Meidän oma tanhupallo, rempseä nelivuotias pikkumuijamme, on koko pienen ikänsä ollut huono nukkuja. Ensimmäiset kolme elinvuottaan hän heräsi joka yö viimeistään puoliltaöin ja valvoi aina useamman tunnin putkeen. Oli siis aivan täysin hereillä, pirteänä ja iloisena, valmiina uuteen päivään. Usein jopa siihen asti, kunnes aamuvirkku esikoisemme päätti herätä. 

Pikkumuija kipitteli pinkkeihin Ainoihin ja valtaviin korviksiin pukeutuneena ympäri olohuonetta. 

"Haluatko että lukisin sinulle?"

"Ei, en mä nyt kerkee."

"Ai, mihinkäs sinulla on niin kova kiire?"

"Häihin."

"Mun mieheni just soitti. Se pyysi mua sinne naimisiin. Mun täytyy nyt mennä sinne."

"No ihan varmasti! Missäs ne häät pidetään?"

"No siellä.. siellä häissä, tietty. Ja kato, mulla on tällanen leimakin kädessä. Aina täytyy olla leima jos on menossa naimisiin."

"Okei, sellaista en tiennytkään. Kukas se sinun miehesi sitten on?"

"Emmä kerro."

"No kertoisit nyt vaan. Kyllä äiti aina tämmöiset jutut haluaisi tietää."

"Vai niinkö haluaisit? En silti kerro. Mut nyt täytyy mennä, etten myöhästy. Mieheni soittelee taas (kaivaa laukustaan puhelinta kovin tuskastuneena). Ne katsos ovat tuollaisia. Ne miehet. Heippa!"

Just. Sellaisiahan ne. 

Kohta ne kai kolkuttelee jo ovella. Ne miehet.

Aina silloin tällöin minut valtaa sellainen kummallinen tunnetila. Sellainen, jossa kuvittelen perheemme nelivuotiaan onnistuneen jollain kierolla tavalla kietoa rakkaan isinsä pikkusormensa ympärille. Tai no, jos ei nyt kuitenkaan ihan täysin onnistunut vielä toistaiseksi ole, ei se ainakaan yrityksen puutteesta kiinni ole.

Herään yöllä hentoon kosketukseesi. Seisot hieman pelokkaana siinä vierelläni, otat varovasti kiinni kädestäni. Pyydät hiljaa lupaa tulla syliini, koska sinua pelottaa nukkua yksin pimeässä. Tulet ihan kiinni minuun, sipaiset hellästi hiukset poskeltani ja suukotat nenänpäätäni.

"Nyt on hyvä, äiti!", toteat jatkaen uniasi.

Silitän pientä päätäsi ihaillen suloisia, täydellisiä kasvojasi. Kuuntelen tuhisevaa hengitystäsi ja nuuskuttelen lumoavaa tuoksuasi. En ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista, kuin sinä.

Ihailen positiivista ja periksiantamatonta luonnettasi. Vaikka nukutkin yösi vielä huonosti, jaksat silti lähes poikkeuksetta olla hyväntuulinen ja iloinen. Saat höpsöllä ja hassuttelevalla luonteellasi, mielettömällä huumorintajullasi ja oivilla sutkautuksillasi hymyn ihmisten huulille huononakin päivänä.

Arvostan kiltteyttäsi ja tapaasi ottaa aina kaikki huomioon, mutta osaat hienosti pitää myös pintasi. Et koskaan epäröi näyttää aitoja tunteitasi tai osoittaa hyvin vahvaa tahtoasi. Suhtaudut kaikkeen innokkaasti ja uteliaasti ja olet aina valmis kokeilemaan jotain uutta, vaikka joskus vähän pelottaisi. Osaat toisinaan olla myös erittäin uhmakas, mutta et ikinä unohda pyytää anteeksi, jos huomaat pahoittaneesi jonkun mielen kiukuttelullasi.

