Aina toisinaan palaan tänne lukemaan vanhoja blogitekstejäni. Vaikka joidenkin juttujen kohdalla sellainen lievähkö myötähäpeä ehkä yrittääkin nostella päätään, olen niistäkin postauksista kiitollinen itselleni.  Tällainen julkinen omien - jopa niiden henkilökohtaisimpienkin - asioiden jakaminen jakaa toki mielipiteet aikalailla kahtia, mutta itse olen ainakin kovin onnellinen, että tyhjyyttä huutavista Kulta-aika lapsuuden -kirjoista huolimatta ainakin osa lasten kommelluksista on jäänyt talteen blogipäivityksinä.

Ihmisillä kun tuntuu olevan näin vanhemmiten tapana unohdella asioita.

Tärkeinä pidän myös niitä postauksia, joissa olen synkkinä hetkinäni vuodattanut kyyneleet sanoiksi paperille. Juuri tänään silmiini osui postaus reilun parin vuoden takaa, jossa märehdin sairauden muuttamaa elämääni sydän sirpaleina. Vaikka yhä edelleen voin vahvasti samaistua noihin tunteisiin, on helpottavaa huomata, etten enää ole ehkä ihan yhtä hukassa itseni kanssa kuin silloin. Ainakaan ihan joka päivä. Paitsi eilen, kun hampaat irvessä yritin juosta muutama kuukausi sitten uudestaan leikatulla, nivelrikkoisella ja kuluneella polvella asfalttiteitä, koska metsässä se jo ainakin jonkin matkaa onnistui. 

Ai miten se sitten sujui? No ei vittu sitten mitenkään. Parin sadan metrin päässä kävellyt mammakin jäi ohittamatta. 

Että ihan samana muikkelina täällä ollaan ja elellään yhä edelleen, vaikka melkein parin vuoden paussi kirjoittelusta tulikin tässä ohimennen vietettyä. Olen useaan otteeseen pohtinut, josko taas yrittäisi jostain varastaa aikaa blogin päivittämiselle. Ihan sitten vaikka kohta neljäkymmenvuotiaan taipaleeni kunniaksi. 

Ihmiset kun näin vanhemmiten tuppaavat unohtamaan asioita.

Ikäkriisi, bring it on!

On niin hiljaista.

Takaraivoa jo useita vuosia kovalla paukkeella takonut vaativa, kumiseva ääni on kadonnut. 

Sama hermot äärimmilleen kiristävä ääni, mikä esti minua pitkän aikaa lukemasta romaaneja. Enhän minä mitenkään voisi lukea itse valitsemiani kirjoja, ihan ja vain omasta tahdostani, sillä sivistävämpääkin Sinkkosen kasvatusmateriaalia olisi tarjolla. 

Ääni, joka alkoi pauhata valtavalla volyymilla sillä sekunnilla, kun aloin kirjoittaa jotain muuta kuin opintoihin liittyviä, ankarilla deadlineilla varustettuja raportteja ja tehtäviä.

Se on poissa. Kokonaan poissa. Tilalla vain tasaista, vaimeaa hurinaa aivojen käymien ylikierrosten hiljaa hiipuessa kohti normaalitoimintaa.

Minulla ei ole enää opintoihin liittyviä velvoitteita.

Olen valmis.

VALMIS!!

Siitä lähtien kun aloin ymmärtää, etteivät jäätelökioskin tädit saa syödä myymäänsä jäätelöä mielin määrin, olen tiennyt, että minusta tulee erityisopettaja. Tarkemmin vielä tarkkiksen opettaja, mutta tuota vanhentunutta käsitettä ei enää kuulu käyttää.
Tavoite katosi hetkeksi ollessani parikymppinen, mutta palasi ammattikorkekoulun alkuvuosina taas kummittelemaan ajatuksiini. 25-vuotiaasta lähtien olen järjestelmällisesti lähtenyt uudelleen tavoittelemaan tuota lapsuuden haavetta, valmistuen ensin koulunkäynninohjaajaksi, toimien sitten sellaisena erityisluokalla siihen asti että pääsin sisään opettajankoulutuslaitokseen.

Tarkoitukseni oli lukea suoraan erityisluokanopettajaksi, mutta kuopuksemme ilmaantuessa plussana pissatikkuun maisteriopintojen sivuainevalintojen aikaan, oli suunnitelmiin tehtävä pieniä muutoksia. Kaksi viikkoa ennen kuin prinsessamme näki päivänvalon laitoin viimeisen pisteen luokanopettajaopinnoilleni.

