Muutama päivä sitten, jännittäessäni vielä pääsykokeiden tuloksia, kysäisin äidiltäni puoliksi vitsaillen, kustantaisiko hän mulle jonkun uuden koltun, jos pääsisin ekalla yrittämällä sisälle yliopistoon. Varattiin jo joulun tienoilla valmentajani PT-Annen kanssa dinner&show -liput Sami Hedbergin ja Niko Kivelän stand up -keikalle Logomoon, enkä tosissaan halunnut lähteä sinne äitiysmekossani. Yllätyksekseni* äiti suostui diiliin, ja koska paikka mulle koulunpenkistä irtosi, lähdin toiveet korkealla shoppailemaan. (*= Viikko sitten yritin kepluutella itseäni äidin ja hänen ystättärensä mukaan Pariisiin kesällä samalla verukkeella, mutta siihen hän ei jostain syystä (vielä) lämmennyt.)

On hyviä aamuja ja huonoja aamuja, ja sitten on niitä aamuja. Niitä, jolloin jo ensimmäinen kuulohavainto - meillä normaalisti pikkumuijan ilahduttavan herttainen pölinä - ennen kuin edes silmät ovat rähmäkertymän alta auenneet, saa tunteet ikävästi kuohumaan. Vastaat lasten iloisiin hyvän huomenen toivotuksiin "pienesti ärähtämällä", hammasrivit tiukasti toisissaan kiinni narskuen. Järjettömällä tarmolla iskenyt flunssa jyskyttää poskipäissä ja ohimoilla. Suussa maistuu vähintäänkin paska. Paleltaa. Ärsyttäävituttaaharmittaa, kahvikaan ei maistu kahvilta ja se mies joka pitkän parisuhteen jälkeen omistaa hämmästyttävän hyvän tilannetajun, yrittää liukkaasti paeta sotatantereeksi muuttuvalta alueelta lapset kainalossaan. 

Onhan näitä tämänkaltaisia aamuja näiden seinien sisällä nähty, vaikka kovin leppoisahan olen noinniinkö perusolemukseltani. Ja mukava. Paitsi tänään, koska ärsytti. Eniten ehkä harmitti se, ettei mulla käytännössä ollut mitään syytä olla ärtynyt tai muutenkaan pahantuulinen. Ja sepä vasta vittumaista onkin - olla naama nyrpeänä ilman, että ymmärtäisi itse sen tarkemmin, mistä se johtuu. 

Jäätyäni yksin oli oloni silti kovin levoton. Aikani haahuiltuani ympäri tyhjää huushollia vihdoin tajusin, mistä aamun kärvistelyt johtuivat.

Huomenna on SE päivä, jolloin ensi syksynä alkavien erityisopetuksen erillisopintojen opiskelijavalinnat julkaistaan! Ja minä siis voisin mahdollisesti olla yksi niistä harvoista ja valituista, ihan vaan tarkennukseksi tämä hitaammansorttisille.

Mutkun mä vihaan odottamista! Vihaanvihaanvihaan! Se ei sovi mun täydelliseksi hioutuneelle kaikkimullehetinyt -mentaliteetilleni, ei sitten vähääkään. Pakko kuitenkin hiukan ylistää itseäni, sillä olenhan hienosti pärjännyt tämän odotuksen kanssa jo kaksi (2) kokonaista viikkoa ja kuusi (6) päivää vielä siihen päälle! Voin siis taputtaa itseäni olalle upeasta suorituksesta, ja aloittaa jännittämisen nyt, noin 24 helvetillisten pitkää tuntia ennen h-hetkeä.

Tässä odotellessani on hyvä pohtia ja testailla vaikka erinäisiä selviytymiskeinoja, joilla saada aika kulumaan edes hitusen nopeammin ja ilman sen suurempia perheensisäisiä konfliktitilanteita. 

TAPA 1.

Pue vaatteet yllesi ja lähde ulos. Metsään. Napit korvilla tai ilman, vaikka sama. Liikuntahan ihan tutkitusti lievittää stressiä. 

Palaat takaisin kotiin pettyneenä, kylmettyneenä, räkä poskilla valuen ja paljon vittuuntuneempana kuin lähtiessäsi. Great success!

Muutama vuosi sitten.. Kuva: Jere Satamo

Kultaaa, tule jo kotiiiiiin! 

