Vietimme mahtavan viikonlopun mökillä rakkaan nuoruudenystäväni ja hänen perheensä kanssa. Vierailun aikana ehdimme muistella mukavia tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä ja päivittää (ja päivitellä) yhteisten ystävien kuulumisia. Kaikesta siitä valtavasta myötähäpeän määrästä huolimatta oli tavallaan aika ihanaa palauttaa mieliin useita jo muistista tipahtaneita toilailuja. 

Paloin halusta jatkaa tätä hyvin alkuun päässyttä teiniaikojen muistelua, joten kävin kotimatkalla kaappaamassa mukaani mummulan vintin uumenista muutaman runsain teipein sinetöidyn top secret -laatikon, joihin olin kotoamuuton yhteydessä tallettanut kaikki todella tärkeät tavarani. Sellaiset, joihin vanhemmillani tai veljilläni ei olisi ikinä mitään asiaa kajota. 

Olen joskus ennenkin aikuisiällä tonkinut kyseisten laatikoiden sisältöä, joten muistin suurinpiirtein mitä ne pitivät sisällään. Kuvia, kirjeitä, päiväkirjoja, päiväkirjoja, päiväkirjoja.. Niitä pieniä takataskuun mahtuvia Teinari- ja Spurtti-kalentereita, joihin mahtui kirjoittamaan juuri ne päivän tärkeimmät kohokohdat. Rohkaisin itseni avaamaan nuo teiniangstia uhkuvat, täyteen rustatut päivyrini ja sukelsin suin päin syvälle nuoruusmuistoihin. 

Eijjjjjjjumalauta!!! Kyllä oli sellaista maailmantuskaa raapustettu noiden kalenterien lehdille, että ihan puna nousee poskille. Ystäviin ja kouluun liittyvistä tapahtumista ja jalkapallojoukkueen saavutuksista löytyi muutamia mainintoja, koemerkintöjä ja kännisekoiluja oli siellä täällä, mutta pääosin kaikki sivut täyttyivät alati vaihtuvista poikien nimistä. Ja sydämistä. Ehjistä ja särkyneistä.


Mokkerivuoden muistoista löytyi suuri rakkauteni ja kiihkeän ensisuudelmani kohde, jonka jättäessä minut koulun discoissa olin - asiaankuuluvalla hartaudella - aivan rikki. Löysinpä myös kauneimman saamani rakkauskirjeen, jolla hän yritti saada minut kahden vuoden tauon jälkeen takaisin, jotta voisi viikkoa myöhemmin todeta minun olleen virhe. Kaksi sivunkääntöä myöhemmin oli menossa mukana jo Mika, johon olin thöytälli in lööv. Onneksi olin merkinnyt kalenteriin myös päivän, jolloin en enää hänestä tykännyt. Siihen taisi mennä vähän reilu viikko.

Luettuani myös 8- ja 9-luokan hyyyyyvin pitkälti kaikki draaman kaaren osat sisältävät kuvailut pojista, joita I will love always and forever, en voi muuta kuin todeta, että kiirettä on tällä tytöllä noilla rakkauden kentillä pitänyt. Ihastukset ovat vaihtuneet ihan lennossa, hyvä kun edellisestä on erottu seuraavan ollessa jo kierroksessa. Läheskään kaikkien kanssa en tietenkään ole seurustellut, tykkäillyt vain salaa ja haaveillut enemmästä. Tunkenut lappuja taskuun välitunnilla, koittanut varovasti moikata koulun käytävällä. Hihkunut innosta jos poika on vastannut hymyyni edes jollain tavalla. Kuunnellut Bon Jovin Always`ia ja vuodattanut karvaita kyyneleitä kun olen jäänyt ilman vastarakkautta.

Iloa, surua, rakkautta, raastavia sydänsuruja ja ihan hitokseen poppareita vaativaa draamaa. Onnea, pettymyksiä, haasteita, valheita ja epävarmuutta. Unohtamatta niitä kokeilunhaluisen ja itseään etsivän, huomionkipeän nuoren uskomattoman typeriä ja noloja tempauksia, joita nyt korvat punaisina ja suurta myötähäpeän tuskaa tuntien muistelen.

Että seuraavan kerran kuullessani kanssa-aikuisten kertovan röyhkeille ja huonon kasvatuksen omaaville nykynuorille kliseisiä tarinoita entisajan hyvinkäyttäytyvistä nuorista, pitänee hieman korjata asiaa ainakin omalta osaltani. Ehkä seuraavalla kerralla rimpuilevan ja kipuilevan teinin ottaessa aivoon ymmärrän häntä pikkuisen paremmin.

Lisättäköön myös testamenttiini, että kuoltuani joka ikinen muinaisajan jonnena kirjoittamani päiväkirjan sivu tahi muu painokelvoton dokumentointi tulee tuhota kenenkään lukematta.
Ja vielä sen lisäksi, ottaisin mielelläni jo nyt vastaan ohjeita, miten helvetissä tulen selviämään oman tyttäreni tulevista teinivuosista.

