En tiedä, miksi tänään tuntuu näin hyvältä. Onko loma vain yksinkertaisesti onnistunut tehtävässään? Vai olisiko syynä Alanyan basaareilta törkeän halvaksi tingitty, juuri mun näköinen ja muotoinen, sopivasti vatsalle tilaa antava Naketano -piraattipaita ja Stockmannin laadulla ja Anttilan hinnalla varustettu ihan aito Luisu Vittuunin laukku? Yhtä hyvin voisin veikata hyvän olon aiheuttajaksi entistä naapurinrouvaamme, joka pieni kyynel silmäkulmassaan totesi olevansa onnellinen nähdessään pitkästä aikaa iloisesti hymyilevät silmäni. Vai olisiko kuitenkin syytä antaa kaikki kunnia ihanalle luottokampaajalleni, joka taikoi kosteassa ilmastossa kähertyneistä, kurittomasti kihartuvista maantien harmaista hiuskäkkäröistäni upean kesätukan? 

Pidän silti oikeutenani välillä hieman masentua hetkellisesti. Saatan myös pahoittaa mieleni erinäisistä asioista ja jopa julkituoda tunteeni. Ei se ihmisestä huonoa tee jos joskus hieman vituttaa. Tänäänkin eräässä turkulaisten äitien kansoittamassa fb-ryhmässä keskusteltiin hyvässä sovussa vastenmielisyyttä herättävistä, karvat pystyyn nostattavista inhokkisanoista. Mä olen ihan tunnetusti yhdyssanavirheiden vihaaja. Muina kielipoliiseina hätyyttelen ystäviäni, jotka eivät vaan tajua, että kahden tai useamman sanan muodostaessa uuden merkityksen ne sanat kirjoitetaan yhteen! Tuhansien lueteltujen sanojen/sanontojen/kirjoitusvirheiden joukosta löytyi ihan kunnon nippu eriNlaisia itseänikin sydäMmestä ahdistaWia sutkautuxia. Tiättexte, se tunne. 

Välihuomautus - Luulin tuon inhokkisanahomman luovan mitä loistavimman aasinsillan aiheelle, josta halusin kirjoittaa. Niin ei kuitenkaan käynyt, joten mennään asiaan.

Pahoitin tänään mieleni. Kahdesti. Ensimmäisen kerran töissä, toisen kerran romahdin pienesti esikoisen telinevoimistelutunnilla, jossa vanhemmat saivat olla mukana. Ihan kyllä kovasti ärsytti ja hieman jopa vaivuin toviksi säälimään itseäni. Eikä ollut kyse yhdyssana- tai kirjoitusvirheestä, vaan vääränlaisesta äänenpainosta. 

"Ai pelasitko SÄ ihan oikeesti jalkapalloa?" 

"Ai anteeks, siis ajattelitko SÄKIN yrittää päälläseisontaa?"

Se vartaloa päästä varpaisiin mittaava, epäilevä ja hämmentynyt katse, siitä ei voi millään erehtyä. Kunpa osaisinkin kertoa, kuinka epäreilulta nuo ulkonäön perusteella tehdyt, hyvin pinnalliset johtopäätöset tuntuvat. Kun kokee, että aliarvioidaan tai kykyä suoriutua vaikka nyt sitten tuossa päälläseisonnassa väheksytään vain sen takia, koska ylipainoinen. 

Tiedän varsin hyvin, että mulla on tuntosarvet ihan turhan herkkinä näissä tilanteissa ja saan varmasti huonona hetkenä pienetkin asiat tuntumaan elämää suuremmilta. Silti se tuntuu hetken tosi pahalta, vaikka kummallakaan kysymyksen esittäjällä tuskin oli tarkoitus minua loukata.

Se kateissa oleva aasinsilta liittyi jollain lailla siihen, etten näiden negatiivisiksi luokiteltavien asioiden märehtimisestä huolimatta kaipaa mitään jaxuhaleja, stemppejä enkä niitä ystävällisiä muistutuksia positiivisesta ajattelutavasta. Sopeutuminen vie oman aikansa, ja sillä tiellä tulee välillä vastaan myös niitä huonojakin päiviä. Tiedän kuitenkin, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, olevani edelleen hyvin onnellisessa asemassa. Tiedän, että olen hyvä myös tällaisena kuin nyt olen.