Ne, jotka minua edes jonkun verran hyvästi tuntevat, tietävät, että jouten olo ei kuulu lempijuttuihini. Tänään kävin pikainen töihinpaluu toiveissa työterveyslääkärillä tarkistuttamassa edelleen kipuilevan selkäni kunnon. Tuomio oli hyvin selkeä - vielä ainakin viikko sairauslomaa. Rauhallista liikuntaa ja lämmitteleviä, kevyitä kiertoliikkeitä kivun määrittämissä rajoissa. Kuulostaa yhtä mahtavalta idealta kuin polvivamman jälkeen ehdotus alkaa harrastamaan fudiksen sijaan vesijuoksua. HAHAH!! 

Ollaan sitten vaan ja möllötellään, ssssaaa... (Hähää, mutsi! En kirjoittanutkaan saatanaa tuohon!) Toisaalta, eipä tuo jumissa oleva, rautakankeen verrattavissa oleva rintaranka juuri anna mahdollisuuksia edes hötkyillä. Ikävästi muistuttelee itsestään joka kerta, kun paikaltaan liikahtaa.

Tässäpä sitä siis on ollut aikaa olla ja ihmetellä, tuijotella seiniä, kattoa, kasvavia pyykkikasoja, lattioita pitkin kirmailevia pölypalleroita ja helvetin likaisia ikkunoita. Tykkään kyllä, että kotona on siistiä ja yleensä onkin, mutta nyt ei vaan yksinkertaisesti ole mahdollista siivota, koska selkä. Hassua, miten se meneekin kaikessa niin, että kaikki mahdoton tuntuu niin kovin himoittavalta. Nekin asiat, joille olisi voinut tehdä jotain jo kauan ennen pääsiäistä, niin juuri nyt se sitten pitäisi tapahtua, kun sitä ei vaan voi tehdä. Tietänette mitä tarkoitan..

Olen epätoivoisesti yrittänyt sulkea silmäni näitä kaikilta miljoonilta kotimme epäkohdilta, siinä huonosti onnistuen. Ja vaikka tuo mies joka täällä ihan yhtälailla luudanvarressa heiluu, siivoaa ja järjestelee paikkoja, ei se kuitenkaan tee sitä juuri sillä tavalla kuin minä sen tekisin. Eli väärin meni sekin.

Joku aika taannoin ystäväni Laura paljasti Mamma rimpuilee -blogissaan heidän kotinsa silmä tottuu -kohteet, eli siis sellaiset epäkohdat kodin siisteydessä, joihin ei enää edes kiinnitä huomiota, koska niihin on vaan jo niin tottunut. Kyseisen postauksen Laura kertoo toimivan "hyväksymisriittinä", ettei hänen tarvii enää stressata kodin epäkohdista, vaan ne voi ottaa osaksi elämää. 

Hahaa!! Enpäs tarkoitakaan ettenkö tuota miestä, joka kuvassa niin viehkeästi virnuilee, kestäisi silmissäni, vaan se on tuo paita!! Tuo samainen SBS Maskun collari on kulkenut matkassa mukana varmaan meidän koko 13-vuotisen suhteemme ajan. Kotipaitana toki, mutta kun se on ai-na sa-ma pai-ta! Luojan kiitos talvi alkaa olla taputeltu, silloin kun tuon paidan päälle sujautetaan vielä saman sävyinen Adidaksen puolijoukkuteltta, jota toppatakiksikin on joskus voinut kutsua. Museokamaa sekin. Sitten, jos oikein tälle linjalle aletaan, olisi vielä tietysti ne onnenkalsarit. Rumat ovat, voisin äitiä säästellen vaan todeta; onneksi meillä on lapsiluku täynnä. Mutta ei siitä sen enempiä..

Että nyt sitten vaan odotellaan, helpottaako tämä asioiden julkituominen yhtään tätä tekemään kykenemättömyyden tuomaa tuskaa. Tuskin, mutta nyt taidan ainakin saada huomiseksi itselleni seuraa.

Paloturvallisuustarkastajasta. 

Tämä aihe on kulkenut mukana ajatuksissani jo pidemmän aikaa. Olen pyöritellyt sitä puolelta toiselle, miettinyt kaikkia mahdollisia tapoja tarkastella asiaa. Aihe on ollut somessa paljon esillä, mutta lähinnä vain sellaisesta näkövinkkelistä jota en itse omista. Enkä vieläkään tiedä, osaanko ilmaista ajatuksiani mitenkään ymmärrettävästi.