Apua..?!

..herätä aamulla ja löytää lapset kauniisti vierekkäin sohvalta, sulassa sovussa, katsomassa saman peiton alle käpertyneenä pädiltä lastenohjelmia.

..huomata, että esikoinen on omin pikku kätösin valmistanut aamupalan itselleen ja pikkusiskolleen. Ihan oli itse paahtanut ruisleivät ja juustosiivutkin höylännyt päälle. Kenenkään sitä pyytämättä.

..pitkäksi venähtäneet treffit rakkaan pikkuserkun kanssa, jonka viimeksi olen tavannut reilu 15 vuotta sitten. Viikon sisään jo toinen tärkeän ihmisen jälleennäkeminen vuosien radiohiljaisuuden jälkeen.

..todeta, ettei kummankaan kohdalla ystävyys ole kaikonnut vuosien saatossa mihinkään. Juttuja vaan jatkettiin siitä, mihin viimeksi lopetettiin. Päivitettävänä oli kutakuinkin koko aikuisikä, mutta mikäs sen mukavampaa kuin vaihtaa kuulumisia kahvikupin äärellä, lastemme leikkiessä keskenään.

..syliin nukahtanut, kivoista leikeistä väsähtänyt, suloisesti tuhiseva pieni prinsessa.

..lasten iloiset kiljahdukset ja onnesta hehkuvat kasvot piristävällä iltauinnilla.

..hiljentynyt koti, oman kullan kainalo ja muutama jakso Game of Thronesia.

..Joffreyn irtihakattu pää koristamassa kepin vart..

Eiköhän tämä ollut tässä..

Onnea on pienet hetket, jotka yhteenkoottuna muodostivat täydellisen ihanan päivän!

Iso sydän.

Rakastan olla äiti. 

Se on kaikista tärkein työni, lyö mennen tullen laudalta vaimouden ja opettajuuden. Rakastan molempia pikku murusiani täysin ehdoitta ja olisin koska tahansa valmis antamaan kaikkeni heidän hyvinvointinsa eteen. Usein teenkin niin, jopa siinä määrin, että unohdan kaikessa rytäkässä itseni.

En kuitenkaan ole niitä kaikkein kotiäitihenkisimpiä tyyppejä, enkä häpeä ollenkaan sitä myöntää. Olen parhaimmillani, kun saan äitiyden lisäksi toteuttaa itseäni, olla minä. Ei kenenkään äiti tai vaimo, vaan minä. Olla hetken aikuinen aikuisessa seurassa, käydä rauhassa vessassa (!!!) ja nauttia edes pieniä hetkiä hiljaisuudesta. Olla hetken omien ajatuksieni valtaamana, ilman että kukaan juuri sillä hetkellä tarvitsee minua. 

Silloin minä olen ihan loistava äiti. 

Olen ollut hyvin tiiviisti, milteipä vuorokauden kaikki tunnit viikon jokaisena päivänä, yhdessä lasteni kanssa, kesäkuun alusta asti. Herännyt aamulla äitiä kaipaaviin huutoihin ja nukahtanut illalla lapsi kainalossani. Hoitanut siinä välillä kaikki kotityöt, ruoanlaitot, leikittämiset, kuskaamiset, riitojen sovittamiset sekä muut päivän rutiinit. Ihan niin kuin äidit yleensä tekevät.

En halua valittaa, koska tiedän olevani etuoikeutetussa asemassa saadessani viettää pitkän kesäloman lasteni kanssa, mutta kyllä vahvasti menisi jeesustelun puolelle jos väittäisin, etteikö ollenkaan kiristele tämmöinen päivästä toiseen samaa kaavaa toistava, kokonaisvaltaisen lapsellinen elämä.

Vaatimattomalla toivelistallani olisivatkin seuraavat asiat:

- Se pirteämpi versio minusta. Sellanen onnellinen äiti-ihminen, joka aamulla herää levänneenä eikä tarvitse silmien auki saamiseen pannullista kahvia. Yöunet ilman turhia herätyksiä voisi tehdä ihmeitä. 

- Hetki omaa aikaa. Ei sen hetken tarvitse yhtäjaksoisesti kovin pitkäkään olla, sellaiset sopivan lyhyet mutta useammin kuin kerran kuussa toteutuvat jaksot kelpaavat ihan mainiosti. Vessareissusta voisi vaikkapa aloittaa.

- Hetki aikaa parisuhteelle. Viimeksi oltiin kahdestaan muistaakseni San Franciscossa, helmikuussa. Muistaakseni meillä vielä on parisuhde, pakkaa unohtumaan tässä loputtomassa isi-äiti -oravanpyörässä. 

- Aikaa ystäville. Lauseita, jotka tulee sanottua loppuun ilman keskeytyksiä. Juoruilua, maailmanparantamista, kuulumisten jakamista muutenkin kuin facebookin välityksellä.  

- Aikaa katsoa Game of Thronesia. Lasten mentyä nukkumaan on ihan liian väsynyt pitkiin maratoneihin ja siksi eteneminen on tuskallisen hidasta. Joffreyn on pakko pian kuolla!!

