Pyykkikasa. En kestä. Inhoan silittämistä koko sydämestäni, joten voitte uskoa miten paljon mieltä lämmittää nähdä kasa kuivurista otettuja, vielä osittain kosteita vaatteita mytyssä kodinhoitohuoneen pöydällä. On siellä jotain vanhoja viikattujakin vaatteita seassa, satuinpa jossain näkemään myös esikoisen puhelimen, tyhjän dödöpurkin ja pikkumuijan kuivahtaneen purkan, koska "se vaan tipatti mun tuutta".

Aikansa eläneet kausikoristeet. Meillä tuntuu olevan tapana viettää aina kutakin kalenterijuhlaa niin kauan, kunnes seuraava alkaa. Joulusta pääsiäiseen, pääsiäisestä vappuun, vapusta... jouluun..? Tässä pätee vähän samat systeemit kuin matkalle lähtemisessä. Pakkaaminen (no, tiedätte mielipiteeni siitä) onnistuu kuitenkin huomattavasti helpommin kuin tavaroiden purkaminen. Puolipuretut matkalaukut lojuu nurkissa vielä monta viikkoa reissulta palattua, ihan kuten tälläkin hetkellä Kajaanin reissun kylkiäisinä. Kodin pukeminen juhlakuosiin voi lapsiperheessä olla kovin riemuisaa, mutta niiden pois kerääminen aina yhtä raskasta. Silmiä kirvelee tuijottaa suihkussa käydessään esikoisen upeaa, JOULUISTA ikkunataidetta, mutta jostain kumman syystä se vaan joka kerta jää ottamatta pois. 

Meillä vieraillessa tuskin monikaan kiinnittää huomionsa kyseiseen lukitussysteemiin. Minä tiedostan sen joka kerta, kun tuosta ohi kävelen. Viime syksynä ensimmäistä kertaa takkaa sytytellessä ihmettelin luukun kolinaa, oikein kunnolla väpätti tulen syttyessä. No, lukitushan siinä oli tuosta kahvasysteemistä mennyt vituralleen, ja laiskana köyhänä ei ole ollut varaa uusia lukkoa. Kätevänä emäntänä tungin siihen sitten tuollaisen pienen puun palasen, jottei luukun pauke pilaisi takkatulen tuomaa romanttista tunnelmaa. Patenttikaupoille tästä sitten seuraavaksi, niin on hienosti lukituksen virkaa hoitanut koko pitkän ja kylmän talvikauden.