Body positivity, vartalopositiivisuus, kehotyytyväisyys, kropparauha. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. 

Paskaa. Enkä nyt yleistä, vaan kyse on ihan puhtaasti minun omasta mielipiteestäni, omasta vartalostani. Siitä, miten minä koen itseni. On siis turhaa vetää herneitä jo tässä kohtaa takaraivon perukoille asti, jos olet kanssani eri mieltä. Se on ihan sallittua se.

Kun kerran on kovalla työllä saanut aikaiseksi jotain, mistä on aivan saatanan ylpeä, on kamalan väärin, että se otetaan pois väkisin, kyselemättä. Ei ollut minun valintani ensin tehdä sekä fyysisesti että henkisesti suuri työ, tullakseni ulkonäöllisesti sellaiseksi joksi olen aina omassa päässäni mieltänyt itseni, ja sitten sairastua. Mulla oli vaan ihan jäätävän paska tuuri.

Sporttinen, kilpailuhenkinen, ahkera, energinen ja ihan vielä hyvännäköinenkin äiti-ihminen. Sellainen minä olen oikeasti, tai ainakin olen aina kuvitellut niin. Kolme vuotta sitten Jutta-ohjelmaan hakiessani tuon "todellisen minuni" esteenä oli 25kg, jotka nekin raskauden jälkeen takertuivat ja jäivät roikkumaan minuun syystä, ettei kroppani ole kai koskaan toiminut "normaalisti". En ole ikinä kieltänyt, etteikö myös huonoilla ruokatottumuksilla ja leveällä herkkuperseydellä olisi ollut näppinsä mukana hommassa, mutta läskisoppaa on aina ollut myös muut jutut hämmentämässä.

Ennen AIH-diagnoosia olin ihan tyytyväinen itseeni, noinniinkun naisen mittakaavassa. Toki silloinkin napisin liian hitaasti kehittyvistä lihaksista ja pienestä pöhöstä vatsanseudulla, mutta olin kuitenkin ohjelman ja PT-Anneen tutustumisen myötä saavuttanut sen mistä olin haaveillut. Peilikuvani vastasi vihdoin sitä Mariaa, jollaisena olin aina itseni nähnyt. Olin sinut kroppani kanssa. 

Olin kuullut kortisonin haitoista, mutta en edelleenkään voi uskoa sitä kaikkea paskaa, mitä se toi tullessaan. Alle kolmessa kuukaudessa painoin enemmän kuin Tahkon alkupunnituksessa. Kolminumeroinen lukukaan ei ollut kaukana. Kolmessa kuukaudessa menetin myös omat kasvoni. Tilalle sain jonkun saatanan ruman, tihrusilmäisen, kauttaaltaan karvoittuneen pallonaaman, mitä ihmiset ihmeissään jäivät tuijottamaan. Ja mitä minä vihasin.

Nyt kun kasvojen turvotus on laskenut ja viiksetkin on sokeroitu pois, jäljelle jäi vain ylipainoinen minä. Silloin kun kasvoni muistuttivat vielä todella epäonnistunutta Tallinnan reissun lopputulosta, oli helpompi selittää myös muu turvonnut olemus. Mua risoo ihan helvetisti, että uudet ihmiset joihin tutustun, näkevät minussa vain pikkuisen pyöreän, sellaisen pullantuoksuisen äitylin. Huomaankin usein avautuvani sairaudestani uusille tuttavuuksille miltei heti alkukättelyssä, jotta pääsen selittämään lihomiseni taustat. Kortisonin. Että en oikeasti ole syönyt itseäni lihavaksi. Että oikeasti olen helvetin urheilullinen, lihaksikas ja hyvärunkoinen nainen. Kato vaikka vittu guuglesta, jos et muuten usko.

Eilinen postaukseni poiki Facebookin sivuille kommentin, jossa ystäväni kehoitti olla aina haukumatta itseäni ja tykkäämään itsestäni enemmän. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö jossain määrin pitäisi itsestäni. Tykkään kyllä. Olen loistava äiti lapsilleni, hyvä opettaja (oppilailta ei kysytä), arvostan suunnattomasti kasvojani, osaan olla hauska ainakin omasta mielestäni ja vaimonakin ilmeisesti ihan toimiva ratkaisu. Olen hyvä juuri tällaisena, mutta se hyvä kulkee vääränlaisessa vartalossa. Se, että hyväksyisin vartaloni tämmöisenä, lihaksettomana, epäterveenä ja ylipainoisena, tarkoittaa mulle luovuttamista. Enkä todellakaan ole aikeissa luovuttaa, ennen kuin näen peilistä taas itseni. Minut. Juuri sellaisena mun muotoisena. Terveenä. Onnellisena.

