"Arvaas mitä me tänään kuultiin?", kyseli päiväkodin ohjaaja leveä virne huulillaan hakiessani tyttöä hoidosta.

Nämä ovat niitä turhan tutuiksi vuosien varrella käyneitä tilanteita, joissa sykkeet ja poskille nouseva puna kohoavat välittömästi kuin yhteisestä sopimuksesta. Sanat takertuvat kurkkuun, pää painuu alas ja sitten sitä vaan jää hämillään odottamaan mitä tuleman pitää.

"Olitte kuulemma leiponeet (marraskuussa) synttärikakun ilman pikku neidin apua? Ja kuulemma kaikki laskiaispullatkin ovat syöty jonkun muun kuin tyttärenne toimesta?"

Syvä, helpottunut huokaus. Ei mitään tämän ihmeempää sentään tällä kertaa. 

"Juu, pikkumuija on kova auttamaan äitiään keittiöpuuhissa, oikein taitavakin on. Ja sen kakun muuten leipoi iskä, en minä. Sama tyyppi jota voi syyttää niistä laskiaispullista..."

Tuttu hoitaja pyöritteli naureskellen päätään ja vaihdoimme päivän kuulumiset. Koska olin ajoissa liikenteessä, istuivat muut ryhmän lapset omilla paikoillaan odottelemassa välipalaa. Tyttäreni ei kuitenkaan ollut vielä päässyt kakkuasiasta yli.

"Äiti, miks mä en saanut leipoa sitä synttärikakkua? Mä olisin halunnut auttaa!"

"No, siitä nyt on jo kulta aikaa. Leivotaan yhdessä sitten joku toinen kerta."

"Mä haluan leipoa suklaakakkua tänään. Mä lupasin kaikille, että leivon niille kakkua."

Toistakymmentä pientä silmä- ja korvaparia seurasi tiiviisti käymäämme keskustelua. Muutama nyökytteli päätään kuin varmistaakseen, että näin heille on luvattu. 

"Ai lupasitko siis kaikille päiväkotikavereille, että leivot heille kakkua?"

"Joo-o, lupasin! Suklaakakkua! Kaikille! Kiltti äiti, jooko?"

Ei siinä auttanut muu kuin kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Lasten kanssa leipominen on asia, joka on vaatinut minulta uskomattoman paljon harjoitusta. Ottaessani aikoinani esikoista ensimmäisiä kertoja  ruoanlaittoon mukaan, en kerta kaikkiaan voinut sietää sitä sotkua minkä pöllyävät jauhot, kaatuneet maitopurkit ja joka paikkaan ehtivät tahmaiset kädet leipoessa aiheuttivat. Yhteisestä, mukavasta hetkestä keittiössä muodostui nopeasti tilanne, jossa lapsi seurasi sivussa kärsimättömän ja stressaantuneen äitinsä kiukuttelua.

Lasten mukanaolon ainoa miinuspuoli on, etten enää saa yksinoikeutta nuolla taikinan jämiä kulhoista ja vispilöistä. Ehkä pystyn elämään sen asian kanssa.

Pikkumuija kipitteli pinkkeihin Ainoihin ja valtaviin korviksiin pukeutuneena ympäri olohuonetta. 

"Haluatko että lukisin sinulle?"

"Ei, en mä nyt kerkee."

"Ai, mihinkäs sinulla on niin kova kiire?"

"Häihin."

"Mun mieheni just soitti. Se pyysi mua sinne naimisiin. Mun täytyy nyt mennä sinne."

"No ihan varmasti! Missäs ne häät pidetään?"

"No siellä.. siellä häissä, tietty. Ja kato, mulla on tällanen leimakin kädessä. Aina täytyy olla leima jos on menossa naimisiin."

"Okei, sellaista en tiennytkään. Kukas se sinun miehesi sitten on?"

"Emmä kerro."

"No kertoisit nyt vaan. Kyllä äiti aina tämmöiset jutut haluaisi tietää."

"Vai niinkö haluaisit? En silti kerro. Mut nyt täytyy mennä, etten myöhästy. Mieheni soittelee taas (kaivaa laukustaan puhelinta kovin tuskastuneena). Ne katsos ovat tuollaisia. Ne miehet. Heippa!"

Just. Sellaisiahan ne. 

Kohta ne kai kolkuttelee jo ovella. Ne miehet.

Tiedätkö, miten sovitetaan yhteen yksi kuumepotilas, parikymmentätuhatta huonosti nukuttua yötä, omat läsnäolovelvotteiset opiskelut, miehen työreissu Seinäjoelle, käytännössä kaikkeen kyllästynyt nelivuotias, salitreenit ja bloggaaminen?

Ei mitenkään. Tai ainakaan itse en osannut tehtävää ratkaista kuluneen viikonlopun aikana.

Vaikka tällä setillä olisi helposti voinut kuvitella viikonlopusta tulevan ihan täysi fiasko, sainkin todeta, että rakkaat lapseni todella osaavat toisinaan yllättää äitinsä. Positiivisella tavalla.

Eikä tämä ole edes sarkasmia.

