Aina ei jaksa olla vahva
heinäkuuta 27, 2017
Istun laivan buffet-ravintolassa. Lapset ovat onnessaan herkkupöydän runsaista antimista. Syövät, juovat ja naureskelevat omille hölmöille jutuilleen. Minä nauran mukana. Nautin suunnattomasti lasteni seurasta. Olemme matkassa kolmestaan isin ahkeroidessa töissä viimeisiä päiviä ennen kesäloman alkua. Kaikki on kerrankin sujunut täysin mutkattomasti, lapset ovat hyväntuulisia eikä mistään ole tarvinnut hermostua.
Pakahdun ylpeydestä katsoessani noita hyväkäytöksisiä, elämästään täysin rinnoin nauttivia pikku ihmeitäni.
Nyökyttelen hyväksyvästi, kuin kuopukseni ylpeänä esittelee karkein koristeltua, prinsessa Elsalta erehdyttävästi näyttävää jätskiannostaan. Hymyilen, mutta hymyni taakse kätkeytyy jossain määrin paniikinomainen, ahdistava olotila. Yritän pakottaa itseni keskittymään, olemaan paremmin läsnä, mutta kyljessä tuntuva jatkuva, vihoitteleva kipu valtaa ajatukseni. Vatsassa kouraisee ikävästi. Monta päivää toimimatta ollut suolisto antaa ymmärtää, että jotain on tehtävä. Nopeasti. Lasteni lähtiessä yhdessä hakemaan uutta jätskiannosta rukoilen ohikulkenutta tarjoilijaa pitämään pienen hetken silmällä lapsiani, sillä minun oli päästävä vessaan. Heti.
Palaan pöytään muutamaa minuuttia myöhemmin. Huojentuneena totean, etteivät lapset edes huomanneet poissaoloani. Pyyhin jäätelöt lasteni poskilta ja hiuksista, haen kupin kahvia ja huokaisen helpotuksesta. Olo on jo paljon parempi. Syke tasaantuu.
En voi antaa pelolle tilaa. Minun on pysyttävä vahvana. Kaikki on hyvin.
Illalla lasten mentyä nukkumaan rojahdan sohvalle ja romahdan. Koko päivän kestänyt teeskentely on vienyt voimani, kyljessä yltyvä paineentunne, lämmönnousu ja hetkelliset, ärhäkkäät kipukohtaukset turruttaneet järkeni. En pysty ajattelemaan selkeästi. Kauhukuvat tiensä päähän tulleesta maksasta, kuolemasta ja äitinsä menettäneistä lapsistani valtaavat mieleni. Kyyneleet virtaavat vuolaina jokina poskilleni.
"Lupaa mulle, ettei kukaan toinen nainen tule ikinä kutsumaan itseään mun lasteni äidiksi.", nyyhkytän surkeana miehelleni.
"En halua joutua taas sairaalaan. En halua, että kaikki alkaa taas alusta. Mä en ole missään määrin valmis uuteen kortisonikierrokseen. En just nyt vaan jaksa tätä paskaa!"
Hän silittää päätäni, yrittää avata suunsa lohduttaakseen, mutta pyydän häntä olemaan hiljaa.
"Sä et voi ymmärtää, miltä musta tuntuu. Se on ihan ok. Mua nyt vaan pelottaa ihan helvetisti."
Tiedän pelon olevan tavallaan turha, mutta voimavarani eivät yksinkertaisesti aina riitä pitelemään aisoissa pahimpia pelkojani.
"Ymmärräthän Maria, että vaikka sairautesi on harvinainen ja vakava, ei se tarkoita sitä, että kaikki kivut kehossasi merkitsisi tulehduksen uusimista." kuulen tutun lääkärin sanovan rauhallisella äänellään, samalla kuitenkin määräten kaikki mahdolliset verikokeet seuraavalle päivälle.
Ymmärränhän minä. En minä tyhmä ole.
En vain aina jaksa olla vahva.
0 kommenttia