Erillisiin erityisopettajan opintoihin pääsy vaati maisteritutkinnon lisäksi kaksi vuotta työkokemusta. Minä kerrytin itselleni kolme, koska maksasairaudesta toipuminen vaati yhden ylimääräisen hengähdysvuoden. Viime keväänä pääsin ensimmäisellä yrittämällä takaisin yliopistoon.

Nyt, 60 suoritettua opintopistettä myöhemmin olen (työpaikkaa vaille) valmis erityisluokanopettaja.

Ei enää opintoja.

Ei tenttejä tai toisinaan täysin turhiltakin tuntuneiden tehtävien deadlineja.

Olen saavuttanut sen suurimman tavoitteen, jonka itselleni olen 37 -vuotisen elämäni aikana asettanut. 

Se on siinä. Ihan oikeasti on. Loppu, slut, finito, the end.

Olen erityisluokanopettaja.

Ja ihan hiton ylpeä siitä.

Mistä tietää että lapset lakkaavat olemasta ihan pieniä?

Siitä, että asiat jotka "ovat aina olleet näin" lakkaavat yhtäkkiä olemasta.

Ainahan meillä on ollut kaksi pientä, innokasta virpojaa. Aina ollaan hyvissä ajoin ennen palmusunnuntaita haettu yhdessä oksat ja koristeltu ne kauniisti. Kukaan ei ole ikinä saanut palovammoja kuumaliimasta, koskaan ei lapsia ole tarvinnut lahjoa tai uhkailla osallistumaan eikä ainakaan olla saatu riitaa aikaiseksi siitä, kenen risut on kaikista hienoimpia. Tai siitä, ollaanko sitä lähdössä kylille noitina, kissoina, kanoina vai hevisauruksina.

Nyt niitä on enää yksi.

Olisi isompikin vielä lähtenyt, mutta koko päivän kestänyt jääkiekkoturnaus vei tällä kertaa voiton. 

Ihka ensimmäisen hattutemppunsakin teki, mokoma lätkänpelaaja. Siskokin ehti mukaan kannustusjoukkoihin käytyään virpomassa lähimmät naapurit ja illalla mutustelivat sulassa sovussa palkkiosuklaita. 

Lapset usein kömpivät syliini sohvalle juuri ennen nukkumaanmenoa. Siinä me sitten hetki köllötellään, halitaan ja jutellaan, milloin mistäkin.

Tänään pikkumuija päätti hellimisten sijaan puristaa minua tissistä. Oikein silleen kunnolla rutisti. Kielsin tekemästä niin toiste, koska kyllä se nyt jumankauta sattuu kun nännistä vääntää. Tokaisin samalla myös, että he menettivät oikeutensa minun rintoihini heti sen jälkeen, kun kuopuksen rintaruokinta aikoinaan päättyi.

Esikoinen naurahti ja totesi olevansa onnellinen ettei ole tyttö. Hän kun ei haluaisi että joutuisi imettämään tai synnyttämään. "Sehän sattuu ihan hitsisti, eikö niin äiti?", hän kysyi, enkä tietenkään lähtenyt valehtelemaan kahdeksanvuotiaalle. 

Kerroin kuitenkin myös, että välittömästi sen jälkeen, kun lapsi syntyy, kaikki kipu unohtuu. Kerroin, miten onnellisia isin kanssa olimme kun saimme hänet rinnallemme. Miten tutulta hän heti tuntui, ja kuinka äärimmäisen paljon me häntä rakastimme heti ensisilmäyksestä. Kaikki synnytyksestä aiheutunut kipu oli sen arvoista, ja tekisin sen koska tahansa uudestaan.

Pikkumuija kuulosteli keskusteluamme korva tarkkana. 

"Isi. Sattuiko sinuakin ihan hirveästi silloin kun minä ensin synnyin sinun pippelistäsi?"

Rankkaa kuulemma oli.

Sairastan kroonista, näkymätöntä sairautta. Kaltaisiani ihmisiä on joukossamme useita, mutta heitä ei väkijoukoista tunnista, sillä sairautemme ei näy meitä katsomalla. Se ei muuta meitä ulkoisesti, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö sairautta olisi olemassa. 