Tunnen useita naisia, joita oma ylipaino ei haittaa. He ovat upeita, kauniita naisia, jotka kantavat itsensä tyylillä. He ovat itseensä ja ulkonäköönsä tyytyväisiä, ja varmaan juuri se saa heidät sillä tavalla kivasti sädehtimään. Ja minä ihailen heitä.

Ero mun ja kehopositiivisten ihmisten välillä on siinä, että minä en edes halua olla tyytyväinen ulkonäkööni enkä hyväksy sitä, että nykyinen vartalonmallini estää minua olemasta sellainen kuin haluan olla. Olen äärimmäisen kiitollinen tämänhetkisestä terveydestäni, koska asiat voisivat olla todella paljon huonommin. Mutta tyytyväinen en ole. Sen verran kuitenkin tykkään itsestäni, että voin jo heittää läppää läskeistäni ja kirjoittaa itsestäni huumorilasit silmillä, ja mulla on todella hyvä mieli siitä että blogin päivittäminen tuntuu taas kivalta. Vielä vuosi sitten itkin ja oksensin pahaa oloani. 

En todellakaan aio luovuttaa ennen asettamaani maaliviivaa, enkä tule olemaan tyytyväinen ennen kuin olen saavuttanut haluamani. Ja sekin on ihan ok, olla hiukan hukassa välillä. Epätasapainossa, epävarmuusalueella, täysin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Uskon silti itseeni ja toivon, että kroppani alkaisi taas pian yhteistyöhön kanssani, jonka jälkeen osaisin nauttia ihanasta elämästäni vielä pikkuisen enemmän kuin nyt. 

Mun äidistäni, lasteni mummusta, kuoriutui eläkelöitymisensä jälkeen eli semmoset ainakin sata vuotta sitten oikea kirppishaukka. Siellä se liihottelee menemään pitkin Rauman kirppareita, tekien mukavia löytöjä varsinkin noille mun mukuloille. Olen (lähes kaikkeen) ollut tyytyväinen, samoin lapset. Esikoisen ehdoton lemppari on mummun tuoma nahkatakki, mikä näyttää tietty ihan samalta kuin Robinilla on. Tukka taakse, rotsi päälle, oman huoneen ovi kiinni ja sitten vedetään tunteella Boomkaheja.

Sen lisäksi, että äiti-mummu ravaa kirppiksillä ostoksilla, tykkää se myös itse toimia myyjän roolissa. Mukaani mummulareissuille tarttuukin useasti pikku pussi Ikean isoin kassillinen vanhoja lastenvaatteita, leluja, mun omia riepuja. Mitä milloinkin. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tuskin se siitä nauttii. On vaan niin kiltti ettei aina tohdi kieltäytyä. Osaan halutessani olla aika "vakuuttava" ja myös pyytää haluamiani asioita todella "kauniisti". Silleen tytär-äiti -puhetyylillä, mikä ei ole muuttunut miksikään sitten pahimpien teinivuosien. 

Viikko sitten sain viestin, että äiti oli löytänyt kaappinsa perältä mun sinne joskus myyntitarkoituksessa kiikuttamani mekon. Sellasen ihan nätin farkkumekon, siistinkin vielä, mistä olin kuitenkin aikoinaan halunnut luopua. Dieetin jälkeen vaatekaappini sisältö vaihtui kertaheitolla vaatekoon muututtua L-XL -kokoisista vaatteista S-M -kokoon. Silloin myyntiin meni monta muutakin kivaa mekkoa, joita nyt uudelleen isokokoisena olen kaivannut. Olin kokonaan unohtanut jo tuon hamosen, ja myhäilinkin tyytyväisenä, ettei sitä aikoinaan kukaan ollut loosin rekiltä mukaansa ottanut. 