- Palkallinen kesäloma.

- Toistensa seurassa riitelemättä viihtyvät, täysin omatoimiset lapset. 

- Katseidenkestävä vartalo, jonka omistin ennen kortisonia...

... hahah. Meinasi melkein lähteä lapasesta! 

Nomuttakummiskin, jos nyt jonkun edes noista voisin saada niin olisin aika onnellinen. 

Enkä mä valita, arvon kukkahattuihmiset. Saahan sitä kai silti aina haaveilla pikkusen paremmasta, vaikka just hyvä tämä mun elämä on tämmöisenäänkin.

Olet sinäkin varmaan joskus täyttänyt lottokupongin?

Hektinen, henkisesti stressaava viikko vaatii veronsa omasta jaksamisesta. Vaikka tunnollinen Aiwotsini ei tallentanutkaan huippulukemia kalorien kulutuksessa odotellessani tuloksia TYKSista, uskaltaisin väittää polttaneeni aimo määrän energiaa stressatessani veriarvojen päivitettyjä lukemia. Lisäksi se mies, joka suunnittelee kodin kiintokalusteita vielä koko heinäkuun ennen toista lomajaksoaan, ei ole töidensä takia juurikaan ehtinyt kyennyt tajunnut pystynyt ottaa osaa arjen askareisiin, joten kaikki valtaosa kotitöistä on kaatunut harteilleni. Puhumattakaan lapsista.

Että siinä kohtaa kun itse ripustan kotona pyykkivuoren huippua koneesta kuivumaan, samalla miettien aikaista aamuherätystä ja pojan eväitä huomista uimakoulua varten (plus ne kaikki muut takaraivossa jyskyttävät asiat), ja se mies soittaa FACETIME-PUHELUN mökin laiturilta, voin myöntää hieman närkästyneeni. 

Siinä esikoiseni pesusta huolimatta likaiseksi jääneet kalsarit kädessäni sitten tuijotin, miten onnellisen ja rentoutuneen näköiseltä mieheni kasvot näyttivät. Oikein loisti auringon säteiden heijastuessa puhelimen näytölle. Jutteli jotain joutavia meren liplatellessa tyyneenä taustalla, olutpullo kädessään, valmiina lämmittämään saunaa serkkupoikansa kanssa. 

Ai mitäkö se jutteli? No mistä helvetistä minä sen tietäisin? Minä siinä muina vuoden vaimoehdokkaina keskityin pyörittelemään silmiäni, irvistellen naamaani mahdollisimman rumasti ja huokaillen äänekkäästi joka mahdollisessa välissä. Muistutin siitä, kuinka vittumaista on aina joutua hoitamaan kaikki pyykit ja kaikki kodin muutkin askareet. Miten epäreilua oli, että toinen sai nauttia lapsettomasta illasta hyvässä seurassa, minun ollessa kotona. 

Ja jotta suoritus ei jäisi miltään osin kylmäksi, päätin vielä puhelun iloisesti toivottamalla "HV". 

Siis "Hei Vaan", sitähän se tarkoittaa.

Kannattiko? No ei. Vielä kun oltiin yhdessä sovittu asiasta. Ja me mennään huomenna perästä, heti kun esikoisen uimakoulu on saatettu kunnialla loppuun.

Taidanpa siis pakata tamppoonit mukaan. Toivon, että niille on käyttöä.

HV, PMS. 

Kädet hikoilee, sydän kasvattaa hetki hetkeltä lyöntitiheyttään. Levottomasti nukutun yön jälkeen ajatukset harhailevat eikä yhdessäkään niistä tunnu olevan pienintäkään järkeä. Suodatinpussi täyttyy rutiininomaisesti kahvimitallisista, laskeminen kuitenkin unohtui jo ensimmäisen lusikallisen jälkeen. Hermot vetelevät viimeisiään.

Miksi mun piti sairastua? Miksi? 

Tuon kysymyksen herättämissä tunteissa vellominen on loputon suo. Ei se minua paranna, vaikka kuinka päätäni hakkaisin seinään ja kiroaisin kaikki maailman autoimmuunisairaudet syvimpään helvettiin. Siksi on parempi vaan hiljaa hyväksyä ja olla kiitollinen siitä, että arpaonni suosi kuitenkin toistaiseksi kohtalaisen vähäoireisella taudilla. On niitä paljon pahempiakin muille jaeltu.

Valehtelisin kuitenkin isosti, jos väittäisin ettei tuntuisi missään. Kyllä se tuntuu, vaikka se ei päällepäin näy kuin silloin, kun vajaatoiminta kellertää silmät tai kortisoni turvottaa naaman kolminkertaiseksi. Puhun asiasta avoimesti, koska en ymmärrä hyssyttelyä. Uskon myös, että toisinaan ajatusten oksentaminen helpottaa pahaa oloa, kunhan sitä ei nyt ihan tavakseen ota. Ainakaan ihan näin julkisilla paikoilla. 

