Onhan se nyt vaan ihan yksinkertaisesti niin, ettei nainen ole nainen ilman toisinaan (hahhah) tapahtuvaa marmatusta peilin edessä. On sitten minkä mittainen/muotoinen/kokoinen/ikäinen tahansa, siis se itsesäälissä kieriskelevä nainen. Ei peili.

Ai-na löytyy joku epäkohta, johon itsessään puuttua. Ja masentua siitä sitten pikkuisen, koska juuri nyt ei asia muutu sen paremmaksi. Itkeä tirauttaa parit kyyneleet ja samalla solvata sitä miestä, joka siinä vieressä pyrkii parhaan taitonsa mukaan kohottamaan mielialaasi, hieman kömpelösti kehuen.

Oikeastihan tuo varuillaan olevan miehen kovin riskialtis yritys parantaa toisen oloa on aivan hemmetin suloista, mutta silti on pakko naama näkkärillä esittää, ettei ne kauneutta ylistävät sanat tunnu missään. Koska sen verran nyt kuitenkin vituttaa. 

Olisihan se ihan liian yksinkertaista vain hyväksyä itsensä sellaisenaan kun on. Tajuta, ettei se naama (tai perse, maha, höllyvät sisäreidet tai roikkuvat allit) muuksi muutu muuta kuin tekemällä asialle jotain. Ei se valittaminen kuulemma auta, sanovat meitä viisaammat lukeneet. Varmaan jossain joukkueessa antavat noita tajunnanräjäyttäviä elämänohjeitaan. 

Mulla on ollut isoja vaikeuksia hyväksyä se, että elämässä tulee toisinaan eteen tilanteita, joille ei yksinkertaisesti voi mitään. Mä en kuitenkaan voi sietää itseäni sellasena kälättävänä, ärsyttävänä, valittavana akkana. Vaikka valittaminen ja vittuuntuminen on toisinaan ihan terveellistä, tulee mulle aika nopeasti morkkis siitä alituisesta narisemisesta, Varsinkin, kun kohteena on usein nuo meidän kamalan ihanat mukulat. Ja se mies, joka yrittää vähin äänin hävitä takavasemmalle huomatessaan hyvän yrityksensä katoavan kuin pieru sohvatyynyyn. Koskaan en ole koittanut pieraista Saharassa, joten siitä en tiedä miten se toimii.

No kummiskin, tässä lähiaikoina on noita jonkinasteisia ulkonäköpainotteisia hermoromahduksia ollut täällä Maskun puskissa havaittavissa useampia. Kun niin suivaa, ettei housujen tuumakoko pienene vaikka kuinka kiltisti lisään aamupalaani eroottisia siemeniä !!! (lue: Chian siemenet noin tunnin yöunien jälkeen lausuttuna) ja muutenkin olen tarkka syömisistäni. 

Juuri kun sitä eniten kaipasin, ilmoitti Facebook vuodentakaisista muistoista. Ahrakapakkaa, simpsalapimp (niin kuin taikuri Pikkumuija asian ilmaisisi) ja vitutus oli kadonnut. 

Osaatko arvata miksi?