Elän edelleen, kuten jo reilu puoli vuotta sitten, vahvasti siinä uskossa, että nämä kortisonin kylkiäisenä kasaantuneet kilot olisivat jo kohta historiaa, enkä siksi ole suostunut ostamaan kovinkaan montaa vaatekappaletta itselleni. Käytän yhtä toisen asukokonaisuuden ollessa pesussa ja vaihdan päittäin. Näin se käytännössä menee. Tyhjyyttään kaikuva vaatekaappi kaipailee ihan tositarkoituksella uusia, ei tavoitevaatteita. 

Mekon toimitus tapahtui tänään äidin tullessa seuraamaan ensimmäisen lapsenlapsensa telinevoimisteluryhmän kevätesitystä. Olin onnesta soikeana, koska nyt ei tarvitsisi seistä taas puolta tuntia kiukuttelemassa makkarissa ei sopivien vaatekasojen ympäröimänä. Jos tuolta mieheltä joka yleensä on täällä vastaanottamassa mun tarjoamaa eisesaatanamahdu -dramaa kysyy, niin helpotus on varmasti silläkin valtava. Mummun anoppipisteet kasvoivat kertaheitolla!

Oletin mekon olevan sen kokoinen, että se vain kauniisti asettuu mun päälleni, antaen sopivasti armoa myös höllyvälle keskivartalolle ja pari kuppikokoa liian suurelle rintamukselle. Haluatteko tietää miksi? Kerron: No kun se oli H&M Mama -malliston äitiysmekko, mikä oli mulla päällä viimeksi kun olin VIIMEISILLÄNI RASKAANA meidän pikkumuijasta. Mun kohdalla se siis tarkoittaa sellaista melkeinpä satakiloista mörssäriä, ei mitään äitiyden ihanuutta hehkuvaa pikku pömppömassua. 

No, ei se kyllä mitenkään helpolla päälle sujahtanut. Hieman piti kiskoi hihasta ja vähän myös vetää helmasta. Pikkusen oli ehkä tukala olo hihojen ollessa koon liian ahtaat, selästäkin silleen semisti kangas kirrasi, mutta helvetti sentään mulla oli uusi mekko päällä! Yritän siis tukahduttaa tämän ahdistavan enmahduenääikinämihinkäänjoseiäitiysmekkokaanmahdu -tunteeni ja olla iloinen "uudesta" vaatekaapin täytteestäni.

Voinhan aina esittää olevani raskaana. 

Jo yläkouluiässä, muiden ostaessa vimpan päälle trendikkäitä Marimekon kynäpusseja, sellasia kankaisia missä on sellanen metallinen nipsukkakiinnitys, minä ostin itselleni Batman-penaalin. Ja Batman-aiheiset kynät, kumit ja terottimenkin vielä, ihan koko setin. En osaa kertoa miksi, mä vaan kovin tykkäsin siitä.

En myöskään osaa kertoa, miksi tämä Batman-homma räjähti teinihelvetissä työskennellessäni ihan käsistä. Yksi ihana kollegani osti mulle Batman-mukin, minkä oli salaa sujauttanut työpöydälleni. Toiselta ihanalta sain yllätyslahjaksi hopeisen Batman-korun, mitä kannan tälläkin hetkellä kaulassani. Sitten oli se työhaastattelu, jossa taisin vahingossa kutsua itseäni Batmaniksi. Mitä kaikkia näitä nyt olikaan..

Koenko olevani jonkin sortin supersankari, mene ja tiedä. Tuossa männälauantaina ainakin yritys oli kova, kun piipahdimme Sotkamon Angry Birds -puistossa. Sellainen koko perheen elämyspuisto, missä myös lapsilla on kivaa kun aikuiset leikkii. Tiedättehän. On pesäpallon lyönnin nopeustutkaa, jääkiekon lämäritutkaa, jalkapallon tarkkuusseinää, polkuautoja, scootti- ja skeittiparkki ja trampoliineja joka lähtöön..

Niin. Trampoliineja. Esikoiseni mielestä äiti ei voi hyppiä trampalla, koska "se synnytti kaksi lasta, sieltäniin, ja nyt sillä tulee aina pissaa housuun". True dat. Puiston sulkeutuessa halusin kuitenkin osoittaa lapselleni, miten äärimmäisen rohkea ja taitava, helvetin cuuli mutsi heillä on. Ja ihan ilman tenoja!

Pyllyhyppy trampalla. Sellainen, missä jalat nostetaan ilmaan ja laskeudutaan trampalle sujuvasti persiilteen ja siitä takaisin jaloilteen. Tuostanuinvaan.