Osaanhan minä myös vitsaillakin asiasta, koska musta huumori!! Mitä elämä olisikaan ilman sitä. Tässä jokunen tovi sitten minulta kysyttiin, muuttuisiko elämäni paljonkin jos tauti etenee ja maksa lopettaa kokonaan toimintansa. Kyseinen ihmisen anatomiaan perhehtymätön ihminen ei oikein ymmärtänyt, miksi kysymys jollain sairaalloisen kierolla tavalla huvitti minua suuresti.

Lukuisista tarkistuskerroista huolimatta omakanta.fi ei ole vielä päivittänyt tietojani ajantasalle. Josko jo huomenna päästäisivät minut jännityksestä, jotta saisin seuraavat 3 kuukautta, aina seuraavaan kontrollikäyntiin asti, hengittää taas hieman vapaammin.

Väittävät, että tähän jossain kohtaa tottuu. Että tämän kanssa oppii elämään. 

Tänään ei ole vielä se päivä. 

Tänään minä vihaan sinua, autoimmuunihepatiitti!

Esikoinen aloitti maanantaina kaksi viikkoa kestävän, kunnan järjestämän uimakoulun Maskun Vähä-Joumossa. Aika jännä juttu pienen ihmisen elämässä, bussi noutaessa hänet aamulla lähipysäkiltä ja toimitus takaisin samaan paikkaan tapahtuu vasta myöhään iltapäivällä. Useamman tunnin ovat reissullansa. Tulevat päivät vietämme siis pikkumuijan kanssa ihan kaksistaan.

En ole mikään järin kotiäitihenkinen ihminen, vaikka lasteni seurasta suunnattomasti rajatussa määrin nautinkin. Ja vaikka kotikuntamme antaakin mahtavat puitteet lapsiperheiden touhuille, pilaa tämä saatanan jatkuva takatalvi hyisine keleineen ulkona olemisen riemun. En minä ainakaan viihdy pihalla jatkuvasti värjöttelemässä. Eilenkin ehdittiin juuri puiston portista sisään, kun hetkellinen rankkasadekuuro kasteli meidät ihan läpikotaisin. Ja kotona jos joutuu jatkuvasti olemaan niin kyllä siinä alkaa seinät kaatua päälle. 

Yksi sellainen seinienkaatumishetki oli tänä aamuna. Juuri kun kuvittelin voivani hetken istua vessassa rauhassa, kuului oven takaa vessapoliisi-kuopukseni tiukkasävyinen, pompotteleva ääni:

- Äitiiiii! Mä haluan nyt sen mun vauvatarvikelaatikon. Tarvitsen sitä heti. 

- Olen vessassa, rakas. Odota hetki, tuun kyllä sen sitten antamaan sulle.

- Mutku äiti, vauva tarvii ruokaa nyt heti, ja sen syöttötuoli on siellä laatikossa.

- Odota (ääni jo hieman kiristyneenä), mä tulen ihan kohta. Olen kakkalla.

- Joo joo, kyllä mä sen kuulen äiti, mut kyllä se nyt jo riittää siellä. Pyyhi nyt ja tuu auttaan mua!

- ....

Tämmöisinä päivinä sitä kummasti kaipaa toisten aikuisten seuraa, tai ainakin ulostautumista omasta kodista. Kun sovitut puistotreffit kusahtivat ja seura karkasi puistosta melkein heti meidän päästyä pelipaikalle, päädyin nopeasti turvautumaan ajatuksissani jo jonkin aikaa muhineeseen plään biihin. 

En ole ikinä ennen käynyt Turun kasvitieteellisessä puutarhassa. Ja koska en lahjomisyrityksistä huolimatta ole onnistunut saamaan esikoistani moisesta hortoilusta innostumaan, oli nyt, hänen loistaessa poissaolollaan, mahtava tilaisuus päästä tutkailemaan eksoottisia kasveja. 

Myhäilin tyytyväisenä pikkumuijan kirmaillessa pitkin vehreitä, sokkeloisia käytäviä tutkaillen innostuneena puutarhan antia, nimeten kaikki kohtaamansa kauniit kukat. "Shortsikukka" ja "Ankkapuu" olivat ehdottomia suosikkejani.

Karppien menoa suurten lumpeiden täyttämässä altaassa tutkailtiin tovi jos toinenkin, vaikka eräs äänekäs, kalojen hyvinvoinnista pienen altaan ahtaissa tiloissa huolestunut nuorehko kala-aktivisti hieman meinasikin latistaa tunnelmaa. 

Yllätyin, miten pitkän ajan saimme lopulta vierähtämään tutkimusretkellämme. Kun sitten teimme lähtöä Ruissalosta, kysyin väsähtäneeltä matkakumppaniltani, mitä mieltä hän oli kasvitieteellisen puutarhan tarjonnasta:

- Äiti. Miksi sä veit mut sinne, kun ei siellä edes ollut yhtään lammasta?

