Mulla oli tänään mielessä loistava aihe uudelle blogipostaukselle. Siis ihan huippu, sellainen koko sosiaalisen median räjäyttävä juttu. Oikea somehitti. Vähintäänkin sellainen se oli. 

Idea syntyi palatessamme kotiin kuopuksemme päiväkodilta, jossa kävimme aamutuimaan muuttamassa hoitosopimuksen osa-aikaiseksi. Samalla ehdimme palautella mieleen pitkän kesätauon jälkeen hoitopaikan huudit ja nähdä paljon kaivatut kaverit. Pihaleikeillekin jäi reippaasti aikaa.

Aihe tuntui edelleen hyvältä siivoskellessani kotipihaa villiintyneistä hiekkaleluista, samalla potkien maalissa tönöttäneelle pikkumuijalle palloa. Työstin postausta mielessäni myös leikkiessämme prinsessan kotia (jouduin taas olemaan "pinssi"), samoin valmistaessamme ruokaa yhdessä. Hihittelin melkeinpä ääneen puskiessani pyöränselässä istuvaa pikkumuijaa kohti lähipuistoa. Niin mahtava se juttu oli, paras ikinä!

Iltapäivällä mulla olikin sitten monta puolivalmista lausetta valmiiksi mietittynä, senkun vain istahtaisin alas koneen ääreen ja panisin näpytellen. Sain koneen auki, venyttelin sormet vetreiksi ja...

"Äitiii, mul ei oo mitään tekemistä."

Eijjjjumalauta! Mihin ihmeeseen hyvin pohjustamani muumileikki viereisen huoneen lattialla lopahti? Kerroin juuri Haisulin kiusanneen Vilijonkkaa pyyhkimällä räkäsormet sen takkiin, ei sellaista kiusantekoa noin vaan ratkaista. Muumipeikkokin oli pyydetty jo apuun. Ja poliisi.

"Leiki vaan vielä hetki, äiti yrittää pikku ajan kirjoittaa. Leikitään taas kun olen valmis."

Eieieiei, pitikö mun mennä sanomaan tuo ääneen?! 

"No, oletko jo valmis? Ihan kohtako jo?"

"En. En vielä. Malta nyt hetki leikkiä ihan yksin. Ollaan kuitenkin leikitty ihan koko päivä yhdessä ja käyty puistossakin. Nyt äidillä on hetki omaa aikaa." Oikeesti nyt edes hetki. Pari minuuttia, saatana!

Murahdus. Ovi paiskautuu kiinni. Huikkasin vielä perään, että neiti sitten ihan itse siivoaa huoneensa, jos on aikeissa suutuspäissään paiskata taas kaikki tavarat lattialle. Viimeksi oli hienosti erotellut jopa kaikki sukkaparit irti toisistaan ja viskonut eri puolille huonetta. Äidin pieni kultanuppunen.

Murinan hiljennyttyä yritin jatkaa aloittaa kirjoittamista (vaikka olinkin jo unohtanut puolet niistä vähintään kirjallisuuspalkintoja poikivista, kerrassaan nerokkaista ajatuksistani), kun havaitsin luovuuttani sabotoivan kiusankappaleen lähestyvän työpöytääni. Kontaten. Narskuttaen isoa ruuvia hampaidensa välissä.

Tässä kohtaa viimeisetkin ajatukset somen villitsevästä postauksesta pyyhkiytyivät mielestäni. 

"Mutkun mulla on äiti sua ikävä.", toteaa uhmakas, suloinen tyttäreni surkean näköisenä, poskea silittämään ojentuneessa kädessäni tiukasti roikkuen. 

Ihan paska siitä postauksesta olisi joka tapauksessa tullut, tuumasin hiljaa mielessäni ja asetin "pinssin" kruunun takaisin päälaelleni.

Kohta ne kuitenkin jo kasvaa isoiksi.