Lauantaina, miehen ollessa siis reissussa ja oletettuani yhden kuumeettoman päivän jälkeen esikoisen jo tervehtyneen, lupasin viedä lapseni keilaamaan. Ajettuamme keilahallin pihaan ei kuitenkaan jäänyt kenellekään epäselväksi, ettemme mahtuisi kyseiseen laitokseen heittämään ensimmäistäkään palloa. Piha oli täynnä autoja ja hallin ikkunoista näkyi valtava määrä ihmisiä. Jotkut kisat siellä tietysti oli. Vastoin ennakko-oletuksiani, monta päivää neljän seinän sisällä lusineet lapseni ottivat asian kuitenkin ihan iisisti. Eivät itseasiassa olleet oikein moksiskaan, vaikka tietysti asia heitä harmitti. "Tullaanhan sitten joku toinen kerta tänne?" kysyivät. Ja sitten asia oli käsitelty.

Koska kello oli jo lounasaika, päätin hemmotella lapsia viemällä heidät lempipaikkaansa, IKEAan syömään. Matkalla sain kuitenkin vielä loistavamman idean, josta lapset takuulla ilahtuisivat. En edes muista, kiitos Netflixin ja Viaplayn, milloin olisimme viimeksi käyneet vuokraamassa leffan ihan sellaisesta niitä vuokraavasta liikkeestä. Pyörimme Filmtownissa aikamme tutkien hyllyiltä löytyvää elokuvatarjontaa. Esikoinen nappasi käteensä Autot 3.:n ja pikkumuija löysi suosikkinsa Tatun ja Patun. Huomatessani, että joutuisin maksamaan kahdesta leffasta yhteensä kokonaisen kympin, aloin katua koko juttua, pihi opiskelija kun olen. Ehdotin varovasti, että jättäisimme levyt "vielä hetkeksi" hyllyyn ja poistuimme vähin äänin liikkeestä. 

Lapseni eivät sanoneet sanallakaan vastaan.



Kurvasimme kirjaston pihaan. Kirjastoissakin on yleensä aika kattavat elokuvavalikoimat ja niitä saa lainata sieltä ihan ilmaiseksi. Aika moni muukin oli valitettavasti hoksannut saman asian, eikä tällä kertaa leffalaarista löytynyt juuri mitään katsomisen arvoista. Olin varma, että lapset vaatisivat minua palaamaan suorilta käsin Filmtowniin noutamaan sinne jääneet levyt, mutta ei. Sen sijaan jäimme pitkäksi aikaa lueskelemaan kirjoja ja tekemään palapelejä. Etsittiin luurailevaa Vallua ja nauraa räkätimme Tatun ja Patun pölhöilyille. Kotiin luettavaksi valittiin iso pino Kapteeni Kalsareita.

Söimme myöhäisen lounaan huonekalujätin täpötäydessä ravintolassa. Istuimme pitkään ja juttelimme mukavia. Mietimme, toisiko isi Seinäjoen reissultaan tuliaisia (Ei!), suunnittelimme kesälomareissua ja pohdimme pikkumuijan kolmen vuoden päästä alkavaa koulu-uraa. Lapset kävivät käsi kädessä noutamassa jälkkärijäätelönsä, kiersivät koko alakerran mukisematta ja jonottivat rauhassa kassajonossa. Eivät marisseet edes siitä, ettei tällä kerralla alakerran bistrossa ollut pullatarjoilua.

Kotona kaikki puuhailivat hetken omia juttujaan. Minä sain juoda kahvini kuumana ja maata hetken sohvalla (!!!) lasten leikkiessä kotileikkiä. Yhdessä, sulassa sovussa. Illemmalla esikoiselle nousi kuume uudelleen, joten leiriydyimme kaikki kolme takaisin sohvanmutkaan katselemaan leffoja. Netflixistä.

Ei siinä, että päivässä olisi ollut mitään ihmeellistä tai yllättävää. Tiedän, että lapset - myös omani - osaavat halutessaan olla joustavia ja sopeutumiskykyisiä, ovat loistavaa seuraa ja muutenkin kaikin puolin ihania. Siitä tulee vain harvemmin kirjoitettua. Jotenkin niihin negatiivisiin aiheisiin on helpompi aina tarttua.

Reilu 400 pääosin kouluikäistä poikaa ja niiden äidit. Samassa tilassa, sullottuna sinivalkoiseen purkkiin yhdeksi vuorokaudeksi. Ei pakomahdollisuutta.

Jokaisen opettajan unelma. Haha.

En ole enää vuosiin ollut mikään kovin innokas risteilijä - varsikaan viinanhuuruisilla lauantai-iltalähdöillä - mutta lapseni luokkakaverin äidin ehdottaessa meitä lähtemään mukaan Äidin ja pojan yhteiselle risteilylle, en voinut kieltäytyä.

Ja hyvä, etten niin tehnyt.

Vietän erittäin paljon aikaa yhdessä lasteni kanssa. Olen arkisin useimmiten jo hyvissä ajoin kotona, eikä minulla ole viime vuosina ollut juurikaan omia menoja tai harrastuksia. Aikaa lasten kanssa vietettäväksi jää siis ihan helv.. runsaasti. 