Niin. Onneksi kävelymatkan varrella olevassa tunnelissa oli sentään upea daathveiröri, jonka edessä voi poseerata tyylikkäästi.  

Reissu pelastettu.

Mistä tietää, että takana on hauska, sateesta huolimatta kaikin puolin onnistunut, loistavassa seurassa vietetty mökkijuhannus?

No vyötärön ympärysmitasta tietysti, mistäpä muustakaan. 

Kun on kolme päivää lähes surutta vedellyt kaiken maailman herkkuja napaansa, ei ole syytä tuhlata turhan paljon aikaa pohtimalla, miksi vatsa muistuttaa sellaista hiukan tyhjentynyttä, muhkuraista rantapalloa. Myös kasvot ovat saaneet oman osuutensa turvotuksesta, hyvä kun silmät saa auki korostuneiden poskipäiden painaessa niitä umpeen. Rintaliiveihin olisi voinut aamulla lisätä pari kuppikokoa, reidet hinkkaavat toisiaan jopa leveässä haara-asennossa. Pienikin liikahdus aiheuttaa voimakasta höllymistä koko vartalossa.  

Aijjjettä, miten mieltä ylentävä tämä tämmöinen olotila. 

Tarkkaan ruokavalioon tottunut jo muutenkin huonosti toimiva aineenvaihduntani, ei ollut kovin mielissään normaalista poikkeavasta tankkaamisesta. Tuli naposteltua vähän karkkia ja sipsejä, vihersalaatin lisäksi lautaselta löytyi myös majoneesipohjaisia kaalisalaatteja ja juustoja. Pyöräyttipä ystäväni synttäreiden kunniaksi marenki-kermakakunkin, sokeria ja rasvaa säästelemättä. Ruokailuvälit venähtivät normaalia pidemmiksi ja annoskoot suuremmiksi. Lapset vs. vanhemmat fudismatsi epätasaisella sammalkentällä jäi viikonlopun ainoaksi urheilusuoritukseksi, eikä sitä vettäkään tullut juotua tarpeeksi. 

Että ei tässä nyt yritetä edes esittää olevansa huuli pyöreenä ihmettelemässä, mistä näitä kiloja oikein tulee. Vaakaa en ole vielä uskaltanut kohdata, mutta sen kanssa mun pitäisi huomenna aamulla selvittää välit. Ei sillä mitään väliä toisaalta ole mitä se näyttää, mutta ainakin olen rehellinen itselleni. 

Mä tiedän aika lailla tarkalleen, mikä mulle olisi parasta. Ongelma piilekin siinä, että kun tuota lomahölläilyä on tullut harrastettua jo pidemmän aikaa, niin siitä tuntuu taas olevan kovin vaikeeta irroittautua palatakseen takaisin ruotuun. On ollut muutenkin vaikeaa pitäytyä tiukasti ruokavaliossa kaiken muun mentyä ihan persiilteen, noinniinkun dieettimielessä. Mulla on ollut lämpöä päivittäin viime marraskuusta lähtien, kiitos siitä lääkitykselleni. Syömäni sytostaatit myös alentavat vastustuskykyä, ja olenkin ahkerasti nappaillut kaiken maailman flunssapöpöjä tässä viimeisten kuukausien aikana. Pääsiäisen tramppaäksidentin jälkeen rintaranka on edelleen jumissa, 4 vuotta sitten leikattu polveni vihoittelee hyvin kivuliaasti liian suuren kuormituksen alla. Ruokavaliosta on myös helvetin paljon helpompaa pitää kiinni silloin, kun pääsee jumpalle. Eikä yhtään haittaisi, vaikka jo pidempiaikainen jatkuva diettaaminen näkyisi hiljalleen myös mittanauhan lukemissa. Voisi motivoida sellainen.

Niin. Että ei tätä omaa muutosprojektia ole ainakaan kovin helpoksi tehty, mutta ei kai sen niin kovin helppoa kuulu ollakaan. Tänään tuntui erittäin hyvältä palata normaaliin ruokavalioon, eikä siinä kauaa mene kun tuollainen juhlapöhötys kropasta katoaa. Mutta kyllä tässä nyt olisi ihan kunnollisen ryhtiliikkeen aika. 

Täten lupaan siis noudattaa pilkun tarkasti annettuja ohjeita, täysin lipsumatta. Sen suurempaa tavoitetta en voi itselleni asettaa, mutta onhan siinäkin ihan tarpeeksi haastetta tähän kohtaan. Ja julkisesti luvattu on puoliksi tehty, vai miten se oli.

Kohtalotovereita?

Se taisi olla vuosi 2003, kun sateisena kesäkuun torstai-iltana tuijotin tarjoilijan asussani kokkiystäväni kanssa ravintolalaiva Cindyn seinällä olevaa, kovin hitaasti etenevää kelloa. Festarikassit oli valmiiksi pakattu ulko-oven edessä odottavaan autooni, juhlajuomat oli piilotettu kylmiön perälle odottelemaan työajan päättymistä. Jokainen asiakas palveltiin äärimmäisellä hätäisyydellä (sorke vaan, pomo), keneltäkään ei vahingossakaan kysytty halukkuutta jälkiruokiin. 