Sairaus tuntuu meissä. Se muuttaa tapaamme elää. Se vaikuttaa useaan arkipäiväiseen asiaan, vaikka sitä ei ulkopuoliset ehkä pysty huomaamaan. Se voi toisinaan tuottaa kipua, se voi vaikuttaa kehon toimintoihin ja usein myös aiheuttaa tolkutonta väsymystä. 

Useimmat sairaudet tulevat, kestävät tovin ja menevät pois. 

Minä kannan sairauttani koko loppuelämäni.

Olen sairastanut harvinaista maksasairauttani vasta alle kolme vuotta. Olen ollut ehkä turhankin avoin siitä, mitä käyn läpi. Kuormittanut toisinaan ventovieraitakin murheillani, mutta se on ollut minun tapani käsitellä asiaa. Tiedän, ettei aina ole helppoa sanoa mitään kannustavaa tai ylipäätään ymmärtää sitä, miltä minusta tuntuu. En edes odota, että ymmärtäisit. Tiedän myös, ettei kukaan ole koskaan halunnut minua sanoillaan loukata tai saada närkästymään. Olen saanut osakseni paljon ymmärrystä ja sympatiaa, vaikka toisinaan tuntuu, etten sitä tavallaan edes tarvitse. En itsekään aina ymmärrä sairauttani, ja hyvinä päivinä tuskin tiedostan minussa olevan mitään normaalista poikkeavaa.

Mutta on muutamia sellaisia asioita, joita en juurikaan välittäisi kuulla.

1. Et sä edes näytä sairaalta.

Aivan, maksani kun tiettävästi pysyttelee visusti tuolla vatsanpeitteiden alla. 

Kyseessä on asia, mikä painaa mieltäni eniten. On raskasta kantaa mukanaan sairautta, josta ei itsekään vielä juuri mitään tiedä. En tiedä miten tai milloin se etenee, jos etenee. On raskasta joutua pohtimaan, mistä mikäkin outo tuntemus tai kiputila johtuu. Ei ole helppoa elää jatkuvassa epätietoudessa ja aina säännöllisin väliajoin jännittää verikokeiden tuloksia. Ihmetellä, miksi paino ei laske. Toisinaan pelästyä, kun silmät tietyssä valossa näyttävät kellertäviltä. Pelätä, että tulehdus uusiutuu ja samalla toivoa, että kuulut niihin onnekkaisiin, jotka saavat elää elämänsä ilman elinsiirtoa.

Eihän läheskään kaikki muutkaan elämän vastoinkäymiset näy ulospäin. Joku saattaa läpikäydä todella stressaavia asioita elämässään, mutta silti jaksaa rohkeasti päivästä toiseen koota itsensä ja nostaa hymyn huulilleen. Niin teen minäkin.

2. Ootko sä taas kipeä?

Olen. Aina. Joka ikinen päivä, jollain tavalla. Toisinaan on hyviä päiviä, toisinaan huonoja. Tulevat ja menevät miten sattuvat. Olo saattaa olla aamulla täysin normaali, illalla olen kuin kuoleman oma. Päivät eivät toista itseään tässä sairaudessa, enkä koskaan voi ennustaa miten voin kuukauden, viikon, päivän tai edes parin tunnin päästä. 

Ja jos tarkkoja ollaan, minulla on ollut päivittäin lämpöä/ pientä kuumeilua jo kuudentoista (16!!) kuukauden ajan. Päivittäin. Siihenkin tavallaan tottuu, mutta en sano että se aina kovin helppoa olisi.

3. No kaikkiahan aina joskus väsyttää

Totta, en ole koskaan väittänyt vastaan. Unettoman lapsen äitinä tiedän jo ennestään, miltä jatkuva valvominen tuntuu. Mutta tiedän nyt myös, että on olemassa erilaisia väsymystiloja. Sairauden tuoma jaksoittainen uupumus on jotain, mitä en osaa pukea sanoiksi. Edes oma perheeni ei ymmärrä, miltä tuntuu, kun uupumus vie voimat. 

Kun olen aina jaksanut, aina tehnyt, vähintään suorittanut. 

En väitä, etteikö kukaan muu kuin minä voisi olla väsynyt! Totta kai tiedän, että ketä tahansa voi väsyttää. Mutta kroonisen sairauden mukana tuoma väsymys on jotain ihan toisenlaista kuin tavallinen väsymys. Se on uuvuttavaa, totaalisen lamauttavaa, eikä se helpota vaikka nukkuisi viikon putkeen. Ja sen läpi puskeminen vie helvetisti voimia. 