Kahdenkeskinen aika kahdeksanvuotiaan esikoispoikani kanssa ei kuitenkaan ole ollut enää lähiaikoina itsestäänselvyys. Koulun, kavereiden ja harrastusten kahmaistessa valtaosan pojan elämästä ei aikaa - tai kiinnostusta - äidin kanssa vietetylle ajalle enää ole. Tai silloin kun aikaa olisi, vie arkisten askareiden lisäksi pikkusisko vähintään puolet äidin huomiosta. Lisäksi neljä vuotta nuorempi sisko rajoittaa myös yhdessä tekemisen laatua, sillä reippaudestaan huolimatta ei nuorempi kykene millään pysymään isomman perässä. Ja valitettavan usein se menee niin, että yhteinen tekeminen mitoitetaan sen nuoremman tasoa vastaavaksi, ei siis isomman toiveiden mukaisesti.

En myöskään muista, milloin viimeksi olisimme tehneet poikani kanssa jotain ihan kahdestaan. Siis oikein ajan kanssa, muutamaa tunnin tai kahden pyrähdystä lukuunottamatta. Sellaista kivaa, josta me kummatkin pitäisimme. Aikaa, jolloin ehtisin keskittyä häneen ja vain häneen. Tehdä asioita, joita emme pikkusiskon mukana roikkuessa pysty tekemään. Aikaa, jolloin minulla olisi aikaa kuunnella ja olla läsnä, menettää hermot moneen otteeseen ja taas kohta nauraa hohottaa hölmöille sutkautuksille. Helliä ja hemmotella, pitää lähellä, äidin ja pojan laatuaikaa.

Nyt siihen oli mahdollisuus ja siihen me myös tartuimme. Äidin ja pojan yhteinen risteily oli järjestetty yhteistyössä Poikien äidit -facebook-ryhmän kanssa. Matkan aikana sai halutessaan osallistua pojille ja äideille suunniteltuun toimintaan ja kilpailuihin sekä tavata Tubecon-voittajat, veljekset Roni Backin ja Miklun. Vaikka tubettajat eivät suosiostaan huolimatta olleet meidän maalaispojalle ennestään tuttuja, oli hän tapaamisesta erittäin innoissaan. Nimmaritkin tarttui mukaan meet & greet -tapaamiselta. Osallistuimme myös kuvasuunnistuskilpailuun, ja vaikka arpaonni ei suosinutkaan meitä voitonjaossa, oli yhdessä puuhaaminen ja suukkoselfieiden ottaminen ainakin toiselle osapuolelle kultaakin kalliimpaa. 

Ihan kahdestaan emme toki aikaa paljoa viettäneet, sillä kaveruksilla riitti paljon enemmän energiaa juoksennella laivan kapeita käytäviä ja loputtomia portaita kuin meillä äideillä. Vaikka toisaalta tuntui hurjalta päästää pojat hetkeksi keskenään tutkimaan laivaa, oli silti aika mahtavaa huomata, kuinka iso ja omatoiminen meidän pienestä pojastamme on jo kasvanut. Oikea miehenalku. 

Valvomisesta ja reippaasta reissumeiningistä huolimatta eilen illalla kotiin palasi onnellinen poika ja sen vähintään yhtä onnellinen äiti. Kahdenkeskinen, tai ainakin tiiviisti yhdessä vietetty vuorokausi oli tärkeä paitsi minulle, myös lapselleni. Vaikka vuorokauteen toki mahtui erimielisyyksiäkin, sujui suurin osa matkasta ilman turhia motkotuksia. Minulle, kontrollia ehkä liiaksikin rakastavalle äidille, teki hyvää uskaltautua antamaan pikkuiselleen vähän siimaa. Huomata, että vilkkaudestaan huolimatta voin jo monessa asiassa luottaa lapseeni. Tajuta, että nuoresta iästään huolimatta hän ymmärtää jo aika paljon tästä maailmasta. 

Tuntuu ihan hassulta, mutta tuon yhden risteilyn aikana opin paljon uutta kahdeksanvuotiaastani. Miten ylpeä saankaan hänestä olla! Ja kiitollinen, että vielä saan kaapata hänet syliini ja ottaa vaikka sata hassua selfietä ilman sen suurempaa vastarintaa.

Nukkumaan mennessään se kutsui vielä huoneeseensa, antoi suukon, toivotti hyvät yöt ja kuiskasi:

"Äiti, mulla oli ihan mielettömän kivaa sun kanssa!"

Niin minullakin, kulta. Otetaan pian uusiksi.

Tiedän aika paljon kaikkea, koska olen opettaja. En siksi, että olisin jotenkin fiksumpi kuin tavalliset ihmiset, vaan siksi, että teidän rakkaat pienet kultamuruset kertovat meille opettajille aika paljon kaikkia juttuja omasta elämästään. Ja te, rakkaat vanhemmat, siskot ja veljet, mummut ja vaarit, esitätte niissä tarinoissa pääosaa.

