Mun äidistäni, lasteni mummusta, kuoriutui eläkelöitymisensä jälkeen eli semmoset ainakin sata vuotta sitten oikea kirppishaukka. Siellä se liihottelee menemään pitkin Rauman kirppareita, tekien mukavia löytöjä varsinkin noille mun mukuloille. Olen (lähes kaikkeen) ollut tyytyväinen, samoin lapset. Esikoisen ehdoton lemppari on mummun tuoma nahkatakki, mikä näyttää tietty ihan samalta kuin Robinilla on. Tukka taakse, rotsi päälle, oman huoneen ovi kiinni ja sitten vedetään tunteella Boomkaheja.

Sen lisäksi, että äiti-mummu ravaa kirppiksillä ostoksilla, tykkää se myös itse toimia myyjän roolissa. Mukaani mummulareissuille tarttuukin useasti pikku pussi Ikean isoin kassillinen vanhoja lastenvaatteita, leluja, mun omia riepuja. Mitä milloinkin. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tuskin se siitä nauttii. On vaan niin kiltti ettei aina tohdi kieltäytyä. Osaan halutessani olla aika "vakuuttava" ja myös pyytää haluamiani asioita todella "kauniisti". Silleen tytär-äiti -puhetyylillä, mikä ei ole muuttunut miksikään sitten pahimpien teinivuosien. 

Viikko sitten sain viestin, että äiti oli löytänyt kaappinsa perältä mun sinne joskus myyntitarkoituksessa kiikuttamani mekon. Sellasen ihan nätin farkkumekon, siistinkin vielä, mistä olin kuitenkin aikoinaan halunnut luopua. Dieetin jälkeen vaatekaappini sisältö vaihtui kertaheitolla vaatekoon muututtua L-XL -kokoisista vaatteista S-M -kokoon. Silloin myyntiin meni monta muutakin kivaa mekkoa, joita nyt uudelleen isokokoisena olen kaivannut. Olin kokonaan unohtanut jo tuon hamosen, ja myhäilinkin tyytyväisenä, ettei sitä aikoinaan kukaan ollut loosin rekiltä mukaansa ottanut. 

Elän edelleen, kuten jo reilu puoli vuotta sitten, vahvasti siinä uskossa, että nämä kortisonin kylkiäisenä kasaantuneet kilot olisivat jo kohta historiaa, enkä siksi ole suostunut ostamaan kovinkaan montaa vaatekappaletta itselleni. Käytän yhtä toisen asukokonaisuuden ollessa pesussa ja vaihdan päittäin. Näin se käytännössä menee. Tyhjyyttään kaikuva vaatekaappi kaipailee ihan tositarkoituksella uusia, ei tavoitevaatteita. 

Mekon toimitus tapahtui tänään äidin tullessa seuraamaan ensimmäisen lapsenlapsensa telinevoimisteluryhmän kevätesitystä. Olin onnesta soikeana, koska nyt ei tarvitsisi seistä taas puolta tuntia kiukuttelemassa makkarissa ei sopivien vaatekasojen ympäröimänä. Jos tuolta mieheltä joka yleensä on täällä vastaanottamassa mun tarjoamaa eisesaatanamahdu -dramaa kysyy, niin helpotus on varmasti silläkin valtava. Mummun anoppipisteet kasvoivat kertaheitolla!

Oletin mekon olevan sen kokoinen, että se vain kauniisti asettuu mun päälleni, antaen sopivasti armoa myös höllyvälle keskivartalolle ja pari kuppikokoa liian suurelle rintamukselle. Haluatteko tietää miksi? Kerron: No kun se oli H&M Mama -malliston äitiysmekko, mikä oli mulla päällä viimeksi kun olin VIIMEISILLÄNI RASKAANA meidän pikkumuijasta. Mun kohdalla se siis tarkoittaa sellaista melkeinpä satakiloista mörssäriä, ei mitään äitiyden ihanuutta hehkuvaa pikku pömppömassua. 

No, ei se kyllä mitenkään helpolla päälle sujahtanut. Hieman piti kiskoi hihasta ja vähän myös vetää helmasta. Pikkusen oli ehkä tukala olo hihojen ollessa koon liian ahtaat, selästäkin silleen semisti kangas kirrasi, mutta helvetti sentään mulla oli uusi mekko päällä! Yritän siis tukahduttaa tämän ahdistavan enmahduenääikinämihinkäänjoseiäitiysmekkokaanmahdu -tunteeni ja olla iloinen "uudesta" vaatekaapin täytteestäni.

Voinhan aina esittää olevani raskaana.