Kirjoittelin ennen tuolla Fitfarmin fitblogin puolella, enkä ole koskaan saanut aikaiseksi liittää vanhoja tekstejäni tänne uuden blogin puolelle. Tänään armas nassukirja muistutteli taas ajoista menneistä, ja sieltä bongasin vuoden takaisen blogipostaukseni. Koska tuo kyseinen rustaus vielä vuoden jälkeenkin jollain sairaanloisella tavalla tuotti hyvänolontunteen sekä iso hymyn huulille, haluan jakaa sen muutaman saatesanan kera teille uusillekin lukijoille.

En ole treenannut aikoihin. Kaikki alkoi jo viime loka-marraskuun vaihteessa, jolloin PT-Annen kanssa treenaillessani mikään ei onnistunut. Siis tarkoitan oikeasti mikään. Pienetkin painot tuottivat tuskaa ja pelkän tangon maasta ylös saaminen aiheutti voimakasta pyörtymisen tunnetta. Onhan niitä parempiakin jaksoja ollut sen jälkeen jolloin jonkinlainen treenaaminen olisi varmasti luonnistunut, mutta kevään tapaturma-alttius, jatkuva sairastelu ja etenkin perussairauden mukanaan tuoma uupumus on kaiken tämän lapsiarjen pyörityksen keskellä vienyt voiton salitreeneistä. 

Gym2000 -salille johtavan oven eteen tuntuu myös olevan kasvanut sellanen Himalajan korkuinen kynnys. Taas.

Viime vuotinen "tyttöjen ilta" Annen mökillä oli yksi parhaista ikinä ja se pompsahti menneisyydestä juuri sopivasti tähän hetkeen. Möngin silloinkin aivan pohjamudissa kuntoni kanssa, olin edelleen kortisonikuurilla ja veriarvot vasta hetkeä ennen normalisoituneet. Eipä se menoa silti haitannut, suoritin vaan juuri niin perkeleesti mitä oma kunto antoi periksi. Ja vähän yli, koska Anne. Nuo valmentajat kun ovat hieman sellaisia piiskaajansorttisia. Ei auttanut myöskään lannistua, vaikka toinen jaksoi paremmin. Treenatessa sitä kumminkin pystyy aina antamaan vaan juuri sen verran, mihin itse kykenee. Niin, ja sen vähän yli, silleen sopivasti että muistuu mieleen mitä aamiaiseksi on sinä päivänä napaansa vedellyt.

Minulle tämä postaus toimii tsempparina tuleviin koitoksiin kun lähden taas yrittämään, miltä treenaaminen piiiiitkän tauon jälkeen tuntuu. Ei varmastikaan hyvältä, mutta alku se on tuskainenkin alku. Ja jostain se on aloitettava. Nollasta, jos ei muusta.

Mun muotoinen 07/2016

"”Hei mimmit! Oottekos maisemissa 23.7. lauantaina? Ja josko onnistuis vielä ”vapaa” ilta? Kutsuisin teidät mieluusti tänne mökille. Voitas vähän rillailla, saunoa ja muuten vaan istua iltaa + höpötellä kerrankin rauhassa. Mä voisin jonkun pienen toiminnallisen viritellä tohon alle: pieni hiki pintaan ennen saunaa ja maistuu sitten ruokakin paremmin.”

Note to self: Seuraavan kerran tällaisen viestin saadessasi kieltäydy, kieltäydy hyvä nainen kutsusta!!

Olisihan mun nyt pitänyt tuo nimeltä mainitsematon (PT-Anne, a.k.a. natsi-Anne) henkilö tuntea sen verran hyvin jo, ettei se mitään hyvää hyvyyttään meitä mökilleen kutsu. ”Pieni toiminnallinen treeni”, buahhahhahaa!!! Ihan juu pieni hiki pintaan, ei mitään sen kummempaa..

”Kai me päätetään sitten tämä wiikendi sunnuntaiseen kimppatreeniin Gymillä???”

Ylläoleva viesti tuli pari päivää myöhemmin, ja taas jonkun ihme aivohärön saaneena innolla vastaamaan tähänkin kutsuun myöntävästi. Haloo saatana!! Vuosi taukoa salilta, yksi oma treeni alla ja mä ihan omasta tahdostani suostun treenaamaan Annen ja Sannan kanssa. Tää toinenkaan kun ei ole lainkaan kilpailuhenkinen, ei sitten ollenkaan. Ihan vaan kauniisti ja lempeästi kannustaa ja tukee treenikaveriaan.

Jep. Tällä hetkellä kropastani ei löydy sellaista kohtaa, mihin ei sattuisi. Tuli myös todistettua taas muutamaan otteeseen, että vuoden jumppatauko ei tee hyvää lihaksille. En pysty kirjoittamaan enää, sekin tuntuu kovin epämiellyttävältä. Antaa siis kuvien puhua puolestaan..

Tuossa jotain pientä viitettä siitä millaisissa merkeissä mun viikonloppu sujui. Rentouttava mökkireissu muuttui hikeä ja verta vaatineeksi Bootcampiksi, vaikka oishan se pitänyt tietää.

Kiitos Anne vieraanvaraisuudesta, tämä todellakin oli irtiotto arjesta. Otetaan taas pian uudestaan! (Siis oikeesti, viekää mut hoitoon!!!)"

Niin, että milloin mennään taas, Anne ja Sanna?