Kun viimeinen asiakas vihdoin potkittiin poistui ulos ovesta, olivat nämä kaksi nuorta, kaunista sinkkutyttöä, enemmän kuin valmiita aloittamaan kolme päivää kestävät juhannusriennot RMJ -festareilla. En muista koskaan ajaneeni Turku - Rauma -väliä sellaisella nopeudella, talla pohjassa ja renkaat ulvoen.. Tai no, hiukan ehkä liioteltua. Olimme sentään liikenteessä vuoden -89 Nissan Sunnylla. Ainakin se tuntui kovin vauhdikkaalta menolta.

Ei meitä haitannut, vaikka välillä satoi kaatamalla ja makiksen (sillai me raumlaise kutsuta sitä festarirantta) märkä, paikoin mutainenkin rantahiekka likasi huolella valitut vaatteemme ja sotki meikkimme. Tai sitten en vaan muista, että olisi haitannut. Sitä taskulämmintä pississiideriä taisi ihan huolella valua janoisista kurkuistamme alas. Välillä vähän riideltiinkin kadottuani omille teilleni jonkun pojan perässä, mutta senkin taisin nöyrästi anellen saada anteeksi. Aamun pikku tunneilla kammettiin kuitenkin onnellisina yhdessä, hippasen huppelissa heiluen vanhempieni luo keräämään voimia seuraavan päivän hulabaloota varten.  

Kovin oli mukavaa ja huoletonta tuo juhannuksen juhliminen tuolloin neljätoista (14!!!!) vuotta sitten. 

Huomenna, jos tuo tänään kovin vaisun oloinen esikoinen ei nyt saakeli sentään sairastu, saan taas viettää juhannukseni tuon samaisen, edelleen ihan yhtä kauniin mutta ei enää yhtään niin sinkun tytön kanssa. Tällä kertaa tapitan tuskastuneena hitaasti etenevää kelloa näin juhannustorstain iltana, koska en malta odottaa, että saan huomisesta lähdostä kovin riemuissaan olevat ja siksi täysin pois tossuistaan olevat, ylienergiset, seinille hyppivät lapseni äkkiä nukkumaan. Mitään ei ole vielä pakattu, toki hiukan ajatusta suotu kaikelle sille valtavalle tavaramäärälle, mitä nelihenkinen lapsiperhe mukaansa tarvitsee parin päivän mökkireissulle.

Tällä kertaa juhannus vietetään hyvin lapsiystävällisissä merkeissä kuuden aikuisen ja viiden pikkuihmisen kanssa puuhastellen ja pelaillen, uiden, saunoen ja grillailen. Vaikka on aivan ihanaa palata muistoissa takaisin nuoruusaikojen villeihin ja vapaisiin festarikesiin (tai siis siihen osaan minkä niistä ylipäätään muistaa), en tänään teltanhakureissulta kotiin päin ajaessani kadehtinut hetkeäkään niitä nuoria kauniita sinkkuihmisiä, jotka madallettujen Bemarien letkassa ajoivat vastaamme matkatessaan kohti Raumaa ja RMJ:tä Wunderbaumit iloisesti heiluen ja pussikaljat takakontissa kilisten. 

Rauhallista, turvallista ja kaikinpuolin ihanaa juhannusta teille kaikille!

Tuokoon tämä keskikesän juhla mukanaan enemmän mahtavia muistoja, kuin mitä nuoruusvuosien jusseista on yhteensä jäljellä.

Niin. Taas ollaan siinä pisteessä kun uusia juhlapyhiä pukkaa ovista ja ikkunoista, mutta meidän perhe on - ylläri pylläri - vailla minkäänlaisia sotasuunnitelmia. Kuten vappupostauksessanikin jo mainitsin, perheen parissa "ihan vaan lasten ehdoilla" vietetty keskikesän juhla tulisi vaatimaan turhan paljon sensurointia herkimmiltä sivustaseuraajilta, joten nyt olisi toimittava nopeasti.

Kiitos apuun rientäneen ihanan äitini, sain potea tänään flunssaani kutakuinkin rauhassa mummun joutuessa leikki- ja puuhastelukipeiden lasten sarjatulitukseen. Suurin osa päivästä kuluikin somessa roikkuen ja erilaisia juhannussuunnitelmia tehden. Muutamina vuosina olemme viettäneet jussinpäivät Kainuun seudulla sukuloiden, mutta monen sadan kilometrin ajomatka räntäsateeseen toppatakeissamme värjöttelemään ei oikein houkuttele. Toiseksi tuli selailtua Rantapallon äkkilähdöt, Momondo, Paperflies ja mitä näitä saitureiden hakukoneita nyt onkaan. Tukholman tarjontaa tutkin jo ihan tosissaan, mutta listatessani loistavia ajatuksiani whatsapin välityksellä sille miehelle, joka näköjään on paremmin perillä taloudellisesta ahding.. tilastamme, ilmoitti hän muina kirjanpitomiehinä ettei toiveeni ja tilimme saldo oikein kohtaa toisiaan. 