Toisinaan on jopa vaikeaa suuttua sinulle, koska olet niin kertakaikkisen suloinen.

Nautin suunnattomasti läheisyydenkaipuustasi. Saatat keskeyttää leikkisi tullaksesi hetkeksi syliin tai hakeaksesi turvaa kosketuksestani. Olet empaattinen, osaat lohduttaa ja pitää toisista huolta. Ollessani väsynyt tai kiukkuinen, kiedot pehmeät pienet kätesi tiukasti kaulani ympärille, hierot nenääsi omaani vasten ja kerrot monta kertaa rakastavasi.

Rakas pieni prinsessani, täydellinen pikkumuijani.

Peittelen sinut ja vedän varovasti vielä vähän lähemmäs itseäni. Suukotan ja kuiskaan hiljaa rakastavani. 

Sillä sinä olet minun ikioma tyttöni.

Nyt ja ikuisesti.

-Äiti-

Harvinaislaatuinen perjantai-ilta. Perheen miesten huiniessa muualla saataisiin pikkumuijan kanssa olla koko ilta ihan kahdestaan. Äiti-tytär -laatuaikaa, ihan parasta.

Päätettiin illan suussa lähteä vielä läheiseen puistoon hetkeksi leikkimään. Matkalla tytölle iski kova pissahätä, joten poikkesimme metsän reunaan puskapissille.

"Äiti hei, onneksi sulle ei tullut pissahätä.", hän totesi kyykkiessään puskan juurella. "Sinä kun et ois voinut käydä täällä ulkona pissillä."

"No miksen olisi? Kyllä aikuisetkin voi käydä puskapissillä jos ihan kamala hätä yllättäisi. Enhän mä nyt housuihinkaan voisi pissiä.", totesin naurahtaen.

"No kyllä sun kannattais tehdä mieluummin niin. Olishan se nyt ihan tylsää jos kaikki näkis sun ison mustan (?!?!?) pyllysi."

"Ööh..?"

"Tai no, tähän sä voisit kyllä pissiä.", hän jatkoi totisena osoittaen risukkoa, jonka seassa kasvoi useampi iso pystyyn mädäntynyt tatti. "Muut vois luulla sun pyllyä sieneksi."

Hän otti hellästi kädestäni kiinni ja katsoi minua silmiin kauniisti hymyillen. 

"Älä äiti murehdi. Mustat sienet on varmasti oikein hyviä."

Laatuaikaa. Kertakaikkiaan.

"Miten me ollaankaan tänään näin aikaansaavia? Ollaan saatu vaikka kuinka monta asiaa hoidettua eikä kello ole vasta kuin 22.38!?", totesin perin hämmästyneellä äänenpainolla miehelleni eilen mikron kelloa tuijottaessani, lasten mentyä normaalisti nukkumaan siinä yhdeksän tienoilla. 

Olimme puolentoista tunnin aikana saaneet setvittyä monta jo pidemmän aikaa pitäistehdämuteimukakerkiä -listoillamme roikkunutta asiaa. Sellaisia hassuja pikku juttuja, kuten lasten hoidon järjestäminen opintojeni alettua ensi viikolla. Koulupäiväni tulevat venähtämään usein ilta kuuteen-seitsemään asti, pikkuinen pitäisi hakea päiväkodista viimeistään 16.30, esikoisen koulupäivät päättyvät viimeistään 13.30 ja miehen työpäivä päättyy klo 17. Huonommallakin matikkapäällä pitäisi tajuta, että aika helvetillinen yhtälö on meillä tuossa noin ratkottavana.

Olin muutenkin kovin tyytyväisin mielin. Koti oli siisti (kiitos Paavo ja sopivasti pölynpeittävän pimeät illat!), tiskikone tyhjennetty, pyykkikone rullasi viimeistä rundiaan ja pyykkikorit ammottivat tyhjyyttään. Kodinhoitohuoneen tasolla ei ollut pyykkejä viikattavana, kaikki puhtaat vaatteet olin vienyt omille paikoilleen. Ehdinpä myös käymään läpi lasten syys- ja talvivaatevarastot, parittamaan toisistaan eksyneet hanskat ja lapaset ja pyykkämään kevään jäljiltä kurapaskaiseksi jääneet pipot ja tumput.

