsi sitä mitä pitäisi. En myöskään jaksaisi yhtään valmistaa itselleni ruokia. Kun ei vaan kiinnosta, mutta periksikään en oo missään kohtaa halunut antaa. Enkä ole antanut, mutta helppoa se ei ole ollut. Kenellekään.
Myöskään Anne ei selvinnyt tästä viikosta ilman, että joutui kuuntelemaan mun valitusta. Vaikka näihin juttuihin, tämmöiseen tunnesyömiseen, mun on itse pakko löytää ratkaisut, on aina helpottavaa kun voi jakaa sen oman paskan fiiliksen toiselle. Ja se jaksaa kuunnella, vaikka sitä shittiä on tässä kuluneen vuoden aikana tullut vuodatettua aikalailla. En voi sanoin kuvailla, miten suuresti sitä arvostan.
Välillä tuntuu siltä, etten ikinä opi suhtautumaan ruokaan oikein, edes silleen normaalisti. Se on oikeesti tosi pelottava tunne. Tuunko mä aina himoitsemaan ruokaa sillon, kun joku asia ei mee niin kuin mä haluan? Onko mun aina palkittava itseni ruoalla, jos kaikki menee niin kuin mä haluan? Onko ylipäätään mahdollista, että opin reagoimaan mun tunteisiin muulla tavoin kuin syömällä? Ehkä, ainakin mä haluan uskoa niin. Ei ne asiat kuitenkaan ihan hetkessä voi muuttua, jos niiden kanssa on paininut jo useita, useita vuosia.
Ja toisaalta, oonhan mä tullut jo aika pitkän matkaa kohti parempaa sieltä, mistä vuosi sitten lähdettiin. Onhan sekin jo jotain.
0 kommenttia