Aikani ihmeteltyä tyhjää ideakiintiötäni päädyin laittamaan nöyrän seuranhakupyynnön lapsiperheiden Tinderiin, feisbuukkiin. Että nyt olisi tarjolla tämmöinen nelihenkinen, lapsellinen mutta ihan hiton hauska perhe vailla leikkiseuraa juhannuksen ajaksi, jos jollekin vaan kelpaisi. Kyllähän meillä niitä ystäviä ja kavereita piisaa, mutta jostain syystä meille ei ole koskaan muodostunut sellaista suuresti haaveilemaani ystäväperheporukkaa, joiden kanssa hillua kaikki tämmöset kissanristiäisiä astetta tärkeämmät tilaisuudet. Muutamat yritykset ovat päätyneet toisen osapuolen eroon, jonka jälkeen treffien järkkäily on ollut hieman.. noh.. mutkallista. Ei meidän ole myöskään tarkoitus antaa itsestämme mitenkään antisosiaalisista kuvaa, vaikka ollaankin yleensä aikalailla maastoutuneita omine juttuinemme tänne Maskun puskiin. Ja vaikka suunnattomasti yleensä nautinkin perheen kesken oleilusta, kyllä sitä kuitenkin juhannuksena kaipaa jotain erityisempää tekemistä. 

Ja kyllähän sieltä sitten poikikin täydellisen sopiva tarjous (myös lompakolle), vaikka hetken jo pelkäsin että kommenttiketju jäisi täysin tyhjäksi. Noloahan se sellainen olisi ollut. Samainen perhe, jonka piti tänään vierailla meillä, oli vuokrannut rantamökin Urjalasta, jonne mekin siis suuntaamme perjantaina. Huippua! Luvassa on siis juuri sitä kaikkea mitä juhannukselta voin toivoa: lapsille kivaa seuraa ikäisistään leikkikavereista, niiden mukiinmenevät vanhemmat, grillailua, pelailua, saunomista ja uimista. Tai sitten kyyhötetään kaikki yhdessä pienessä mökissä perinteisiä juhannuskelejä pidellen. Sekin käy!

Enää ei tarvitse murehtia toisiensa liiallisesta seurasta turhautuneita, ympäri kämppää juoksevista, nahistelevista ja kiukuttelevista lapsista. Eikä tarvii edes sen suuremmin murehtia pakkaamista, Turkin kamat kun ovat vielä suurimmaksi osaksi purkamatta laukuissaan.

Se somen voima. On se.

Ollaanko taas sitä leikkiä, missä unohdetaan hetkeksi turhat jaarittelut ja muut paskanjauhannat elämän autuudesta, ihanuudesta ja ilosta, kesästä ja kärpäsistä ja kerrotaan vaan niitä ihan ehtoja tosiasioita? Mä voin olla eka.

Vaikka mulla loma työttömyys jatkuu, loppui perheen ensimmäinen yhteinen lomajakso tänä aamuna sen miehen - joka joutui kaapeleilla käynnistämään autonsa - palattua takaisin työmaalle. Kaksi mielettömän mukavaa viikkoa kului yhdessä hurauksessa Turkkeineen, Särkänniemineen ja mökillä yöpymisineen. 

Eilen illalla mökiltä mummulan kautta kotiin palatessamme ihmettelin kutisevaa kurkkuani ja valonherkkiä, ärtyneitä silmiäni, meillä kun ei kesällä ole ollut tapana sairastella sen suuremmin. Kotona kuumemittari osoitti epäilyni todeksi; jonkinsortin kesäflunssa oli puhkeamassa. Saatana.

Että siinä sitten aamulla kolmen tunnin yöunien jälkeen miehen tehdessä lähtöä töihin, totesin kaktus kurkussa ja räkä vetisenä norona poskeani pitkin valuen karman olevan aika helvetin kurja kaveri. Että juuri nyt kun kahden aikuisen jakama talous paloitellaan osiin jättäen minun osuudekseni kahden lapsen työleirin pyörittämisen, juuri nyt sitten täytyy iskeä joku tauti päälle?

Istuttuani ensin tunnin koulupsykologin juttusilla, käytyäni puistossa leikkimässä ja jatkettuani lasten kanssa puuhastelua kotipihalla, saatuani lapset ruokittua sekä kaikki monet pienet arkeenpalaamisturhautumiseioomitääntekemistä -kinastelut käsiteltyä, aloin olla kohtalaisen puhki. Kuumemittarin huidellessa jo 38 asteen tietämillä annoin periksi ja hautauduin sohvalle. Esikoinen lähti kaverinsa kanssa ulos leikkimään ja pikkumuija sai köllötellä vieressä katsellen pikkukakkosia.

