Rintaa koristavat arvet
elokuuta 21, 2017
Kaksitoista vuotta.
Kaksitoista vuotta siitä, kun 25-vuotiaan minäni maailma järkkyi, maalaten Linnankadun ja Aurakadun kulman verenpunaisella värillä. Tuon heinäkuisen yön painajainen on heittämällä pahinta, mitä olen koskaan kokenut. Tai tulen toivottavasti koskaan kokemaan.
Pitkään aikaan ei tapahtumasta ole enää ollut kuin hatarat arvet jäljellä. Henkiset sellaiset. Sillä miehellä, joka puukoniskun sydämensä vasempaan kammioon otti vastaan, arvet ovat ihan konkreettiset. Vaikka paksut, rinnan alta rintakehälle ja siitä navan alle ulottuvat hätäleikkausarvet koristavat ikuisesti hänen vartaloaan, ei niihin enää kiinnitä huomiota. En muista, millaista elämä oli ilman niitä. Parisuhteemme arvettomasta ajasta on vain yksi kuva muistona.
Muistan oikein hyvin, miltä tuntui pelätä. Miten ensin piilotin pelkoni verhoillen sen valtavan vihan alle. Miten kohdatessani tuon mitäänsanomattoman raukan, joka päätti vetää Moransa puolta pienemmän, vastarintaa tekemättömän miehen vasemmasta kyljestä sisään jäätyään ilman pummaamaansa röökiä, en pelännyt. En tuntenut mitään muuta kuin vihaa. Halusin pyyhkiä ivallisen hymyn sen saatanan kusipään kasvoilta. Hetkellisesti siinä onnistuinkin, kengänkorkoni osuessa suljetussa porttikäytävässä tuota minulle täysin arvotonta pelleä silmäkulmaan.
Nykyään tapahtunutta muistellessa päällimmäiseksi tunteeksi nousee inho tekijää kohtaan. Pelko on väistynyt jo ajat sitten, vaikka tuo säälittävä ihminen istuttuaan reilut pari vuotta tapon yrityksestä vankilassa, asuttaa rakasta Turkuamme edelleen. Pari kertaa olen hänet nähnytkin. Viimeksi muutama vuosi sitten, kun esikoiseni melkein juoksi hänen pyöränsä alle ruokakaupan edessä. Kerran kyseistä miestä etsintäkuulutettiin facebookissa, kadonneena kuulemma oli ollut oman aikansa. En jakanut ilmoitusta. Minulle olisi ollut aivan sama, vaikka mies olisi löytynyt Aurajoen pohjasta. En siitä olisi kuitenkaan iloinnut. Hän ei ole edes säälini arvoinen.
En ole katkera. En edes kovin usein enää ajattele koko asiaa. Uusia ihmisiä tavatessani saatan joskus kertoa kokemastamme, mutta enää se ei samalla tavalla hetkauta. Emme me sille mitään voineet. Olimme vaan väärässä paikassa väärään aikaan. Joku toinen ei siitä ehkä olisi selvinnyt. Me selvisimme, nousimme takaisin jaloillemme entistä vahvempina. Yhdessä. Perjantain sydäntäsärkevän surulliset tapahtumat Turussa saivat arvet hetkellisesti aukeamaan. Ne sulkeutuivat kuitenkin nopeasti yhtä napakasti kiinni kuin mitä olivatkin.
Minussa ei ole enää tilaa pelolle.
En vähättele. En vähättele mieheni kokemaa tuskaa, en myöskään omaani. Koimme asian yhdessä, vaikka kokemuksemme tapahtumasta ovat täysin erilaiset. Toisen maatessa TYKSin leikkaussalissa henkihieverissään elin itse henkisesti romahtaneena, epätietouden ja pelon kourissa. Tuo pelko kulki mukanani pitkän matkaa, hiljalleen muuttaen muotoaan lamaannuttavasta paniikista hermostuneisuuden kautta epävarmuuden ja hetkellisiksi turvattomuuden tunteiksi.
Lopulta huomasin, etten yksinkertaisesti enää pelännyt. Ehkä pelästyn välillä, mutta pelko ei enää ole se kaikista valtaapitävin tunne. Pelko vahvisti minua, kovettikin osittain. Kuori ei kuitenkaan ole niin vahva etteikö sitä voisi murtaa. Mutta osaan jo itse muurata sen takaisin umpeen.
Ei ole väärin, että pelkää. On ihan normaalia olla peloissaan ja tuntea (tervettä) pelkoa, mutta se ei saa kontrolloida tai määrittää elämää. Kohdattuani omien pelkojeni ruumiillistuman ensin oikeussalissa ja sittemmin Turun toreilla ja rannoilla, tiedän saaneeni yliotteen omista möröistäni. Menneet ovat menneitä, toki muistot säilyvät läpi elämän. Olen kuitenkin onnistunut vaativassa tehtävässä muuttamalla pelon, epätoivon ja epävarmuuden tunteet vahvuuksiksini. Se vain vei vähän aikaa.
Tärkeintä on, että sain pitää suurimman voimanlähteeni rinnallani.
Yhdessä selviämme ihan mistä vain.
Omnia vincit amor - Rakkaus voittaa kaiken.
0 kommenttia