Useimmiten oppilaiden jutut ovat tietysti ihan tavallisia, yleisen keskustelun lomassa esiin tulleita jokapäiväiseen elämään liittyviä, arkisia tapahtumia. Hauskoja kommelluksia, pieniä haavereita, iloisia yllätyksiä tai harmittavia pettymyksiä. Jos kuitenkin uskoisin kaiken kuulemani, voisin väittää, että useissa kodeissa tapahtuu paljon myös sellaisia.. tuota.. perin outoja juttuja. Myös vanhempien kasvatusmenetelmät ovat toisinaan vähintäänkin kyseenalaisia. Onhan valtaosassa tarinoita varmasti jotain perääkin, ja osaan kuuluu suhtautua ihan vakavalla otteella, mutta noin ylipäätään voisin väittää, että aika paljon on värikynää lasten jutuissa käytetty. 

Kukapa meistä ei joskus olisi hiukan juksannut ollakseen inan cuulimpi kuin muut.

Ehkä juuri tästäkin syystä sitä tulee usein mietittyä, mitä ne omat mukulat siellä omissa opinahjoissaan ja hoitopaikoissaan meidän perheen puuhista kertovat. Esimerkiksi myöhään edellisiltana, lasten oltua jo hyvän aikaa untenmailla, kauan odotettu lumisade sai minut hieman leikkisälle tuulelle. Hipsin hiljaa hakemaan ulkoa reilun kourallisen lunta ja yritin yllättää pelkkään aamutakkiin pukeutuneen mieheni pienimuotoisella lumipesulla. 

Harmikseni hän kuitenkin tajusi mitä tuleman piti ja ajauduimme lopulta leikkisään raivopäiseen pystypainiin. Mieheni ei luonnollisestikaan toivonut saavansa kylmää lunta paljasta ihoaan vasten ja pyrki kaikin keinoin estämään yritykseni. Minä taas olin päättänyt suoriutua tehtävästäni ja roikuin kaikin voimin kiinni hänessä, yrittäen saada käteni vapaaksi hänen tiukasta otteestaan. Viiden minuutin räpiköinnin, ähinän ja hervottoman kikattelun jälkeen olin epäonnistunut tehtävässäni, mutta myös päästänyt suustani lukemattomia kirosanoja sekä kertonut painokkaasti useampaan otteeseen mieheni satuttavan minua. Muistaisin myös uhanneeni usealla eri tavalla satuttaa häntä takaisin. Munatkin mainitsin. Useampaan otteeseen.

Leikin loputtua jätin mieheni kuivaamaan sulaneesta lumesta lainehtivaa keittiön lattiaa ja ajattelin itse painua nukkumaan. Kello oli jo reippaasti yli puolenyön. Otettuani vain muutaman askeleen kohti olohuonetta, huomasin sohvalla peiton alle käpertyneen, hieman pelokkaan oloisen tyttäremme. En voi edes kuvitella, mitä tuon pienen, silmät lautasen kokoisina minua tuijottavan tytön päässä mahtoi liikkua. Riensin ottamaan hänet syliini.

"Voi kulta, äiti ja isi vaan vähän leikkivät keittiössä! Ei sinun tarvitse yhtään pelästyä, ei meillä kulta ollut riitaa ollenkaan. Me vaan vähän leikittiin, aikuisetkin katsos leikkivät keskenään!" 

"Joo, me vaan leikittiin!", riensi isikin selittelemään. " Äiti vaan alkoi höpsöttelemään kun ulkona on satanut niin paljon lunta. Katso vaikka, noin paljon lunta on satanut."

Myös esikoinen oli herännyt äidin ja isin leikin lomassa kajahtaneisiin riemunkiljahduksiin. Siinä sitten istuttiin hetki hiljaa vierekkäin sohvalla ja katsottiin ikkunasta ulkovalojen loisteessa taivaalta alas leijailevia lumihiutaleita.

Ei siinä, eihän tästä kummallekaan lapselle mitään sen kummempia traumoja jäänyt. Ihan rauhallisesti nukkuivat yönsä, eivätkä aamulla enää asiasta mitään maininneet.

Ainakaan kotona. 

Huolestuneita Wilma-viestejä odotellessa.

Havahduin tänään ajattelemasta, että kuopukseni alkaa olla saman ikäinen, kuin isoveljensä hänen syntyessään. Ettei minulla ole enää pieniä lapsia hoidettavana, eikä sellaisia enää myöskään tähän talouteen ole tulossa. Onhan tuo pieni prinsessa vielä joissain asioissa täysin kädestä pidettävä, niin kuin nelivuotiaan kuuluukin olla. Yllätyn silti päivittäin tajutessani, miten paljon hän jo osaa ja hallitsee ihan itse. Esikoisesta puhumattakaan.

Vaikka lapsia ei kuuluisikaan vertailla toisiinsa, sorrun kyseiseen toimintaan useasti. Neuvolakortista tulee aina tarkistettua, mitkä toisen strategiset mitat ovat olleet saman ikäisenä. Milloin tai missä iässä lapset ovat mitäkin oppineet - minkä ikäisenä sanoivat ensimmäiset sanansa, milloin ottivat ensiaskeleensa. Milloin oppivat käymään potalla, pukemaan itse tai piirtämään muitakin kuin pääjalkaisia. Totta kai otan huomioon sen, että ovat yksilöitä ja oppivat asioita eri tahdissa. Kunhan silti vertailen.

Ensimmäisenä otetaan käsittelyyn ajatuksemme lapsille sopivasta musiikista, ennen esikoista ja nyt. 