Aijjjetttä, miten ylpeä itsestäni olinkaan. Tavallisesti lasten lähdettyä Nukkumatin matkaan olen niin kertakaikkisen poikki, etten enää millään jaksaisi suoriutua pienimmästäkään järjenkäyttöä vaativasta toiminnasta. 

"Me ollaan saatu nukkua. Siksi.", vastasi se mies, joka siinä vieressäni vielä availi työkonettaan myöhäisillan ratoksi. 

Niin, tosiaan. Pikkumuija vietti viimeiset kaksi yötä mummulassa, jotta me muut saisimme pienen levähdystauon ja mahdollisuuden nukkua. Olemme koko hänen kohta nelivuotisen elämänsä ajan kärsineet enemmän tai vähemmän rikkonaisista, toisinaan täysin unettomista öistä. Väliin on toki mahtunut parempiakin unijaksoja, mutta valtaosa kuluneen kesän öistä on menty 3-6 pätkissä nukutun tunnin taktiikalla. Mukaan kun ymppää vielä useampia yöllisiä pissaisten petivaatteiden pyykkäyssessioita, alkaa päästä jutun juonesta kiinni. Ja kyllä, sinä kukkahattuinen rouva siellä takarivissä. Perhepetiäkin ollaan ahkerasti harrastettu. Vieressä akselinsa ympäri pyörivä midget spinneri ja minun äärimmäisen huonot unenlahjani eivät kuitenkaan ole mikään mäts meid in hevön. 

Ei meidän silti tarvinnut kauaa potea huonoa omaatuntoa mummun jaksamisesta. Vieraskorea tyttäreni veteli siellä sitten unta oikein varastoon - kumpanakin yönä nukkui kellon ympäri!! Heräämättä, pissaamatta, rauhallisesti, pyörimättä. 

Mulla oli taas ihan loistava ajatus tämän postauksen loppukaneetista, mutta ehti hupsistasaatana unohtua herättyäni taas viime yönä turhan monta kertaa valvomaan kotiinpalanneen lapseni sängyn vierelle. Että en nyt keksi mitään sitten. Olo on kaikkea muuta kuin aikaansaava. Eilisen illan tehokkuus katosi kuin pieru sohvatyynyyn. 

Kai se sitten on jotain uhmansorttista tämäkin. 

Ehkä tästäkin selviämme.

Tilt.

Meninkö jossain kohtaa mainitsemaan, miten kivuttomasti tämä kesä on kahden lapsen kanssa sujunut?

HAHAHHAHAHHAHAHAHAHAH!!!!!

Talvi taitaa tosiaan olla tulossa, mulla meinaan meni kuppi tänään ihan nurin täällä majailevan uhmaikäisen kanssa. 

Ensinnäkin. Herätyskellona toimi esikoisen luokkakaveri. Hentoisesti koputti oveen juuri ennen kahdeksaa aamulla, äitinsä kun oli neuvonut olla soittamatta ovikelloa ettei kuopus heräisi. Pikkumuijan valvotettua koko yön oli useista nukuttamisyrityksistä turhautunut mies antanut periksi ja nukahtanut tuon häiriköivän mölisijän huoneen lattialle. Liekö sitten aamulla väsyneenä vaan sammuttanut herätyksen ja jatkanut uniaan. 

Hienosti ehtivät pojat silti kouluun, ajoissa ja ravittuina. Nähtäväksi kuitenkin jää, kuinka suuret traumat tämä ovelle tukka pystyssä, pikkuhousut mammakalsarit yöpuvun alta vilkkuen pelmahtanut äiti-ihminen aiheutti epäselvillä hyvän huomenen toivotuksillaan tuolle täysin viattomalle poikaraukalle.