No, ei se tietenkään mennyt ihan niin. Takaliston tömähdettyä totuttua joustavammalle alustalle lähti hyppy ihan käsistä. Sen sijaan, että olisin nätisti ponnahtanut eteenpäin, lähtivät jalat kiertämään täysin vastakkaiseen suuntaan, ja lensin tällä koko kropan komeudella, kohtalaisen korkealla voltilla, suoraan takaraivo edellä kanveesiin. Polvet kolahtivat rintakehään ja siitä sitten vielä kertaalleen ympäri takaperin kerien. Upeasta urheiluselostuksesta huolimatta lopputulema ei ollut kaunista katseltavaa. Selästä kuuluvasta rusahtelusta päätellen olin aivan varma, etten enää ikinä kävelisi.

Ilmat pihalla, ylpeys pahasti kärsineenä, valehtelin sujuvasti huolestuneesti minua pällistelleelle puiston työntekijälle kaiken olevan hyvin. No ei oikeesti vittu ollut ei. Sattui niin maan saatanasti joka paikkaan. Veren maku suussa (hampaat lävisti kielen) poistuin paikalta, enkä kyllä todellakaan tuntenut olevani enää kovinkaan suuri sankari.

Mitä tästä opimme..? No, minut tuntien eipä juuri mitään. Eilen kävin röntgenissä varmistamassa kaiken olevan vielä paikoillaan. Hetki sitten saamieni tietojen mukaan murtumia ei löytynyt. Hyvä niin, vaikka koko yläkropan vallannut lihasjännitys veikin loppuviikoksi sairauslomalle. Seuraavalla kerralla ehkä ajattelen hetken ennen kuin toimin. Ehkä.

Aloitin vuoden alussa tässä lähellä sijaitsevan alakoulun opena. En kuitenkaan oman kunnan koulussa, en helvetissä. Ei niissä lapsissa mitään vikaa ole vaikka samoilla huudeilla pyörisivät, mutta ne vanhemmat!! Ja tästä sitten se hieno aasinsilta asiaan.

Aamulla, pidennetyn viikonlopun jälkimainingeissa, kuuntelin opehuoneessa kanssakansankynttilöitteni jorinoita rentouttavista ja kerrassaan upeasti onnistuneista pääsiäisen pyhistä. Mitä kaikkea olivat saaneet aikaan, miten ihanan kiireetöntä ja muutenkin niin kaikinpuolin ihanaa lomalla oli ollutkaan. Ihanaa ruokaa, ihania ystäviä, ihananihana perhe, ihanimmat appivanhemmat ikinä ja ihan vaan ihanaa ihan kaikki.

Kyllähän minäkin olisin voinut tuohon keskusteluun osallistua, ihan helposti. Vietimme sentään aivan ihanan pääsiäisen ihanassa Kajaanissa tuon meillä asuvan miehen, joka on sekin välillä ihan ihana, ihanien sukulaisten parissa. Oikein oli onnistunut lomantynkänen, oli ihanaa irtautua hetkeksi arjesta ja viettää aikaa mun ihanan perheeni kanssa ilman kotiaskareita, isomummin ihanien hirvenlihapatojen äärellä

Mutta olishan se nyt ihan perseestä jos kaikki olis aina vaan ihanaa, joten keräsin tähän nyt muina vastarannankiiskeinä pääsiäisen pyhien eiyhtäänihanien asioiden top viitosen. Olkaapa hyvät.

1. Pakkaaminen. 

Jumalauta että osaa olla raskasta puuhaa. Varsinkin, kun lomakohteena on Kajaani, missä on vielä käytännössä talvi. Lunta ja sensemmosta. Pakkastakin on. Eli mukaan täytyy pakata (jo käytöstä poistetut ja pestyt) talvivaatteet. Varuiksi kuitenkin myös keväisemmät kevyttoppikset, jos kuitenkin on lämmintä. Talvikengät, saappaat, kuravaatteet, hanskat, pipot, juhlavaatteet, perusvermeet, varavaatteet, uikkarit, pesuvehkeet, lääkkeet (koska kuitenkin aina joku sairastuu lomalla).. Ja silti AINA jotain oleellista unohtuu! Tällä kertaa kotiin jäi mun ja miekkosen talvitakit. Ja kyllä, oli siellä edelleen talvi. Turhaa tavaraa oli sitten senkin edestä.

