Tämä aihe on kulkenut mukana ajatuksissani jo pidemmän aikaa. Olen pyöritellyt sitä puolelta toiselle, miettinyt kaikkia mahdollisia tapoja tarkastella asiaa. Aihe on ollut somessa paljon esillä, mutta lähinnä vain sellaisesta näkövinkkelistä jota en itse omista. Enkä vieläkään tiedä, osaanko ilmaista ajatuksiani mitenkään ymmärrettävästi.

Body positivity, vartalopositiivisuus, kehotyytyväisyys, kropparauha. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. 

Paskaa. Enkä nyt yleistä, vaan kyse on ihan puhtaasti minun omasta mielipiteestäni, omasta vartalostani. Siitä, miten minä koen itseni. On siis turhaa vetää herneitä jo tässä kohtaa takaraivon perukoille asti, jos olet kanssani eri mieltä. Se on ihan sallittua se.

Kun kerran on kovalla työllä saanut aikaiseksi jotain, mistä on aivan saatanan ylpeä, on kamalan väärin, että se otetaan pois väkisin, kyselemättä. Ei ollut minun valintani ensin tehdä sekä fyysisesti että henkisesti suuri työ, tullakseni ulkonäöllisesti sellaiseksi joksi olen aina omassa päässäni mieltänyt itseni, ja sitten sairastua. Mulla oli vaan ihan jäätävän paska tuuri.

Sporttinen, kilpailuhenkinen, ahkera, energinen ja ihan vielä hyvännäköinenkin äiti-ihminen. Sellainen minä olen oikeasti, tai ainakin olen aina kuvitellut niin. Kolme vuotta sitten Jutta-ohjelmaan hakiessani tuon "todellisen minuni" esteenä oli 25kg, jotka nekin raskauden jälkeen takertuivat ja jäivät roikkumaan minuun syystä, ettei kroppani ole kai koskaan toiminut "normaalisti". En ole ikinä kieltänyt, etteikö myös huonoilla ruokatottumuksilla ja leveällä herkkuperseydellä olisi ollut näppinsä mukana hommassa, mutta läskisoppaa on aina ollut myös muut jutut hämmentämässä.

Ennen AIH-diagnoosia olin ihan tyytyväinen itseeni, noinniinkun naisen mittakaavassa. Toki silloinkin napisin liian hitaasti kehittyvistä lihaksista ja pienestä pöhöstä vatsanseudulla, mutta olin kuitenkin ohjelman ja PT-Anneen tutustumisen myötä saavuttanut sen mistä olin haaveillut. Peilikuvani vastasi vihdoin sitä Mariaa, jollaisena olin aina itseni nähnyt. Olin sinut kroppani kanssa. 

Olin kuullut kortisonin haitoista, mutta en edelleenkään voi uskoa sitä kaikkea paskaa, mitä se toi tullessaan. Alle kolmessa kuukaudessa painoin enemmän kuin Tahkon alkupunnituksessa. Kolminumeroinen lukukaan ei ollut kaukana. Kolmessa kuukaudessa menetin myös omat kasvoni. Tilalle sain jonkun saatanan ruman, tihrusilmäisen, kauttaaltaan karvoittuneen pallonaaman, mitä ihmiset ihmeissään jäivät tuijottamaan. Ja mitä minä vihasin.

Nyt kun kasvojen turvotus on laskenut ja viiksetkin on sokeroitu pois, jäljelle jäi vain ylipainoinen minä. Silloin kun kasvoni muistuttivat vielä todella epäonnistunutta Tallinnan reissun lopputulosta, oli helpompi selittää myös muu turvonnut olemus. Mua risoo ihan helvetisti, että uudet ihmiset joihin tutustun, näkevät minussa vain pikkuisen pyöreän, sellaisen pullantuoksuisen äitylin. Huomaankin usein avautuvani sairaudestani uusille tuttavuuksille miltei heti alkukättelyssä, jotta pääsen selittämään lihomiseni taustat. Kortisonin. Että en oikeasti ole syönyt itseäni lihavaksi. Että oikeasti olen helvetin urheilullinen, lihaksikas ja hyvärunkoinen nainen. Kato vaikka vittu guuglesta, jos et muuten usko.

Eilinen postaukseni poiki Facebookin sivuille kommentin, jossa ystäväni kehoitti olla aina haukumatta itseäni ja tykkäämään itsestäni enemmän. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö jossain määrin pitäisi itsestäni. Tykkään kyllä. Olen loistava äiti lapsilleni, hyvä opettaja (oppilailta ei kysytä), arvostan suunnattomasti kasvojani, osaan olla hauska ainakin omasta mielestäni ja vaimonakin ilmeisesti ihan toimiva ratkaisu. Olen hyvä juuri tällaisena, mutta se hyvä kulkee vääränlaisessa vartalossa. Se, että hyväksyisin vartaloni tämmöisenä, lihaksettomana, epäterveenä ja ylipainoisena, tarkoittaa mulle luovuttamista. Enkä todellakaan ole aikeissa luovuttaa, ennen kuin näen peilistä taas itseni. Minut. Juuri sellaisena mun muotoisena. Terveenä. Onnellisena.

Tunnen useita naisia, joita oma ylipaino ei haittaa. He ovat upeita, kauniita naisia, jotka kantavat itsensä tyylillä. He ovat itseensä ja ulkonäköönsä tyytyväisiä, ja varmaan juuri se saa heidät sillä tavalla kivasti sädehtimään. Ja minä ihailen heitä.

Ero mun ja kehopositiivisten ihmisten välillä on siinä, että minä en edes halua olla tyytyväinen ulkonäkööni enkä hyväksy sitä, että nykyinen vartalonmallini estää minua olemasta sellainen kuin haluan olla. Olen äärimmäisen kiitollinen tämänhetkisestä terveydestäni, koska asiat voisivat olla todella paljon huonommin. Mutta tyytyväinen en ole. Sen verran kuitenkin tykkään itsestäni, että voin jo heittää läppää läskeistäni ja kirjoittaa itsestäni huumorilasit silmillä, ja mulla on todella hyvä mieli siitä että blogin päivittäminen tuntuu taas kivalta. Vielä vuosi sitten itkin ja oksensin pahaa oloani. 

En todellakaan aio luovuttaa ennen asettamaani maaliviivaa, enkä tule olemaan tyytyväinen ennen kuin olen saavuttanut haluamani. Ja sekin on ihan ok, olla hiukan hukassa välillä. Epätasapainossa, epävarmuusalueella, täysin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Uskon silti itseeni ja toivon, että kroppani alkaisi taas pian yhteistyöhön kanssani, jonka jälkeen osaisin nauttia ihanasta elämästäni vielä pikkuisen enemmän kuin nyt.