Toiseksikin kitinä. Valvomisesta väsyneen tytön jatkuva kitinä. Niinku ihan kaikesta valittaminen. Enkä tällä kertaa tarkoita itseäni. Mikään ei käy (EI!), mikään ei kiinnosta (Ihan tylsää!), kaikki äidin valitsemat vaatteet on ihan suolesta (Haluan mekon!) ja ruoka maistuu paskalta (Yäk!). Puistossa on tylsää eikä sinne ainakaan mennä pyörällä. Eikä kävellen. Ruohonleikkuri pitää liian kovaa ääntä (Peltorit, haluan Peltorit!!) ja leikkimökin sohvalla on liikaa hiekkaa (kaatoi sen siihen ihan itse). 

Ja tässä vasta aamun ensimmäisen tunnin sisältö pähkinänkuoressa.

Myöhemmin päivällä ehdotin vastahakoiselle kiukkupussilleni metsäretkeä. Siitä se ainakin on tähän asti aina innostunut! Metsään lähteminen on meillä vielä ihan vaivaton siirtymä, luonto kun on ihan tuossa tontinreunassa kiinni. Lupaus onnistuneen keräilyretken suomasta mustikkapiiraasta sai hetkellisen hymyn ilmestymään jopa kärttyisen tänttähääränkin huulille. 

Olimme takaisin kotipihallamme noin sadan metrin rämpimisen, parin varpuja kohti suuntautuneen pyllistyksen ja ehkä kymmenen kippoon kolahtaneen marjan poimimisen jälkeen. "Riittää!", hän totesi roikkuen kaulassani hysteerisesti kiljuen nähtyään pienen hämähäkin kiipustavan pitkin pinkkejä saappaanvarsiaan. 

Kun tähän riemuun vielä ympätään auki revitty tikkaushaava, ympäri olohuonetta viskotut palapelin palaset, keittiön lattialle levahtaneet kananmunat (pannaritaikinan, ei mustikkapiirakan), vänkääminen, kiukuttelu ja parit itkunsekaiset raivarit, voin vaan todeta saman kuin hän:

Riittää!! Tai no, ainakin tältä päivältä. 

Jos kasvatusjumala Sinkkoseen on uskomista, "lasten kasvatuksesta selviää hengissä, mutta ei ilman negatiivisia tunteita.".

Saanen esittää pienen vastaväitteeni virkkeen päälauseosuudelle.

Phuuuuh.

Mulla oli tänään mielessä loistava aihe uudelle blogipostaukselle. Siis ihan huippu, sellainen koko sosiaalisen median räjäyttävä juttu. Oikea somehitti. Vähintäänkin sellainen se oli. 

Idea syntyi palatessamme kotiin kuopuksemme päiväkodilta, jossa kävimme aamutuimaan muuttamassa hoitosopimuksen osa-aikaiseksi. Samalla ehdimme palautella mieleen pitkän kesätauon jälkeen hoitopaikan huudit ja nähdä paljon kaivatut kaverit. Pihaleikeillekin jäi reippaasti aikaa.

Aihe tuntui edelleen hyvältä siivoskellessani kotipihaa villiintyneistä hiekkaleluista, samalla potkien maalissa tönöttäneelle pikkumuijalle palloa. Työstin postausta mielessäni myös leikkiessämme prinsessan kotia (jouduin taas olemaan "pinssi"), samoin valmistaessamme ruokaa yhdessä. Hihittelin melkeinpä ääneen puskiessani pyöränselässä istuvaa pikkumuijaa kohti lähipuistoa. Niin mahtava se juttu oli, paras ikinä!

Iltapäivällä mulla olikin sitten monta puolivalmista lausetta valmiiksi mietittynä, senkun vain istahtaisin alas koneen ääreen ja panisin näpytellen. Sain koneen auki, venyttelin sormet vetreiksi ja...

