Vietimme mahtavan viikonlopun mökillä rakkaan nuoruudenystäväni ja hänen perheensä kanssa. Vierailun aikana ehdimme muistella mukavia tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä ja päivittää (ja päivitellä) yhteisten ystävien kuulumisia. Kaikesta siitä valtavasta myötähäpeän määrästä huolimatta oli tavallaan aika ihanaa palauttaa mieliin useita jo muistista tipahtaneita toilailuja. 

Paloin halusta jatkaa tätä hyvin alkuun päässyttä teiniaikojen muistelua, joten kävin kotimatkalla kaappaamassa mukaani mummulan vintin uumenista muutaman runsain teipein sinetöidyn top secret -laatikon, joihin olin kotoamuuton yhteydessä tallettanut kaikki todella tärkeät tavarani. Sellaiset, joihin vanhemmillani tai veljilläni ei olisi ikinä mitään asiaa kajota. 

Olen joskus ennenkin aikuisiällä tonkinut kyseisten laatikoiden sisältöä, joten muistin suurinpiirtein mitä ne pitivät sisällään. Kuvia, kirjeitä, päiväkirjoja, päiväkirjoja, päiväkirjoja.. Niitä pieniä takataskuun mahtuvia Teinari- ja Spurtti-kalentereita, joihin mahtui kirjoittamaan juuri ne päivän tärkeimmät kohokohdat. Rohkaisin itseni avaamaan nuo teiniangstia uhkuvat, täyteen rustatut päivyrini ja sukelsin suin päin syvälle nuoruusmuistoihin. 

Eijjjjjjjumalauta!!! Kyllä oli sellaista maailmantuskaa raapustettu noiden kalenterien lehdille, että ihan puna nousee poskille. Ystäviin ja kouluun liittyvistä tapahtumista ja jalkapallojoukkueen saavutuksista löytyi muutamia mainintoja, koemerkintöjä ja kännisekoiluja oli siellä täällä, mutta pääosin kaikki sivut täyttyivät alati vaihtuvista poikien nimistä. Ja sydämistä. Ehjistä ja särkyneistä.


Mokkerivuoden muistoista löytyi suuri rakkauteni ja kiihkeän ensisuudelmani kohde, jonka jättäessä minut koulun discoissa olin - asiaankuuluvalla hartaudella - aivan rikki. Löysinpä myös kauneimman saamani rakkauskirjeen, jolla hän yritti saada minut kahden vuoden tauon jälkeen takaisin, jotta voisi viikkoa myöhemmin todeta minun olleen virhe. Kaksi sivunkääntöä myöhemmin oli menossa mukana jo Mika, johon olin thöytälli in lööv. Onneksi olin merkinnyt kalenteriin myös päivän, jolloin en enää hänestä tykännyt. Siihen taisi mennä vähän reilu viikko.

Luettuani myös 8- ja 9-luokan hyyyyyvin pitkälti kaikki draaman kaaren osat sisältävät kuvailut pojista, joita I will love always and forever, en voi muuta kuin todeta, että kiirettä on tällä tytöllä noilla rakkauden kentillä pitänyt. Ihastukset ovat vaihtuneet ihan lennossa, hyvä kun edellisestä on erottu seuraavan ollessa jo kierroksessa. Läheskään kaikkien kanssa en tietenkään ole seurustellut, tykkäillyt vain salaa ja haaveillut enemmästä. Tunkenut lappuja taskuun välitunnilla, koittanut varovasti moikata koulun käytävällä. Hihkunut innosta jos poika on vastannut hymyyni edes jollain tavalla. Kuunnellut Bon Jovin Always`ia ja vuodattanut karvaita kyyneleitä kun olen jäänyt ilman vastarakkautta.

Iloa, surua, rakkautta, raastavia sydänsuruja ja ihan hitokseen poppareita vaativaa draamaa. Onnea, pettymyksiä, haasteita, valheita ja epävarmuutta. Unohtamatta niitä kokeilunhaluisen ja itseään etsivän, huomionkipeän nuoren uskomattoman typeriä ja noloja tempauksia, joita nyt korvat punaisina ja suurta myötähäpeän tuskaa tuntien muistelen.

Että seuraavan kerran kuullessani kanssa-aikuisten kertovan röyhkeille ja huonon kasvatuksen omaaville nykynuorille kliseisiä tarinoita entisajan hyvinkäyttäytyvistä nuorista, pitänee hieman korjata asiaa ainakin omalta osaltani. Ehkä seuraavalla kerralla rimpuilevan ja kipuilevan teinin ottaessa aivoon ymmärrän häntä pikkuisen paremmin.

Lisättäköön myös testamenttiini, että kuoltuani joka ikinen muinaisajan jonnena kirjoittamani päiväkirjan sivu tahi muu painokelvoton dokumentointi tulee tuhota kenenkään lukematta.
Ja vielä sen lisäksi, ottaisin mielelläni jo nyt vastaan ohjeita, miten helvetissä tulen selviämään oman tyttäreni tulevista teinivuosista.

Apua..?!