Ennen:

Esikoisen ollessa neljävuotias, meillä kuunneltiin lastenlauluja. Siis vain ja ainoastaan lastenlauluja. Olin jo ennen esikoisen syntymää haalinut meille vinon pinon lastenlaululevyjä, joita kaikissa marketeissa myytiin kahdella eurolla. Sieltä löytyi kaikki perinteiset Piippolan vaarit ja Jänöjussin mäenlaskut ja vaarilla on saaret, unohtamatta popsi popsi porkkanaa tai Rölli-lauluja. Kun niitä minunkin lapsuudessani aina kuunneltiin! Opettajaihmisenä halusin myös tukea lapseni kielellistä kehitystä mieluummin lastenlaulujen lorumaisilla lyriikoilla, kuin vaikka Sannin "mitähän vittua" -biisin sanoituksilla.

Autossa kulki aina mukana myös lapsen omat levyt, koska radiossahan kiroillaan päiväsaikaankin niin helvetisti. Esikoisen lemppareita olivat ehdottomasti Ti-Ti -nalle ja Fröbelin palikat, mutta kovasti tykkäsi myös perinteikkäämmästä laulannasta. Hevisaurukset tulivat jossain kohtaa mukaan ja niistä tykätään kovasti edelleen. Voisinpa melkein kehaista osaavani kaikkien biisien sanat kutakuinkin ulkoa. Keikoillakin on käyty.

Nyt:

Kakkosen synnytys lähti käyntiin viikkoa ennen laskettua aikaa, koska syntymäpäivää edeltävänä iltana oltiin esikoisen kanssa lainattu kirjastosta Fröbelin palikoiden laululeikki-DVD ja satakiloisen ruhoni kanssa sitten konkattiin koko konkkaronkka olohuoneen lattialla pomppien. Perinteisemmät luritukset olivat jo alkaneet neljän vuoden luukuttamisen jälkeen maistumaan puulta. Esikoisen huoneesta kuului vuoroin Hevisaurukset ja Robin, jota seurasivat myös Antti Tuisku, Elastinen ja Cheek. Niitä me sitten kuopuksenkin kanssa jammailtiin. Autossa kuunneltiin levyjen lisäksi myös radiota, koska kyllähän ne nyt vittu kuitenkin kaikki perkeleen kirosanat jostain oppivat. 

Yksi molempien lastemme ehdoton ohjemasuosikki on ollut Vain Elämää jo muutaman kauden ajan. Vaikka ensin hieman hirvitti, kun kolmevuotias lauleskelee huoneessaan nukeilleen Nikke Ankaran  "no vittu miksei" tai uusimman kauden jälkeen Toni Virtasen "soita mulkku viidakkorumpua", mutta ymmärrän myös, ettei lapseni ymmärrä laulun sanoista vielä juuri hölkäsen pöläystä. Sen kun laulaa vaan. 

Siinä missä nelivuotias poikani kuunteli lastenlauluja, on juuri neljä vuotta täyttäneellä kuopuksellamme hieman toisensorttinen musiikkimaku.

Pikkumuijan tämän hetkinen Spotify -soittolista TOP 5:

1. Hulluuden highway / Haloo Helsinki!

2. Sata salamaa / Virve "Vicky" Rosti 

3. Dementia / Jari Sillanpää (Vain elämää -kausi 7)

4. Sinun vuorosi loistaa / Juha Tapio 

5. Tequila / Vesala

Mutta kyllä se niistä Fröbeleistä ja TiTi-nalleistakin kovasti tykkää. Kielenkehitys vastaa ikätasoa, eikä hän (kuten esikoisemmekaan vanhempiensa kuullen) kiroile, tai edes ymmärrä mitä kirosanat ovat. Joskus saattaa sanoa kakka tai pissa, vaikka päiväkodissa on opetettu ettei vessasanoja saa huudella. Paitsi silloin jos on hätä. Kakkahätä.

Että ei kuitenkaan taidettu täysin turmella kuopuksemme lapsuutta, vaikka alkuperäisistä kasvatusperiaatteistamme poikkesimmekin.

Mitä teillä lapset kuuntelee?

Haluaisin toisinaan olla poika. Ainakin silloin, kun on kyse pukeutumiseen liittyvistä tilanteista. Juhlista ja sen semmoisista. Selviäisi huomattavasti helpommalla.

Kuten esimerkiksi näin:

- Ai, mitä vaatteita?

- No kun mä oon sellasessa esityksessä mukana. Seitsemän veljestä. Mä oon Juhani.

- Hienoa kulta, upea rooli! Sainkin jonkun viestin tänään opettajalta.

- Joo, niin siistiä. Siinä kuuluu mulla olla sellaset tosi vanhanaikaset vaatteet. Repaleiset housut ainakin.

- No niitä ei ole kovin vaikeeta sun vaatekaapista löytää.

- No ei oo. Ja sit mä voisin laittaa sen mustan Star Wars -paidan.

- Mutta eihän se ole vanhanaikaista pukeutumista. Ei silloin ollut kulta Star Wars -paitoja. Mä ajattelin lähinnä sitä sinistä flanellikauluspaitaa.. 