"Äitiii, mul ei oo mitään tekemistä."

Eijjjjumalauta! Mihin ihmeeseen hyvin pohjustamani muumileikki viereisen huoneen lattialla lopahti? Kerroin juuri Haisulin kiusanneen Vilijonkkaa pyyhkimällä räkäsormet sen takkiin, ei sellaista kiusantekoa noin vaan ratkaista. Muumipeikkokin oli pyydetty jo apuun. Ja poliisi.

"Leiki vaan vielä hetki, äiti yrittää pikku ajan kirjoittaa. Leikitään taas kun olen valmis."

Eieieiei, pitikö mun mennä sanomaan tuo ääneen?! 

"No, oletko jo valmis? Ihan kohtako jo?"

"En. En vielä. Malta nyt hetki leikkiä ihan yksin. Ollaan kuitenkin leikitty ihan koko päivä yhdessä ja käyty puistossakin. Nyt äidillä on hetki omaa aikaa." Oikeesti nyt edes hetki. Pari minuuttia, saatana!

Murahdus. Ovi paiskautuu kiinni. Huikkasin vielä perään, että neiti sitten ihan itse siivoaa huoneensa, jos on aikeissa suutuspäissään paiskata taas kaikki tavarat lattialle. Viimeksi oli hienosti erotellut jopa kaikki sukkaparit irti toisistaan ja viskonut eri puolille huonetta. Äidin pieni kultanuppunen.

Murinan hiljennyttyä yritin jatkaa aloittaa kirjoittamista (vaikka olinkin jo unohtanut puolet niistä vähintään kirjallisuuspalkintoja poikivista, kerrassaan nerokkaista ajatuksistani), kun havaitsin luovuuttani sabotoivan kiusankappaleen lähestyvän työpöytääni. Kontaten. Narskuttaen isoa ruuvia hampaidensa välissä.

Tässä kohtaa viimeisetkin ajatukset somen villitsevästä postauksesta pyyhkiytyivät mielestäni. 

"Mutkun mulla on äiti sua ikävä.", toteaa uhmakas, suloinen tyttäreni surkean näköisenä, poskea silittämään ojentuneessa kädessäni tiukasti roikkuen. 

Ihan paska siitä postauksesta olisi joka tapauksessa tullut, tuumasin hiljaa mielessäni ja asetin "pinssin" kruunun takaisin päälaelleni.

Kohta ne kuitenkin jo kasvaa isoiksi.

Esikoinen aloitti maanantaina kaksi viikkoa kestävän, kunnan järjestämän uimakoulun Maskun Vähä-Joumossa. Aika jännä juttu pienen ihmisen elämässä, bussi noutaessa hänet aamulla lähipysäkiltä ja toimitus takaisin samaan paikkaan tapahtuu vasta myöhään iltapäivällä. Useamman tunnin ovat reissullansa. Tulevat päivät vietämme siis pikkumuijan kanssa ihan kaksistaan.

En ole mikään järin kotiäitihenkinen ihminen, vaikka lasteni seurasta suunnattomasti rajatussa määrin nautinkin. Ja vaikka kotikuntamme antaakin mahtavat puitteet lapsiperheiden touhuille, pilaa tämä saatanan jatkuva takatalvi hyisine keleineen ulkona olemisen riemun. En minä ainakaan viihdy pihalla jatkuvasti värjöttelemässä. Eilenkin ehdittiin juuri puiston portista sisään, kun hetkellinen rankkasadekuuro kasteli meidät ihan läpikotaisin. Ja kotona jos joutuu jatkuvasti olemaan niin kyllä siinä alkaa seinät kaatua päälle. 

Yksi sellainen seinienkaatumishetki oli tänä aamuna. Juuri kun kuvittelin voivani hetken istua vessassa rauhassa, kuului oven takaa vessapoliisi-kuopukseni tiukkasävyinen, pompotteleva ääni:

- Äitiiiii! Mä haluan nyt sen mun vauvatarvikelaatikon. Tarvitsen sitä heti. 