Olenhan niin helvetin positiivinen. 

Kyllä siinä sitten niin vaan kävi kuulkaas, että meikämuija nappasi ihan muina hikareina opiskelupaikan ensi syksyksi. Vuoden päästä näihin aikoihin vietetään viimeisiä valmistujaisijani, jonka jälkeen minua saa kutsua maisterisrouva erityisluokanopettajattareksi. Ensi kevään jälkeen kaikki opiskeluni on opiskeltu, ja käyn koulua vain sillä opepöydän oikealla puolella (verratkaa opepöytää baaritiskiin niin tajuatte ironian. Ehkä.). 

Ennen kortisonia löysin lähes poikkeuksetta vaatteeni Vilasta, Vero Modasta tai muista vastaavista samaan kategoriaan kuuluvista liikkeistä, mutta nyt, kaksikymmentä kiloa myöhemmin, ei enää edes kyseisten putiikkien suurimmatkaan koot välttämättä istu päälleni kovinkaan imartelevasti. Koska mun viehkeän vartaloni suurimmat ongelma-alueet ovat lähinnä ylävartalossa, sellasina kivan pehmeinä kertyminä yläselän ja käsivarsien tienoilla sekä vatsanseudulla, on kamalan vaikeeta ylipäätään löytää sellaista kutinetta, mikä olisi just passeli mulle. Jos vaate on hyvä hartioiden kohdalta, kiristää se vatsasta tai selästä, ja jos se taas olisi muualta juuri sopiva, roikkuu hartianpaikat kyynärpäiden kohdilla. Tai ihan muuten vaan ruma.

Käytyäni kääntymässä lähes kaikissa Raision Myllyn liikkeissä joista kuvittelin löytäväni edes jotain itselleni sopivaa, kuitenkin aina tyhin käsin ja alati kiristyvien hermojen kanssa poistuen ja ehkä hiukan itku(potkuraivareit)akin pidätellen, olin jo aikeissa luovuttaa. Se vaan nyt on niin masentavan raivostuttavaa ja itsetuntoa alentavaa tuijottaa itseään joka ikisen selluliittipalluran ja makkaranmuhkuran paljastavassa sovituskopissa. Sovittaa tuhannen eri ompeletta päällensä ilman, että niistä yksikään sopisi. Ja sitten jos sattumalta löydät jonkun vartalomalliasi imartelevan yksilön, olisit yhtä hyvin voinut käydä hakemassa samanmoisen kaavun mummosi liinavaatekaapista. 

Niin on nättiä, ja ennen kaikkea, niin yltiökehopositiivista.

Poiketen normaalista vaatteidenmetsästysreitistäni päädyin - mielessäni asiaa tiukasti vastustaen - Nanson myymälään. Olen aina mieltänyt Nanso-brändin jotenkin "yöpukumaiseksi" ja turhan aikuismaiseksi. Mammamaiseksi jopa. 

Kuten melkein arvata saattaa, mukaani mukavan myyjän avustuksella löytyi - TADAA!! - jopa kaksi uutta yläosaa. Sellaista just mun näköistä, kivaa, tyylilleni ja ennen kaikkea mun vartalolle sopivaa paitaa. Sopivasti peittävää olematta kuitenkaan säkkimäinen. Arvostan vaatteissa yksinkertaisuutta, monikäyttöisyyttä ja sitä, että mulla itselläni olisi mukava olla. Ettei koko ajan tarvitsisi olla nostelemassa tai laskemassa, nykimässä hihansuusta tai paidanhelmasta. Helppoutta. Ja voi sitä iloa ja riemua, kun sellaisen sieltä mukayöpukuliikkeestä sitten löysin!

Nostan hattua korkealle tuolle minua iloisesti ja kärsivällisesti palvelleelle alansa ammattilaiselle, jota ilman olisi ostamani vaatteet jääneet takuulla myymälän rekeille hengailemaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna, asiaa erityisesti myyjän kantilta mietittynä, taisin antaa itsestäni jälleen kerran ihan lähtemättömän vaikutelman:

Se parikymppiseksi fitness-malliksi itsensä mieltävä, oikeasti neljääkymppiä uhkaavasti lähestyvä pluskokoinen nainen.