4. Johtuuko sun sairautesi....?

Tämä. Ihan helvetin raivostuttava kysymys. Autoimmuunisairauksissa elimistön immuunijärjestelmä hyökkää omia solujaan vastaan ja vaurioittaa niitä. Osalla ihmisistä on siihen perinnöllinen alttius, mutta soppaan tarvitaan myös muita ulkoisia tekijöitä, mitkä tunnetaan huonosti jos ollenkaan. 

En siis tiedä, miksi sairastuin. Lääkäritkään eivät tiedä. Tosi paska mäihä, kai niinkin voisi sanoa. 

Olen myös tavannut ihmisiä, jotka uskovat ravinnon parantavan autoimmuunisairauksia ja ovatkin siinä osittain oikeassa. Puhtaalla ja hyvällä ravinnolla on tietysti ja todetusti tärkeä merkitys suoliston hyvinvoinnin kannalta ja terveellisellä ruokavaliolla voidaan varmasti useassa tapauksessa helpottaa oireita. Mutta se ei paranna itse sairautta, eikä sillä myöskään korvata lääkitystä.

5. Kyllä se siitä!

No ei se kyllä, vaikka uskon, että näin sanovat tarkoittavat pelkästään hyvää. Kaikki krooniset sairaudet kun eivät koskaan parane. Ei siinä, etteikö olisi tärkeää pysyä positiivisena ja uskoa parempaan huomiseen, mutta fakta on se, että suuri osa kroonisista sairauksista on ja pysyy koko elämän. Se voi muuttua paremmaksi, mutta voi olla myös muuttumatta. Omasta sairaudestani (AIH) tiedän, että suurella osalla tauti etenee vuosien (tai kuukausien) saatossa aina elinsiirtoon asti. 

Mutta kyllähän se siitä, onneksi elinsiirrotkin alkavat jo olla ihan rutiinitoimenpiteitä. 

Näinkin olen kuullut.

6. Oleko koittanut..

Oletko lääkäri? Sairastatko itse kroonista sairautta? 

Ai et? Eikä sinulla ole tarjota mitään tieteellisesti todistettua faktatietoa tarjoamistasi tuotteista/ menetelmistä/ lääkkeen korvikkeista? No sitten en välitä hevonkettujakaan. 

Ymmärrän, että myös tällä kysymyksellä tarkoitetaan pääasiallisesti hyvää ja olen kiitollinen avun tarjoamisesta, mutta en nyt kuitenkaan kovin heppoisin perustein lähtisi leikkimään hyvin vakavan, ennen lääketieteen kehittymistä kuolemaan johtaneen sairauden kanssa.

Ja ps. Olen koittanut aika paljon kaikkea. 

7. Sä pystyt mihin vaan!

En. Tai siis pystyn, mutta en oikeasti läheskään aina jaksaisi. On päiviä, jolloin en jaksaisi nousta sängystä, vaikka paikallaan olokin tuntuu tuskaiselta. Pahinta omassa tilassani on se, etten koskaan ole oppinut olemaan itselleni armollinen. En hyväksy itseltäni sitä, että saatan ulkopuolisin silmin vaikuttaa laiskalta, enkä koskaan halua antaa itsestäni laiskaa kuvaa. Siksi hoidan työni, opiskeluni, lapseni ja kotini. Liikun jos sille vain vähänkään jää voimavaroja. Pusken ja suoritan. 

Toisinaan olisi paljon kivempi kuulla, että on ihan ok, ettei aina jaksa. 

8. Ajattele positiivisesti!

Tämä on tietenkin kovin järkevä kehoitus, mutta pitääkö oikeasti aina? Ymmärrän positiivisen ajattelun voimaannuttavan vaikutuksen, mutta eikö joskus ole ihan ok mököttää ja hetkellisesti kirota paskaa maailmaa siitä, että sairastui? Pitääkö vain hymyillä, vaikka kortisonin turvottamat kasvot irvistävät takaisin peilistä? 

Positiivinen ajattelu helpottaa toki elämää, mutta ei paranna sairautta. 