- Olen vessassa, rakas. Odota hetki, tuun kyllä sen sitten antamaan sulle.

- Mutku äiti, vauva tarvii ruokaa nyt heti, ja sen syöttötuoli on siellä laatikossa.

- Odota (ääni jo hieman kiristyneenä), mä tulen ihan kohta. Olen kakkalla.

- Joo joo, kyllä mä sen kuulen äiti, mut kyllä se nyt jo riittää siellä. Pyyhi nyt ja tuu auttaan mua!

- ....

Tämmöisinä päivinä sitä kummasti kaipaa toisten aikuisten seuraa, tai ainakin ulostautumista omasta kodista. Kun sovitut puistotreffit kusahtivat ja seura karkasi puistosta melkein heti meidän päästyä pelipaikalle, päädyin nopeasti turvautumaan ajatuksissani jo jonkin aikaa muhineeseen plään biihin. 

En ole ikinä ennen käynyt Turun kasvitieteellisessä puutarhassa. Ja koska en lahjomisyrityksistä huolimatta ole onnistunut saamaan esikoistani moisesta hortoilusta innostumaan, oli nyt, hänen loistaessa poissaolollaan, mahtava tilaisuus päästä tutkailemaan eksoottisia kasveja. 

Myhäilin tyytyväisenä pikkumuijan kirmaillessa pitkin vehreitä, sokkeloisia käytäviä tutkaillen innostuneena puutarhan antia, nimeten kaikki kohtaamansa kauniit kukat. "Shortsikukka" ja "Ankkapuu" olivat ehdottomia suosikkejani.

Karppien menoa suurten lumpeiden täyttämässä altaassa tutkailtiin tovi jos toinenkin, vaikka eräs äänekäs, kalojen hyvinvoinnista pienen altaan ahtaissa tiloissa huolestunut nuorehko kala-aktivisti hieman meinasikin latistaa tunnelmaa. 

Yllätyin, miten pitkän ajan saimme lopulta vierähtämään tutkimusretkellämme. Kun sitten teimme lähtöä Ruissalosta, kysyin väsähtäneeltä matkakumppaniltani, mitä mieltä hän oli kasvitieteellisen puutarhan tarjonnasta:

- Äiti. Miksi sä veit mut sinne, kun ei siellä edes ollut yhtään lammasta?

Niin. Onneksi kävelymatkan varrella olevassa tunnelissa oli sentään upea daathveiröri, jonka edessä voi poseerata tyylikkäästi.  

Reissu pelastettu.

- Perheen pienimmäinen on kastellut sänkynsä kolmena perättäisenä yönä. Aiheeseen läheisesti liittyvä pyykki-suihku-uudelleenpetaus-ensaaenääunta -show on kuluttanut aika lailla voimavaroja. Ja verottanut kodin petivaatevarastoja. Tällä hetkellä juuri poistumastani, vielä toistaiseksi kuivalla pedillä varustetusta lastenhuoneesta kuuluu tasainen niiskutus ja yskiminen, pientä lomaflunssaa siis pukkaa. Hurraa!

- Kouluvuoden viimeinen viikko, päivä 3/6. Vietän työssäoloaikani neljäntoista (14!!!) kesälomaa ja alakoulun päättymistä odottavan, iältään 12-13 vuotta puhdasta teiniangstia olevan, pitkälti täysin paineensietokyvyttömän oppilaan kanssa. Voisiko joku ystävällisesti muistuttaa minua, miksi pidinkään työstäni..?