- Äiti hei, se Star Wars -paita on ihan tosi vanha. Ja sen voi aina kääntää väärin päin.

Ongelma ratkaistu. Ei kiukuttelua, ei turhaa rahanmenoa, ei stressiä tai kaupoissa ravaamista.

Tästä vaan tulikin mieleeni, että nämä kyseessä olevat saamarin itsenäisyysjuhlat on jo parin viikon päästä. Ja vanhempienkin ehkä oletetaan olevan paikalla.

MITÄ MÄ LAITAN PÄÄLLENI?!

Esikoisen kanssa elämään oppiminen on ollut toisinaan aikamoista rimpuilua. Hän on kuitenkin meille se esikoinen, ensimmäinen lapsemme. Kaikki kasvunpyrähdykset, uhmat ja vaiheet, kaikki ne ollaan esikoisen kohdalla koettu ensimmäistä kertaa.

Toisinaan olemme onnistuneet välttymään suuremmilta kriiseiltä. Toisinaan taas ollaan kivuttu vauhdilla perse edellä puuhun.

Toisinaan tuntuu, että hän on ihan vauva vielä. Pieni hauras lapsi, joka kaipaa vanhempiaan kaikessa tekemisessään. Kyselen ja varmistelen jatkuvasti, onko hänellä kaikki hyvin. Rutistan, halaan ja suukottelen, vaikka toinen rypistelee hädissään pakoon. Hiippailen iltaisin hiljaa hänen huoneeseen tarkistamaan, että peitto varmasti peittää pienet varpaat. Silitän poskea, ja kuiskaan rakastavani. Äidin pieni, maailman tärkein.

Toisinaan taas ollaan ja ihmetellään sydän syrjällään pojan painellessa pyörällään pitkin kyliä. Hyvä jos malttaa kotona käydä syömässä, kun on niin kivat leikit naapuruston ikätovereiden kanssa meneillään. Oman kodin turvasta leviämään lähtenyt reviiri laajenee hitaasti mutta varmasti, samalla kiristäen ikävästi äidin tiukkaan jumittunutta napanuoraa. 

Toisinaan tekisi mieli kiskoa vastaan. Repiä takaisin tuohon vierelle, syliin turvaan. 

Toisinaan taas olen onnellinen siitä, miten vastuuntuntoinen ja reipas kahdeksanvuotias meillä asuukaan.

Että aika hukassa ollaan, toisinaan. 

Onneksi lapsemme on kuitenkin jo sen verran tietoinen omasta ison pojan olemuksestaan ja osaamisensa tasosta, että kykenee jättämään myös meille, epätiedossa rimpuileville vanhemmille, hienovaraisia vinkkejä itsenäistymisestään.

Tässä muutama vinkki tulkintayrityksineen tältä päivältä: 

Esikoinen ymmärtää myös jättämänsä vihjeen perusteella ulkovaatteiden päälle. Aamulla valmiiksi  ulko-oven eteen viikatuista, sään mukaan valituista vaatteista on sentään takki kelvannut. Ja pipo. Ulkohousut on otettu mukaan, vaikka vahva veikkaus on, että ne löytyy reppuun sullottuina. 

Tämä vinkki ei kovin paljon jätä tulkinnan varaan. Give me some space, you mother fu.. 

Että ei kai tässä tarvitse kasvatusopuksiin tai Sinkkosiin sen enempää turvautua. Ehkä tämä tästä vielä suttaantuu, kunhan jatkossakin muistamme seurata lapsemme päivittäisiä vihjeitä itsenäistymisestä ja antaa mahdollisuuden myös toteuttaa itseään.

Emme kuitenkaan jätä häntä heitteille, vaan annamme tilaa, ohjaamme oikeaan suuntaan ja olemme turvana. Rakastamme niin paljon että sattuu, kuuntelemme ja ymmärrämme. Menetetään hermomme ja kasaamme ne takaisin kokoon. Pyydetään anteeksi ja otetaan virheistämme opiksi.

Muuten saatamme löytää itsemme taas sieltä puun latvasta, perskannikat täynnä oksia.

Taas eletään niitä aikoja, kun joululaulut alkaa raikua kauppakeskuksissa ja postilaatikosta tippuu tasaiseen tahtiin erinäköisiä ja kokoisia lahjatoive- ja lelulehtisiä. 

Meidän perheessä on jo useina vuosina käyty sama rumba läpi: Ensin tietysti tapellaan, kuka katsoo mitäkin lehteä. Sovinnon synnyttyä lelukirjat selataan useaan otteeseen läpi, osoitetaan vähintään joka toista lelua ja peliä ("Äiti kato! Mä haluun ton! Ja ton. Ja sit ton ja ton.") jonka jälkeen niistä leikellään ne parhaimmiksi valikoituneet lelut (melkein kaikki), liimataan paperiin ja jätetään paikkaan X tonttujen vietäväksi. Viime vuotiset, täysin puhkiluetut lelukirjat heitin vasta ihan äskettäin salaa kuopukselta paperinkeräykseen. Aarteita olivat, katsokaas.

Kuulostaako tutulta?