Usko pois, olen käynyt läpi kaikki positiivisen ajattelun tasot, ja mielestäni olen pysynyt positiivisena, ainakin suurimman osan ajasta. Joskus jopa onnistun unohtamaan koko sairauden olemassaolon, ja hämmennyn, jos joku kyselee vointiani. Suunnittelen tulevaisuuttani, mutta kuitenkin pienellä varauksella. Vaikka en yleensä murehdi tulevasta, en enää pysty tuosta vain varaamaan ulkomaan reissua useamman kuukauden päähän, ilman että otan selvää, kattaako matkavakuutukseni matkan peruuntumisen sairastumisen vuoksi.

Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. En vielä osaa sanoa, mitä positiivista sairaus on tuonut tullessaan, mutta eiköhän sekin syy vielä joskus löydy. Palaset eivät ole vielä loksahdelleet minun kohdallani paikoilleen, mutta sekin aika vielä varmasti koittaa. Vasta silloin minun on helpompi hyväksyä oma kohtaloni. 

Ja vasta silloin uskon olevani valmis ajattelemaan positiivisesti.

En tarkoita, että kenenkään tarvitsisi liikaa miettiä, mitä voi sanoa ja mitä ei. Se olisi varmin tapa karkoittaa ihmiset ympäriltäni. Ilman ystäviä tämä matka olisi ollut paljon rankempi ja olen kiitollinen kaikille, jotka jaksavat kuunnella ja olla tarvittaessa tukena. 

Ei maailma muutamasta sammakosta kaadu. Mutta on parempi yrittää hypätä niiden yli kuin astua suoraan päälle.

Jos ymmärrätte mitä tällä hieman ontuvalla vertauskuvallani tarkoitan.

"Arvaas mitä me tänään kuultiin?", kyseli päiväkodin ohjaaja leveä virne huulillaan hakiessani tyttöä hoidosta.

Nämä ovat niitä turhan tutuiksi vuosien varrella käyneitä tilanteita, joissa sykkeet ja poskille nouseva puna kohoavat välittömästi kuin yhteisestä sopimuksesta. Sanat takertuvat kurkkuun, pää painuu alas ja sitten sitä vaan jää hämillään odottamaan mitä tuleman pitää.

"Olitte kuulemma leiponeet (marraskuussa) synttärikakun ilman pikku neidin apua? Ja kuulemma kaikki laskiaispullatkin ovat syöty jonkun muun kuin tyttärenne toimesta?"

Syvä, helpottunut huokaus. Ei mitään tämän ihmeempää sentään tällä kertaa. 

"Juu, pikkumuija on kova auttamaan äitiään keittiöpuuhissa, oikein taitavakin on. Ja sen kakun muuten leipoi iskä, en minä. Sama tyyppi jota voi syyttää niistä laskiaispullista..."

Tuttu hoitaja pyöritteli naureskellen päätään ja vaihdoimme päivän kuulumiset. Koska olin ajoissa liikenteessä, istuivat muut ryhmän lapset omilla paikoillaan odottelemassa välipalaa. Tyttäreni ei kuitenkaan ollut vielä päässyt kakkuasiasta yli.

"Äiti, miks mä en saanut leipoa sitä synttärikakkua? Mä olisin halunnut auttaa!"

"No, siitä nyt on jo kulta aikaa. Leivotaan yhdessä sitten joku toinen kerta."

"Mä haluan leipoa suklaakakkua tänään. Mä lupasin kaikille, että leivon niille kakkua."

Toistakymmentä pientä silmä- ja korvaparia seurasi tiiviisti käymäämme keskustelua. Muutama nyökytteli päätään kuin varmistaakseen, että näin heille on luvattu. 

"Ai lupasitko siis kaikille päiväkotikavereille, että leivot heille kakkua?"

"Joo-o, lupasin! Suklaakakkua! Kaikille! Kiltti äiti, jooko?"

Ei siinä auttanut muu kuin kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Lasten kanssa leipominen on asia, joka on vaatinut minulta uskomattoman paljon harjoitusta. Ottaessani aikoinani esikoista ensimmäisiä kertoja  ruoanlaittoon mukaan, en kerta kaikkiaan voinut sietää sitä sotkua minkä pöllyävät jauhot, kaatuneet maitopurkit ja joka paikkaan ehtivät tahmaiset kädet leipoessa aiheuttivat. Yhteisestä, mukavasta hetkestä keittiössä muodostui nopeasti tilanne, jossa lapsi seurasi sivussa kärsimättömän ja stressaantuneen äitinsä kiukuttelua.