2. Autolla matkustaminen

1500 kilometriä täyteenpakatussa autossa. Kaksi lasta. #arewethereyet #pissahätä

3. Pulla

Kyllä, pulla. Pullassa itsessäänhän ei tavallaan mitään vikaa ole, mutta liika on liikaa. Pullaa tarjoillaan aamulla, jo siis ennen aamupuuroa. Puuron jälkeen pullaa. Pullaa lounaspöydässä ja tietysti päiväkahvin kanssa, unohtamatta ilta(palaa)pullaa. Kohteliaat tavat kieltäytyä tuosta kahvin kyytipojasta meinasivat loppua pahasti kesken. Eikä kukaan kestä kohta kahdeksankymppisen isoäiti-ihmisen pettynyttä ilmettä, kun hänen omin pikku kätösin leipoma pulla ei kelepaa. 

4. Lepo

Miten ihanaa, kun lomalla ei tarvii laittaa herätyskelloa aamulla soimaan. Lomalla voi myös nukkua päikkärit jos toisetkin, ja muutenkin vaan chillailla rauhassa. Ladata akkuja. Nauttia olostaan.

HAHAHAHAH!! Ei tässä perheessä. Laita kaksi isokokoista aikuista ja 360° itsensä ympäri pyörivä, räkäinen ja yskivä kolmevee (sanoinhan että aina joku sairastaa) samaan 140cm leveään sänkyyn. Säädä vielä patterit täysille ja kuvittele yöpyväsi jossain Kajaania pikkuisen trooppisemmassa ympäristössä. Kuorsaamista, pieremistä, kovaan ääneen unissaanpuhumista. Ja liian pehmeä sänky. Melkeinpä voisi sanoa, että viimeviikkoisilla silmillä mennään edelleen.

5. Yhdessäolo

Rakastan perhettäni ja lapsiani, mutta liika on liikaa. Kun lykätään 2 isovanhempaa, 2 aikuista ja 2 lasta yhteen pieneen kaksioon, alkaa seinät aina ajoittain kaatua niskaan. Lapset hyppivät seinille koska matkaan pakattiin vain repullinen leluja ja pari lautapeliä. Kun ei oo mitään tekemistä. Juurihan vasta tultiin sisälle käytyämme leikkipuistossa/uimahallissa/Vuokatin rinteillä/leffassa. Jos vaikka parit pullat tässä kohtaa. Saatana.

Että ihan oli ihanaa tänään suukottaa lapset tervemenneiksi kouluun ja päivähoitoon. Miten ihanilta niiden takaraivot näyttivätkään kotipihasta poistuessaan. Ihanaa oli lomailla, ihanaa tavata kaukana asuvia sukulaisia joita niin harvoin näkee (sekin on kyllä ihanaa), mutta kyllä oli ihanaa palata kotiin ja arkeen.

Arki. Sydän tähän. 

Onhan se nyt vaan ihan yksinkertaisesti niin, ettei nainen ole nainen ilman toisinaan (hahhah) tapahtuvaa marmatusta peilin edessä. On sitten minkä mittainen/muotoinen/kokoinen/ikäinen tahansa, siis se itsesäälissä kieriskelevä nainen. Ei peili.

Ai-na löytyy joku epäkohta, johon itsessään puuttua. Ja masentua siitä sitten pikkuisen, koska juuri nyt ei asia muutu sen paremmaksi. Itkeä tirauttaa parit kyyneleet ja samalla solvata sitä miestä, joka siinä vieressä pyrkii parhaan taitonsa mukaan kohottamaan mielialaasi, hieman kömpelösti kehuen.

Oikeastihan tuo varuillaan olevan miehen kovin riskialtis yritys parantaa toisen oloa on aivan hemmetin suloista, mutta silti on pakko naama näkkärillä esittää, ettei ne kauneutta ylistävät sanat tunnu missään. Koska sen verran nyt kuitenkin vituttaa. 

Olisihan se ihan liian yksinkertaista vain hyväksyä itsensä sellaisenaan kun on. Tajuta, ettei se naama (tai perse, maha, höllyvät sisäreidet tai roikkuvat allit) muuksi muutu muuta kuin tekemällä asialle jotain. Ei se valittaminen kuulemma auta, sanovat meitä viisaammat lukeneet. Varmaan jossain joukkueessa antavat noita tajunnanräjäyttäviä elämänohjeitaan. 