- 1/4 kesälomalaista meidän huushollissa, pikkumuijan vietettyä tänään kevään viimeisen päiväkotipäivänsä. Eilen askarreltiin yhdessä koko hoitojengille upeasta työstä lasten kanssa ansaitut diplomit, joihin prinsessa tuhersi syvällä hartaudella upeat muotokuvat pääjalkaiset. En tiedä ottaisinko ihan vaan vittuiluna toisinaan saamani "no sähän nyt oot opettaja" -kommentit koskien huikeita askartelutaitojani, vai uskooko joku todella, että opettajankoulutukseen kuuluu oleellisena osana 25 opintopisteen sivuaineopinnot askartelu- ja kopiokoneenkäyttötaidoista.

- Spinnerit, sormihyrrät, millä nimellä sitten haluatkaan niitä kutsua. En yleensä tykkää tuoda töitä kotiin, mutta tuo mies, joka nähtävästi halusi kerryttää itselleen Vuoden iskä -pointseja, oli sitten ihan Kiinasta asti niitä meille tilannut lasten iloksi. Kaksin kappalein. Eihän niissä vekottimissa mitään vikaa periaatteessa ole, mutta tuskinpa makkaratehtaalla päivät töitä paiskivan lihamestarin illallispöydässä on HK:n Blöötä tarjolla. Jos ymmärrätte tämän loistavan vertauskuvan..

- "Yhen tyypin" lomamatkan aiheuttama pikku vatsapömpötys, jota virheellisesti kuvasta katsottuna tulkitsin raskausmahaksi. Tietysti soitin ja kysyin asiasta asiaan osalliselta henkilöltä, vaikka minua kyllä varoiteltiin kyseisen toiminnan olevan vielä hieman riskialtista. En tosin vieläkään ole täysin vakuuttunut saamastani vastauksesta, joten jatkan epäilyjäni täällä ihan salaa hissukseni.. Pientä matkaturvotusta, my ass!!

- Esikoisen passi ei ole vieläkään saapunut postiin noudettavaksi. Lomalle lähdemme sunnuntaina. Jos lähdemme. 

- Äskettäin tekemieni kuulohavaintojen mukaan se mies, jonka luulin tuossa muutaman metrin päässä katsovan Catniss Everdeeniä telkkarista, nukkuu istualtaan sohvalla. 

Taidanpa mennä seuraksi. Miten voikaan väsyttää näin jumalattomasti!

Koska helatorstai, taas yksi kirottu arkipyhä, alettiin jo hyvissä ajoin (eilen illalla, justiinsa ennen lasten nukkumaanmenoa) suunnitella yhteiselle vapaapäivälle jotain mukavaa, kaikkia viihdyttävää ohjelmaa. 

Esikoisemme totesi ykskantaan haluavansa mennä jonnekin yhdessä syömään, me kun emme turhan usein käy ravintoloissa evästämässä. Koska itse haaveilin jostain hiukan liikunnallisemmasta toiminnasta, ehdotin, että tekisimme koko perheen voimin pyöräretken Naantaliin ja poikettaisiin vaikka siellä sitten pitsalle. Ehdotukseni hyväksyttiin oitis.

Hetken emmimme matkan pituutta, yhteen suuntaan kun on jo pelkästään reilu 17 km poljettavaa. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että äärimmäisen reipas ja hyväkuntoinen kohta 8-vuotiaamme jaksaa kyllä, kunhan emme pidä kiirettä. Silleen Helatorstai-sunnuntaiajeluperiaatteella kun sotketaan menemään. Hyvä siitä tulee.

Aamupalan jälkeen aloimme sitten valmistella lähtöä. Pakattiin kasseihin hupparit ja pari isoa vesipulloa. Ilma näytti todella otolliselta; aurinko paistoi ja raikas pieni tuulenvire silitteli kevyesti kasvoja. Vain kerran, noin puolessa välissä matkaa, meinasi pienemmältä mieheltä loppua usko omiin voimiinsa. Samoihin aikoihin myös koko alkumatkan tauotta pulissut takapenkki hiljeni. Loppumatkan poljinkin sitten pitäen toisella kädellä kiinni ohjaustangosta, toisen käden kannatellessa pikkumuijan hervottomasti puolelta toiselle retkottavaa päätä, huudellen jatkuvalla syötöllä toinen toistaan kannustavampia tsemppaushuutoja isommalle lapselleni.