Esikoinen täytti syyskuussa jo kahdeksan, joten olen hieman pelon sekaisin tuntein odotellut, milloin usko joulupukkiin loppuu. Viitteitä hiipumisesta on ollut näkyvillä jo useampana vuonna, mutta vielä viime jouluna joulupukille lähti huolella valmisteltu kirje. Siis sille oikealle, Korvatunturin joulupukille. 

Olen henkisesti yrittänyt valmistautua siihen, että kohta meillä on vain yksi, jolle joulu on jotain paljon enemmän kuin meille tylsille aikuisille. Tavallaan ehkä pelkään, että joulupukin salaisuuden paljastumisen myötä joulusta katoaa se tietty taika. Se kaikki malttamaton odotus ja kutkuttava jännitys. 

Voiko joulu ylipäätään tuntua enää joululta sitten kun lapset kasvavat isoiksi? 

Vietimme tänään esikoisen kanssa hetken kahdestaan, ennen kuin hain kuopuksen päiväkodista. Köllöttelimme vierekkäin sohvalla ja tutustuimme yhdessä tämän vuoden lelutarjontaan. Jokin kuitenkin painoi pojan mieltä.

- Äiti... Mä en taida enää uskoa joulupukkiin.

- (Apua!!! En mä ole valmistautunut tähän keskusteluun just nyt!!!) Ai, mistäs sulle tuollainen tuli mieleen?

- Emmä tiiä. Ajattelin vaan. Tai no oikeestaan mulla on siihen aika hyvä selitys.

- (Parit ylimääräiset nielaisut..) No kerropa ihmeessä.

- No kun. Eihän kellään voi olla sellasta partaa kuin oikeella joulupukilla? 

- Öh.. siis mitä tarkoitat?

- No kun se on ihan liian pitkä. Ja valkoinen. Ei kellään voi olla sellaista partaa oikeesti.

- (Nappaan pädin ja asetan googleen hakusanaksi long white beard. Toivon sormet ristissä, ettei näytölle ilmesty mitään muita karvoituksia, jos tajuat mitä tarkoitan.) Katsopa kulta, kyllähän miehillä voi kasvaa parta kuinka pitkäksi tahansa.

- Aaa.. Okei.. Mä olin jo ihan varma, et se joulupukki on vaan joku satuhahmo.

Phuuuuuh. Selvisin! Enkä edes valehdellut!

Joulu pelastettu. Toistaiseksi.

Sumuinen sunnuntaiaamu. Takana hiukan liian lyhyeksi jääneet yöunet. Vetämätön, mälsä olo. Pannullinen kahviakaan ei auta.

Lapset kinastelevat ja nahistelevat keskenään, ei kuulemma ole taaskaan mitään tekemistä. Ulos ei oikein huvittaisi lähteä, siellä kun on niin märkää ja kylmää. Kutsuhuudot leikkimään kaikuu korviisi, mutta kun ei vaan jaksaisi millään kiinnostella.

Tuttua?

Ei hätää. Aina voi leikkiä piilosta!

Säännöt ovat yksinkertaiset:

 - Aikuinen ottaa mukavan asennon sohvalla, sulkee silmänsä ja laskee hitaasti kahteen.. kolm.. viiteenkymmeneen, jonka aikana lapset piiloutuvat. 

 - Mihin tahansa saa piiloutua. Ei rajoituksia. Uloskin saa mennä, kunhan muistaa pukeutua asianmukaisesti.

 - Piilossa lasten kuuluu olla ihan hiljaa ja paikallaan, ettei vaan etsijänä toimiva aikuinen löydä piilosilla olevaa lasta. Ei äänimerkkejä.

Yksinkertaista, eikö totta. 

Laskettuasi loppuun asti voit vielä hetken jatkaa rauhassa makoilua. Älä kuitenkaan unohda ihmetellä ääneen, missä lapset ehkä voisivat olla. 

ÄLÄ NUKAHDA! Ainakaan pitkäksi aikaa.

Lopulta voit alkaa etsiä lapsia paikoista, missä he eivät ole.

Toista sama setti muutaman kerran. Älä unohda kehua lasten loistavia piiloutumistaitoja!

Toimii joka kerta. 

Se oli sellainen kaunis, kirpsakan raikas syyskuun aamu. Kirkkaat aamuauringon säteet sokaisivat silmämme ajellessamme kohti TYKSin U-sairalaa. Hiljaisina, jännittyneinä kumpikin. Tiesimme, että tämä matka tulisi mullistamaan maailmamme. Emme enää olisi vain me kaksi, juuri ensimmäistä hääpäiväänsä viettänyt pariskunta. Meistä oli muodostumassa ihan oikea perhe.

Raskausviikkoja oli takana jo 41+5, enkä enää antaisi kulua päivääkään, että saisin sinut syliini. Tämän kerroin myös sairaalan henkilökunnalle, huomatessani heidän empivät ilmeensä ehdottaessani synnytyksen käynnistämistä. Minulla ei ollut kipuja, ei tietoakaan supistuksista. Vielä edeltävänä iltana olin käynyt pitkällä lenkillä. Siitä huolimatta olin päättänyt, etten enää poistuisi sairaalasta kantaen lasta sisälläni.

Ne jotka minua vähänkään paremmin tuntevat, tietävät sanomattakin, että sain tahtoni läpi. Minä kun osaan tarvittaessa olla hyvinkin vakuuttava.

En tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan kun kalvot viimein puhkaistiin. Odotin vain niin hirvittävän paljon näkeväni sinut. Olin ehtinyt käydä äärettömiä kertoja ajatuksissani läpi sen hetken, kun kuulisin ensimmäistä kertaa äänesi. Kun saisin sinut rinnalleni ja näkisin lumoavan kauniit kasvosi. Tuntisin sydämesi sykkeen vasten omaa rintaani, lämpösi ihollani. En osannut pelätä, tätä hetkeä olin odottanut jo niin pitkään. 

Kaksitoista tuskaista tuntia myöhemmin sinä synnyit. 

Tunsimme sinut heti, ihan kuin olisit aina ollut siinä meidän välissämme. Et edes itkenyt. Ihmeissäsi tutkailit meitä suurilla silmilläsi, tunnustelit ihoani pienillä ruttuisilla, pehmeillä sormillasi. Emme mekään osanneet tehdä muuta kuin vain katsoa sinua. Kyyneleet vierivät poskillamme, rakkaus ja onnellisuus täytti sydämemme. 

Sinä olit vihdoin siinä. Rakas esikoisemme, niin paljon toivottu ja odotettu. Niin kaunis, niin täydellinen. 

Sinä kauniina syyskuisena päivänä kun saimme sinut, maailmasta tuli parempi paikka. 

Onnea, rakas lapsemme, komea kahdeksanvuotiaamme! 

Sinusta ikuisesti kiitollinen.

Meidän perheellä on tapana istahtaa perjantai-illan päätteeksi koko porukalla telkkarin ääreen katsomaan lasten lemppariohjelmaa, Vain Elämää. Sellainen idyllinen koko perheen juttu. Möllötetään yökkäreissä, yhteisen peiton alla. Ollaan ihan lähekkäin. Rauhoitutaan hektisen viikon jälkeen viettämään aikaa yhdessä, nautitaan toistemme seurasta.

Ja toisinaan myös herkutellaan.

"Äiti, voidaanko pyöräillä kauppaan ostamaan Vain Elämää -herkkuja?" kysyi esikoinen ensimmäiseksi kotiin tultuani. Hän oli mitä ilmeisemmin suunnitellut kaiken valmiiksi. Oli varmuuden vuoksi koulusta kotiin tullessaan siivonnut huoneensakin, senkin ihana. Varmistettuani kuopukselta, että hänkin varmasti jaksaa pyöräillä kauppaan asti ja takaisin, olin täysin valmis lähtemään pienelle happihyppelylle. Ihan tarpeeksi on tuota persusta tullut viikon aikana lepuutettua luentosalien penkeillä.

Parin kilometrin matka paikalliselle Tokmannille sujui mukavasti. Isompi crossaili omaa tahtiaan edellä harjoitellen uhkarohkeita temppujaan, aina silloin tällöin katseellaan varmistaen että näen niistä joka ikisen. Pikkumuija herätti hilpeyttä kanssalenkkeilijöissä rallattelemalla koko matkan Peppi Pitkätossu -laulua, tai tarkemmin vain sitä kohtaa toisesta säkeistöstä, missä puhuttiin apinasta. Muuta ei kuulemma muistanut, eikä äiti tietenkään saanut laulaa mukana. 

Vaikka omat suunnitelmat illan naposteltavista oli lähinnä kasvispitoisia dippikastikkeineen, en hennonnut kieltää lapsilta namipussia nähtyäni heidän riemusta kiljuvat kasvot irtokarkkitarjous-mainosständin vieressä. Ja pitihän sitä itsellekin sitten parit namit valita, koko viikon kestäneen suklaan perään vinkumisen kunniaksi. Muina vuodenmutseina eksyi ostoskoriin vielä limupullonkin janoiselle pojalle. 

Nakkasin namit ja esikoisen huulille jo ehtineen limpparipullon reppuun. Tyytyväisenä, vaimopisteiden kiilto silmissä otin vielä kuvankin saaliistamme ja lähetin sen miehelle töihin. 

Jonkin matkaa talsittuamme aloin ihmetellä reppua selässään kantaneen esikoiseni märkää takamusta. Tai tarkemmin, alaselkää. Sitä kohtaa selän ja persuksen välissä, missä reppu ja harmaat collarihousut kohtaavat. 

Aamulla satoi kyllä aika rankasti,  rikkinäinen satula on varmaan jonkin verran vettä imaissut, tuumin ensin. Mutta silloinhan tummentuma olisi ollut enemmänkin haarojen välissä, ei alaselässä.

Onkohan sillä noin kova hiki..?

VOI NYJJOSAATANA, SE LIMSAPULLO!!

Että siinä meni sitten ne namit. Nätisti limaisina lilluivat repun pohjalla paperipussimössön seurana. 

Että palataan nyt sitten vaan takaisin siihen alkuperäiseen suunnitelmaan niistä dippikasviksista. Paitsi että meillä ei ole dippiä. Eikä oikein mitään kasviksiakaan, kun en niitä sitten muistanut kaupasta kotiin kiikuttaa.

Semmosta. Menee se ensi viikkokin sitten vinkuessa.