Mulla on ollut isoja vaikeuksia hyväksyä se, että elämässä tulee toisinaan eteen tilanteita, joille ei yksinkertaisesti voi mitään. Mä en kuitenkaan voi sietää itseäni sellasena kälättävänä, ärsyttävänä, valittavana akkana. Vaikka valittaminen ja vittuuntuminen on toisinaan ihan terveellistä, tulee mulle aika nopeasti morkkis siitä alituisesta narisemisesta, Varsinkin, kun kohteena on usein nuo meidän kamalan ihanat mukulat. Ja se mies, joka yrittää vähin äänin hävitä takavasemmalle huomatessaan hyvän yrityksensä katoavan kuin pieru sohvatyynyyn. Koskaan en ole koittanut pieraista Saharassa, joten siitä en tiedä miten se toimii.

No kummiskin, tässä lähiaikoina on noita jonkinasteisia ulkonäköpainotteisia hermoromahduksia ollut täällä Maskun puskissa havaittavissa useampia. Kun niin suivaa, ettei housujen tuumakoko pienene vaikka kuinka kiltisti lisään aamupalaani eroottisia siemeniä !!! (lue: Chian siemenet noin tunnin yöunien jälkeen lausuttuna) ja muutenkin olen tarkka syömisistäni. 

Juuri kun sitä eniten kaipasin, ilmoitti Facebook vuodentakaisista muistoista. Ahrakapakkaa, simpsalapimp (niin kuin taikuri Pikkumuija asian ilmaisisi) ja vitutus oli kadonnut. 

Osaatko arvata miksi?

Ollapa tosi taitava ja osatapa luoda uusi pohja blogille tuosta nuin vaan äkkiseltään.

No, en muuten ole. Enkä osaa.

Oon nyt säätänyt tämän helevetin Bloggerin kanssa useamman tunnin, enkä ole juurikaan mitään saanut aikaiseksi. Tämän muutaman intensiivisen tunnin aikana olen menettänyt hermoni useampaan otteeseen, luetellut kirosanoja mantranomaisesti sekä itku kurkussa fiilistellyt ajatuksella upeasta blogin ulkoasusta, mitä tuskin ikinä tulen omin avuin saamaan aikaiseksi. Että siinäpä hulvattomuutta kerrakseen yhdelle illalle! 

Tarkoitukseni on siis aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Uusi sivusto (koska täällä omat hallinnointioikeudet - ei mitään draamaa), uusia juttuja (vanhoihin juttuihin linkki tässänäin!), kuitenkin puikoissa se sama vanha (jotain 36 vee) tyyppi kaikkine entisine ja uusine vikoineen. Edelleen Fitfarmin kamalan ihanan PT-Annen valmennuksessa, josta jossain kohtaa enemmän. Edelleen kannan sairauden ja kortisonin mukanaan tuomia kiloja kehossani. Ja ennen kaikkea, edelleen ikävöin menetettyjä muotojani.

Mua alkoi kuitenkin tuossa jo pidempi tovi sitten ärsyttää, että kirjoittamisesta tuli mulle pakkopullaa. Se, miksi alkujaan aloitin blogin, oli saada ne omat villeimmätkin ajatukset, surut, ilot ja onnistumisen kokemukset jotakuinkin järjestykseen niistä kirjoittamalla. Ja mä tykkään kirjoittaa, sekin vielä. AIH -diagnoosin saatuani blogista muodostui hiljalleen kaatopaikka, mihin purin vain ne kaikista paskimmat tuntemukset, vaikka onhan mun elämässäni vaikka mitä hauskasiakin juttuja, mistä tarinoida. 

Koska tänään kulutin ihan hullusti aikaa saadakseni otsikon kirjoitettua oikein, en enää jaksa tämän pidemmin kuulumisiani rustata. Ja koska en näemmä kykene muokkaamaan sivustoa semmoiseksi mun muotoiseksi, mahdanko löytää edes oikeaa nappulaa tekstin julkaisemiseksi..

Vaikka edelleen kirjoittamiseni lähtökohta on mun oma halu prosessoida päässäni olevaa sekalaisen sekavaa sisältöä, tuntuu ihan mukavalta tietää, että joku siellä jakaa nämä jorinat mun kanssani.

Kivaa, kun oot matkassa mukana!

Harrastan pilkunnussintaa vain muiden teksteissä. "Puhtaalta pöydältä" siis noinniinkun kuvainnollisesti.