Lasten mukanaolon ainoa miinuspuoli on, etten enää saa yksinoikeutta nuolla taikinan jämiä kulhoista ja vispilöistä. Ehkä pystyn elämään sen asian kanssa.

Meidän oma tanhupallo, rempseä nelivuotias pikkumuijamme, on koko pienen ikänsä ollut huono nukkuja. Ensimmäiset kolme elinvuottaan hän heräsi joka yö viimeistään puoliltaöin ja valvoi aina useamman tunnin putkeen. Oli siis aivan täysin hereillä, pirteänä ja iloisena, valmiina uuteen päivään. Usein jopa siihen asti, kunnes aamuvirkku esikoisemme päätti herätä. 

Miehen ollessa pois laskuista (koska töissä ja sittemmin kipeänä) ollaan lasten kanssa painettu menemään kolmistaan koko viikko. Ollaan laskettu pulkkamäkeä, luisteltu luonnonjäillä, syöty eväitä nuotion äärellä, keinuttu puistossa ja syöty karkkia elokuvissa. Samoiltu Vanhan Rauman kapeilla kaduilla muina turisteina, käyty ihastelemassa vastasyntynyttä vasikkaa navetassa ja naurettu työn touhussa olleille Tatulle ja Patulle Seikkailupuiston teatterissa. Siivottu kotia, käyty kaupassa, kuitenkin unohtaen hetkeksi arjen rutiinit. Valmistettu yhdessä pannaria yökylään tulleelle kummipojalle ja ja paijattu puolivuotiasta kummityttöä. 

Voisi siis sanoa, että ollaan lomailtu ihan koko rahan edestä, nautittu upeista ulkoilukeleistä ja etenkin toistemme seurasta. 

Ja tämä äiti todella tuntee sen nahoissaan.

Tänä aamuna sain kuitenkin nauttia hetken ihan omasta ajasta. Sain alkuviikolla houkuttelevan kutsun osallistua kohta joogaopettajaksi valmistuvan tuttavani harjoitusohjaustunnille ja suostuin välittömästi. Lapsiperheen kiireisen ja hektisen elämänrytmin keskellä myös tämmöinen stressaantunut suorittajakin toivoo toisinaan löytävänsä tavan rauhoittua ja pysähtyä. Edes hetkeksi.

Jooga ja minä emme kuitenkaan ole mikään match made in heaven. Suorittaja- ja täydellisyydentavoittelija-minulle on kohtalaisen vaikeaa olla.. noh, suorittamatta ja olemaan tavoittelematta täydellisyyttä, kun kyseessä on jonkin sortin liikunnallinen laji. Minut paremmin tuntevat tietävät myös kohtalaisen voimakkaan kilpailuviettini, eikä se oikein soinnu yhteen joogan meditatiivisen ajatusmaailman kanssa. Enkä myöskään ole kovin kärsivällinen, vaan kaikki pitäisi osata heti, ainakin yhtä hyvin kuin muut kanssavenyttelijät.

Pakko sitä kuitenkin oli yrittää. 

Ensikosketukseni joogaohjaajaan sain 2,5 vuotta sitten TYKSin sisätautien vuodeosastolla. Valkoinen lääkärintakki oli kuitenkin nyt vaihtunut rennompiin trikooasusteisiin. Sulkiessani silmäni tunnin alussa en kuitenkaan pystynyt estämään itseäni kulkeutumasta ajatuksissani takaisin sairaalan vuoteelle, jonka vierellä lääkäri-ohjaaja puhui kuin suoraan minulle kovin tutulla, rauhallisella ja lempeällä äänellään. 

"Tällä tunnilla tutustutte omaan kehoonne. Saatat haikailla jotain menneestä ajasta, mutta olet juuri siinä, missä sinun kuuluu olla nyt. Hyväksymällä sen, kaikesta tulee paljon helpompaa ja rennompaa. Itsensä ja omien asanoiden vertaaminen muihin on aivan turhaa, sillä jooga on henkilökohtainen harjoitus, ei suoritus. Hyväksy itsesi ja oman kehosi tämän hetkiset kipukohdat sekä rajoitteet. Rakenna harjoitus siltä pohjalta, mikä on juuri sinun kehollesi sopivaa tällä hetkellä."

