.. juosta. Ihan sama minne, kun vain saisin liikkua juosten. Tuntea tuuli kasvoillani, kuulla hiekan rapisevan lenkkitossujeni alla. Tuntea, miten kiihtyvä syke hakkaa rintakehääni ja miten hiki liimaa paidan ihoon kiinni. Voimien hiipuessa haastaa itseäni jaksamaan vielä hetken. Ihan sama, vaikka kaikki tämä tapahtuisi sadan metrin matkalla. Juoksemista se silti olisi.

.. kirmailla jalkapallon perässä valkoisten viivojen reunoittamalla nurmikentällä. Kokea vielä kerran se voitonhaluinen, taistelutahtoa uhkuva fiilis tuomarin viheltäessä pilliin pelin alkamisen merkiksi. Unohtaa kaikki muu ympäröivä maailma, antautua täysin pelin vietäväksi. Antaa kaikkensa, ja vähän vielä enemmän. Poistua kentältä muina Messittäreinä, voittajan hymy kasvoilla. Siitä unelmoin.

.. kokea sen, kun ihmiset eivät enää pyörittele epäuskoisena silmiään ja mittaile väheksyen vartaloani päästä varpaisiin, kertoessani rakkaudestani liikuntaan tai urheilullisesta taustastani. Että he pystyisivät näkemään pintaa syvemmälle ja nähdä minut juuri sellaisena Mariana, millaisena itse itseni koen. Voitontahtoisena, kilpailuhulluna tyttönä, jolle liikunta on kaikki kaikessa. 

.. saada takaisin kaksi vuotta sitten kadonneen puolikkaan päivittäisestä energiatasostani. Että vielä työpäivän jälkeenkin jaksaisin olla oma aktiivinen itseni, hoitaa kodin askareet ja lasten harrastukset. Olla pirteä, iloinen, hassutteleva äiti. Rakastava, miehensä huomioiva vaimo. Kaiken tämän jälkeen jaksaisin myös pitää huolta itsestäni, muistaa oma hyvinvointini. Kävisin lenkillä, salilla ja treffaisin ystäviäni. Väsymättä, kiukuttelematta, turhautumatta.

.. nauttia alkoholista ilman, että ajattelisin sen aiheuttamia mahdollisia ikäviä seurauksia maksalleni. Juoda lasin täyteläistä punaviiniä illallisella, kilistellä skumpalla juhlan kunniaksi, kumota siiderin jos toisenkin hyvien ystävien ympäröimänä, kadottaa hetkeksi kontrollin ja hihitellä pikku hiprakassa. 

.. tuntea itseni kauniiksi ja rakastaa itseäni. Katsoa peiliin ja hymyillä, olla tyytyväinen näkemääni. Huomata joskus jonkun pään kääntyvän katsomaan merkittävästi, hyväksyvästi. Tuntea itseni naiselliseksi, seksikkääksi ja kauniiksi. Ettei tarvitsisi vähätellä itseään, häpeillä ulkonäköään. Ettei ulos lähteminen aiheuttaisi stressiä pukeutumisesta. Miten ihanaa se taas olisikaan!

Kunpa voisin vielä jonain päivänä oppia elämään sairauteni kanssa. Olla tyytyväinen siihen, mitä mulla edelleen on. Unohtaa mennyt ja elää tätä hetkeä. Olla tässä, tänään, murehtimatta huomisesta. Oppia, etten enää voi elää normaalia elämää sellaisena, mitä se joskus oli. En enää ole se ihminen. Jotain muuttui, eikä sitä saa enää muutettua takaisin.

Kunpa osaisin lopettaa turhan haikailun, menneessä märehtimisen, ja ottaa selvää, mihin kaikkeen kykenen juuri tämmöisenä kuin nyt olen. Ehkä olen hieman kömpelömpi, vaatekooltani isompi. Väsymys kulkee kanssani pitäen tiukassa otteessaan, sen kanssa on vain totuttava elämään. 

Sairaus ehkä vie musta sen terävimmän kärjen, mutta kaikesta huolimatta olen minä. 

Mun pitäisi oppia uusi normaali elämä.

Helvetti sentään, miten vaikeaa se voikaan olla!