Naantali, tuo aina aurinkoinen kesäkaupunki Turun kauniissa saaristossa, ei ollut vielä ehtinyt puhjeta kauneimpaan kukkaansa. Mereltä tuuli kylmästi, eikä osa rannan kuppiloista ollut vielä avannut oviaan turisteille. Lapsetkin alkoivat olla jo kohtalaisen nälkäisiä, joten suuntasimme lähimpään pitsaa tarjoilevaan ravintolaan.

Koska haluan, että edes yhdestä arkipyhästä vuodessa jäisi pelkästään positiivinen mielikuva, lopetan kirjoittamisen tähän. Jätän kokonaan mainitsematta, että Naantalista kotiin oli myös se reilu 17 km. Siinä oli noin 15 kilsaa liikaa pituutta ja hyvin voimakasta, vauhdin miltei kokonaan pysäyttävää vastatuulta niin esikoiselleni, kuin myös minun nyt jo täysin tunnottomalle, satulan runtelemalle ahterilleni. 

Ainoa, joka selvisi koko pitkästä kotimatkasta ilman suurempia mutinoita, oli takatarakallani onnellisena matkustanut pikkumuija. Kekseliäs kun on, yritti hän jatkuvasti, muka ihan vaivihkaa, sulloa palelevia sormiaan takalistoni alle. Mainittuani muutamaan otteeseen epämiellyttävästä tunteesta pienten sormien ollessa persukseni alla, alkoi takapenkiltä kuulua iloinen rallattelu, lapsen kirkkaan kimeällä ja kauaskantautuvalla äänellä:

- Ei ole soomia pyllyssäää, ei ole soomia pyllyssää!!

Niin. Olisihan sitä pitsaa saanut myös tuosta paikallisesta kebulastakin. Autolla olisi voinut noutaa nopeasti. Ja ilman, että kenenkään sormet olisivat olleet pyllyssä.

Näin edellisyönä unta siitä, miten me Pete Parkkosen (uuh!) kanssa teimme (!!!) ja saimme vauvan (...) . Oikein oli mukava uni.

Jostain kumman syystä tuo uni on pyörinyt mielessäni, silloin tällöin vyöryy kuumina aaltoina ajatuksiini. Ja ehei, ei ole kyse vaihdevuosien tuomista ongelmista ollenkaan. 

Kun pikkumuija sitten tapansa mukaan alkoi iltapuuroa syödessään tivaamaan, kuka hänelle laulaa iltalaulut, kysyin, olisko ok jos Pete Parkkonen tulisi hänelle laulamaan. 

- Ei. Ei se Pete Aakkonen, ei se ole oikein hyvä.

- No sopiiko sitten, jos Pete laulaisi äidille unilaulun?

- (naurua) No ei äiti, eihän aikuisille talvii laulaa unilauluja. 

- No kävisikö sitten Robin? Jos Robin tulisi laulamaan sulle?

- Ei. Ei käy. En tykkää Lobinista.

- No äiti voisi sitten ottaa ne molemmat?

- Hyvä on, äiti. Mut vaan jos minä sitten saan Ollin.

- Ööö. Ollin?

- No niin! Sen Voist-on-fintantin Ollin. Sen. Haluan sen.

- Siis Lindholmin Ollin haluat..? Miksi?

- En tiiä. Tykkään tiitä.

Huumorisnaisia tämä meidän pieni prinsessamme, kerrassaan huvittava pieni vitsiniekka. 

Tai sitten sillä on vaan huono miesmaku. Täytyy jäädä seurailemaan tilannetta, ettei tästä nyt sentään mitään jasminmäntylän sorttista isodeejaerika -syndroomaa ala kehittyä.