Laskin pääni alas ja pyyhin salaa poskilleni vierähtäneet kyyneleet hihansuuhun. En tiedä miten tai miksi moinen tunneryöppy pääsi minut yllättämään, mutta niin kuitenkin tapahtui. Yritin koota itseni, keskittyä hengitykseeni ja jatkaa kankean vartaloni vääntämistä erilaisiin asanoihin, kuitenkaan puskematta niitä liian pitkälle. 

"Löydä se piste, jossa kehosi rajat tulevat vastaan, peräänny siitä hieman ja hengitä, koita rentoutua."

Ja kyllä se keho niitä rajoja sitten asettikin. Alun kyyneeleet muuttuivat tunnin aikana tuskaisen puuskuttamisen ja muutamien onnistumisen kokemuksien kautta maireaan naurunremakkaan. Vaikka tiesin etenkin ylävartaloni olevan täysin jumissa, en osannut edes kuvitella, miten haastavalta pelkät yksinkertaisimmatkin venytysliikkeet voisivat tuntua. Onneksi se vieressä joogaava tyyppikään ei aina kaikessa ihan onnistunut, vaikka enhän minä tietenkään mitään vertaillut...

Tässä nyt sitten vietän iltaani googlailemalla Turun joogatarjontaa. En osaa edes eritellä, mitä kaikkea hyvää tuo aamuinen tunti toi tullessaan. En myöskään usko, että koskaan pystyisin saavuttamaan sen pisteen että lopettaisin itseni ruoskimisen ja suorittamisen, mutta uskoisin hyötyväni tuosta luonteelleni täysin vastaisesta harjoittelusta valtavasti. 

Että namaste vaan ja zeniä huomenna alkavaan arkeen! 

Ennen lasten syntymää mietin usein, millainen äiti minusta tulee. Osaanko ylipäätään olla äiti, äidit kun tunnetusti tekevät ja osaavat oikeastaan ihan kaikkea. Mitä ikinä keksitkin kysyä, äidit osaavat aina vastata, eikä oman lapsuuteni aikoihin ollut edes mahdollisuutta tarkistaa asioita guuglesta. Miten ihmeessä ne sen tekevät?

Aina kaikki hoitui, tavalla tai toisella, tai sellainen kuva minulle on jäänyt ainakin omasta äidistäni. Siis silloin kun olin pieni. Tänään se meinasi hakea kirjaston numeron muina vintagemummoina puhelinluettelosta. Niin että se juna meni jo.

Itseäni vähättelevistä ennakko-oletuksistani huolimatta olen mielestäni selviytynyt kahdeksasta äiti -vuodestani ihan hyvin. Lapseni ovat terveitä, ravittuja ja muutenkin kaikinpuolin hyviä, osaavia ja taitavia pikku tyyppejä. Olen useasti yllättynyt itsekin siitä, minkälaisiin suorituksiin olen äitinä kyennyt, kuinka paljon äitiys on minua koulinut ja kouluttanut.

Mutta en edelleenkään koe olevani yhtään sen viisaampi, taitavampi tai muulla tavoin ihmisenä parempi, kuin ennen lasteni syntymää. Kaikkivoipa, kaikin puolin upea ja tärkeitä elämänviisauksia suustaan sarjatulena suoltava supermutsi. Sellainen, millaisena äitejä pidin ennen kuin itse sellaiseksi muutuin.

Pari päivää sitten istuttiin kaksistaan kuopuksen kanssa välipalapöydässä. Lapsi näkerteli evästään tyytyväisenä, ja tapansa mukaan puhua pälpätti kaiken maailman tärkeistä asioista. Lähinnä prinsessoista ja kaikista niistä ylisöpöistä eläimistä, joita hän haluaa meille asumaan.

"Äiti, mikä on hauki?"

Katsoin häntä hieman ihmetellen, koska en yhtään käsittänyt mihin kysymys liittyi. Vastasin kuitenkin, että hauki on kala.

"Voiko se olla tämän mittainen?" hän jatkoi, venyttäen käsiään mahdollisimman etäälle toisistaan.

"Kyyyllä, kyllä se voi olla noin iso."

Tyttäreni katsoi minua hetken pää kallellaan, suu vienosti hymyssä. Hänen ilmeessä oli jotain tavallisesta poikkeavaa. Ihailua, ehkäpä. 