Että silleen se loma-arkinen maanantai sujui tässä huushollissa. Väsyttää. Ärsyttää, että loman piti loppua ja että se sitten loppui vielä tällä tavoin. Harmittaa, koska huominen kummitytön perheen vierailu jouduttiin perumaan. Vituttaa, koska tämmönen pieni perus flunssakin saa mut tahtomattani varpailleen ja stressaamaan jo vuoden remissiossa olleen maksatulehduksen tilaa. 

Tämmöisinä päivinä sitä kovasti myös odottelee, että kummatkin lapset kasvaisivat vielä pikkiriikkisen isommiksi ja omatoimisimmiksi, ettei ihan kaikissa päivän toimituksissa tarvittaisi aina äitiä. Ettei siinä kohtaa, kun on juuri raahautunut vessaan, kuuluisi (avoimen) oven takaa kolmevuotiaan käsky tulla välittömästi katsomaan hänen barbileikkejään:. "Sulla äiti tuli jo kaikki pissa, minä kyllä kuulin sen!"

Voi luaja.

Perheelle täysin pyhitetyn, eilen päättyneen loman jälkeen päässä surraa monta aihetta, joista voisin kirjoittaa. Voisin ylistää uskomattomia, äärimmäisen reippaita pikku reissaajiani. Ei olisi myöskään vaikeaa hehkuttaa täydellisesti onnistunutta, erittäin rentouttavaa ja kaikin puolin viiskauttaviis lomaa Turkin Okurcalarissa. Tai vastaavasti listata, mitkä asiat lasten kanssa reissatessa mahdollisesti saattaa vituttaa, sekin onnistuisi helposti.

Yhtä hyvin aiheena voisi olla kymmenen vuorokautta kestänyt epämukavuusalueella olo esitellessäni ei-kesäkunnossa olevaa vartaloani julkisesti uikkareissa, ensikättelyssä rikki mennyt Tokmannilta ostettu tankiini vai mikälieskirtini, kortisonin uuvuttama iho, suklaakastikkeella höystetyt aamiaispannarit ja all inclusive -ruokailu, puhumattakaan tapakasvatuksesta, jota voisin antaa rakkaan itänaapurimme röyhkeänsorttisille turistiheeboille. Tai sitten kotiinpaluun tylsyydestä ja hienoudesta. Niistä voisin kirjoittaa. 

Voisin myös unohtaa blogipäivityksen tältäkin päivältä kokonaan, koska eilen vahvasti alkanut (sammuin ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson alkutunnarin jälkeen sohvalle) Game of Thrones -maratoni kovasti kiinnostelisi.

Mutta ei. Mä käytän tämän ajan kirjoittamalla itsestäni.

Siitä, miten hyvältä tänään on tuntunut olla just mä. Miten muutamasta jo entuudestaan turhan kookkaalle vyötärölle kertyneestä lomakilosta ja yleisesti pöhöttyneestä olosta huolimatta olen tuntenut itseni ihan kauniiksi. Miten yllätin jopa itseni solmimalla hetkellisen aselevon pahimman arkkiviholliseni peilin kanssa. Ihan hätkähdin löytäessäni Turkin auringon paahteessa kivasti päivittyneen itseni keimailemasta peilin edessä, heti sen jälkeen kun olin kampaajakäynniltä kotiuduttuani kuluttanut puolisen tuntia pihallamme etsien parasta taustaa ja juuri sopivaa valotusta uudelle profiilikuvaselfielle.

Ehkä ei ole kuitenkaan syytä koittaa arvailla voittajaa, vaan todeta, että kaikella edellä mainitulla on osuutensa omahyväiselle hykertelylleni. Alan vihdoin, ainakin hetkittäin, olemaan sinut itseni kanssa.

Syksyllä tulee kaksi vuotta täyteen autoimmuunihepatiitti -diagnoosista ja sen myötä rankan kortisonikuurin aloittamisesta. Joillekin saattaa olla vaikeaa ymmärtää syvää vihaani tuota elämäni pelastanutta myrkkyä kohtaan, enkä lähde sitä nyt tässä edes avaamaan (koska se mies joka myös haluaa katsoa Game of Thronesia yrittää vihjailla jotain kirjoittamiseen tuhlaamastani ajasta). 

En myöskään halua pilata tätä hyvänolontunnetta palaamalla hetkeen, jolloin vihasin peilikuvaani. Aikaan, jolloin seisoin useita tunteja yksin vessan peilin edessä tuijottaen kortisonin runtelemia kasvojani ja itkien pahaa oloani. 

Koska juuri nyt mun on hyvä olla. 

Eikai sen ole niin väliä vaikka tälle kauan kaivatulle tunteelle ei jotain erityistä syytä löytyisikään. Ehkä se riittää, että ainakin tänään olen onnellinen ja voin hymyillä. Ihan jopa niin kovasti virnistellä että hampaat vilkkuu. Silleen sopivasti, että se hymy peittää alleen myös kauempaa katsottuna viiksiltä näyttävän, ihoa tummentavan maksaläiskän ylähuuleni päältä. 

Nyt äkkiä sitä fantasiadraamaa kehiin.