Meninkö jossain kohtaa mainitsemaan, miten kivuttomasti tämä kesä on kahden lapsen kanssa sujunut?

HAHAHHAHAHHAHAHAHAHAH!!!!!

Talvi taitaa tosiaan olla tulossa, mulla meinaan meni kuppi tänään ihan nurin täällä majailevan uhmaikäisen kanssa. 

Ensinnäkin. Herätyskellona toimi esikoisen luokkakaveri. Hentoisesti koputti oveen juuri ennen kahdeksaa aamulla, äitinsä kun oli neuvonut olla soittamatta ovikelloa ettei kuopus heräisi. Pikkumuijan valvotettua koko yön oli useista nukuttamisyrityksistä turhautunut mies antanut periksi ja nukahtanut tuon häiriköivän mölisijän huoneen lattialle. Liekö sitten aamulla väsyneenä vaan sammuttanut herätyksen ja jatkanut uniaan. 

Hienosti ehtivät pojat silti kouluun, ajoissa ja ravittuina. Nähtäväksi kuitenkin jää, kuinka suuret traumat tämä ovelle tukka pystyssä, pikkuhousut mammakalsarit yöpuvun alta vilkkuen pelmahtanut äiti-ihminen aiheutti epäselvillä hyvän huomenen toivotuksillaan tuolle täysin viattomalle poikaraukalle.

Toiseksikin kitinä. Valvomisesta väsyneen tytön jatkuva kitinä. Niinku ihan kaikesta valittaminen. Enkä tällä kertaa tarkoita itseäni. Mikään ei käy (EI!), mikään ei kiinnosta (Ihan tylsää!), kaikki äidin valitsemat vaatteet on ihan suolesta (Haluan mekon!) ja ruoka maistuu paskalta (Yäk!). Puistossa on tylsää eikä sinne ainakaan mennä pyörällä. Eikä kävellen. Ruohonleikkuri pitää liian kovaa ääntä (Peltorit, haluan Peltorit!!) ja leikkimökin sohvalla on liikaa hiekkaa (kaatoi sen siihen ihan itse). 

Ja tässä vasta aamun ensimmäisen tunnin sisältö pähkinänkuoressa.

Myöhemmin päivällä ehdotin vastahakoiselle kiukkupussilleni metsäretkeä. Siitä se ainakin on tähän asti aina innostunut! Metsään lähteminen on meillä vielä ihan vaivaton siirtymä, luonto kun on ihan tuossa tontinreunassa kiinni. Lupaus onnistuneen keräilyretken suomasta mustikkapiiraasta sai hetkellisen hymyn ilmestymään jopa kärttyisen tänttähääränkin huulille. 

Olimme takaisin kotipihallamme noin sadan metrin rämpimisen, parin varpuja kohti suuntautuneen pyllistyksen ja ehkä kymmenen kippoon kolahtaneen marjan poimimisen jälkeen. "Riittää!", hän totesi roikkuen kaulassani hysteerisesti kiljuen nähtyään pienen hämähäkin kiipustavan pitkin pinkkejä saappaanvarsiaan. 

Kun tähän riemuun vielä ympätään auki revitty tikkaushaava, ympäri olohuonetta viskotut palapelin palaset, keittiön lattialle levahtaneet kananmunat (pannaritaikinan, ei mustikkapiirakan), vänkääminen, kiukuttelu ja parit itkunsekaiset raivarit, voin vaan todeta saman kuin hän:

Riittää!! Tai no, ainakin tältä päivältä. 

Jos kasvatusjumala Sinkkoseen on uskomista, "lasten kasvatuksesta selviää hengissä, mutta ei ilman negatiivisia tunteita.".

Saanen esittää pienen vastaväitteeni virkkeen päälauseosuudelle.

Phuuuuh.