"Äiti, miten sä voit olla noin viisas. Sinähän tiedät ihan kaiken! 

Että se niistä elämänviisauksista. Näköjään vähempikin riittää, mini-ihmisen mittapuulla kun maailman menoa tarkastelee.

Minä riitän, juuri tämmöisenä kuin nyt olen. Myös ilman Googlen hakupalvelua.

Mä en saanut tänään mieheltäni ystävänpäivälahjaa.

Sen sijaan sain..

.. pitkän hellän halauksen heti herätyskellon soitua (kuten jokaisena muunakin aamuna).

.. aamukahvin tarjoiltuna sohvalle (kuten lähes jokaisena muunakin aamuna).

.. suukon poskelle, koska se tietää, etten suukota suulle aamuisin ennen hammaspesua. (Ihan ällöä!)

.. hänet hymyilemään lähettämällä ystispäiväkuvan karvaisesta selästä. 

.. viestin täynnä sydämiä (kuten kaikkina muinakin päivinä).

.. päättää nolostumatta puhelumme kertomalla, että mulla on kakkahätä. 

.. olla siis täysin oma itseni ja tulla sellaisenaan arvostetuksi ja rakastetuksi.

.. aikaa kirjoittaa tämän blogipostauksen hänen hoidellessa lasten iltatoimet ja nukkumaanmenemiset. (Ei tähän kyllä oikeesti ihan niin kauaa aikaa mennyt, surffailin salaa välillä facessakin.)

.. olla onnellinen, että hän on minun vuoden jokaisena päivänä. 

Mutta siis takaisin alkuperäiseen aiheeseen..

Mun mieheni ei ostanut mulle ystävänpäivälahjaa!?!?

Eniten ärsyttää just nyt. 

Aika. Tai sen puute.

Mistä saisi ostaa lisää tunteja vuorokauteen? Kun ei millään ehdi suoriutua kaikesta annetussa ajassa. Olisi kovin mukavaa ehtiä päivittää blogia useammin, mutta kun noita opiskeluhommiakin olisi. Treenata haluaisin ainakin kolmesti viikossa ja pulkkamäkeen olisi mukavaa ehtiä mahdollisimman usein ennen kuin tämä upea talvikeli muuttuu taas masentavaksi loskamössöksi. Haluaisin treffata ystäviäni useammin ja käydä vaikka leffassa rakkaan mieheni kanssa. Mutta kun ei vaan kerkiä. Kaikki aika menee... niin, mihin se menee?!

Lasten iltatoimet.

Olen useampaan otteeseen kehuskellut, kuinka ihania ja helppoja lapseni ovat. No niin ovat, aina iltatoimiin asti. Samalla tavoin kuin Tuhkimon taika raukeaa puolen yön aikaan, meillä se tapahtuu siinä heti klo 19.30 jälkeen. Samat saatanan taistelut jo-ka ju-ma-lan ilta. Vaikka leikkiminen ei olisi kiinnostellut koko päivänä, viimeistään siinä kohtaa kun lelut pitäisi siivota pois keksitään just ne maailman siisteimmät leikit, mitä ei sitten maltettaisi millään lopettaa. Paitsi kamalan kiukuttelun saattelemana. Varsinkin pienempi kokee siivoamisen lähinnä kidutukseksi, siltä se ainakin kuulostaa.  Suihkuun meno kestää ikuisuuden, mutta kun sinne asti päästään, ei sieltä millään maltettaisi tulla pois. Hampaiden pesusta en edes ala. 

Ihania ne silti ovat. Heti kun nukahtavat. 

Sohva.

Ihan sama miten varovasti koittaa pyllynsä sen päälle asettaa, natisee se niin että ne juuri nukahtaneet lapsetkin heräävät huoneissaan. Eikä just nyt budjetista löydy sellaista joustoa, että uuden voisi hankkia.

Koska... 

...Loimaa.

Veivät mun eurojackpotvoittoni. Eivätkä edes mene rahoja lunastamaan. Enmävittutajua!! 

Ja koska ajanpuute, en ehdi listaamaan kaikkia muita ärsyttäviä juttuja. Enkä just nyt edes muista muita. Huomiseksi olisi vielä liuta kouluhommia tekemättä ja esikoisen talviurheilupäivän varustus pakkaamatta.

Ja huomenna sataa kuulemma räntää. 

Oispa jo kevät.