Kyllä siinä sitten niin vaan kävi kuulkaas, että meikämuija nappasi ihan muina hikareina opiskelupaikan ensi syksyksi. Vuoden päästä näihin aikoihin vietetään viimeisiä valmistujaisijani, jonka jälkeen minua saa kutsua maisterisrouva erityisluokanopettajattareksi. Ensi kevään jälkeen kaikki opiskeluni on opiskeltu, ja käyn koulua vain sillä opepöydän oikealla puolella (verratkaa opepöytää baaritiskiin niin tajuatte ironian. Ehkä.). Muutama päivä sitten, jännittäessäni vielä pääsykokeiden tuloksia, kysäisin äidiltäni puoliksi vitsaillen, kustantaisiko...
On hyviä aamuja ja huonoja aamuja, ja sitten on niitä aamuja. Niitä, jolloin jo ensimmäinen kuulohavainto - meillä normaalisti pikkumuijan ilahduttavan herttainen pölinä - ennen kuin edes silmät ovat rähmäkertymän alta auenneet, saa tunteet ikävästi kuohumaan. Vastaat lasten iloisiin hyvän huomenen toivotuksiin "pienesti ärähtämällä", hammasrivit tiukasti toisissaan kiinni narskuen. Järjettömällä tarmolla iskenyt flunssa jyskyttää poskipäissä ja ohimoilla. Suussa maistuu vähintäänkin paska. Paleltaa. Ärsyttäävituttaaharmittaa,...
Ne, jotka minua edes jonkun verran hyvästi tuntevat, tietävät, että jouten olo ei kuulu lempijuttuihini. Tänään kävin pikainen töihinpaluu toiveissa työterveyslääkärillä tarkistuttamassa edelleen kipuilevan selkäni kunnon. Tuomio oli hyvin selkeä - vielä ainakin viikko sairauslomaa. Rauhallista liikuntaa ja lämmitteleviä, kevyitä kiertoliikkeitä kivun määrittämissä rajoissa. Kuulostaa yhtä mahtavalta idealta kuin polvivamman jälkeen ehdotus alkaa harrastamaan fudiksen sijaan vesijuoksua. HAHAH!! Ollaan sitten vaan ja möllötellään, ssssaaa......
Tämä aihe on kulkenut mukana ajatuksissani jo pidemmän aikaa. Olen pyöritellyt sitä puolelta toiselle, miettinyt kaikkia mahdollisia tapoja tarkastella asiaa. Aihe on ollut somessa paljon esillä, mutta lähinnä vain sellaisesta näkövinkkelistä jota en itse omista. Enkä vieläkään tiedä, osaanko ilmaista ajatuksiani mitenkään ymmärrettävästi. Body positivity, vartalopositiivisuus, kehotyytyväisyys, kropparauha. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Paskaa. Enkä nyt yleistä, vaan kyse on ihan puhtaasti minun...
Mun äidistäni, lasteni mummusta, kuoriutui eläkelöitymisensä jälkeen eli semmoset ainakin sata vuotta sitten oikea kirppishaukka. Siellä se liihottelee menemään pitkin Rauman kirppareita, tekien mukavia löytöjä varsinkin noille mun mukuloille. Olen (lähes kaikkeen) ollut tyytyväinen, samoin lapset. Esikoisen ehdoton lemppari on mummun tuoma nahkatakki, mikä näyttää tietty ihan samalta kuin Robinilla on. Tukka taakse, rotsi päälle, oman huoneen ovi kiinni ja sitten vedetään tunteella...
Jo yläkouluiässä, muiden ostaessa vimpan päälle trendikkäitä Marimekon kynäpusseja, sellasia kankaisia missä on sellanen metallinen nipsukkakiinnitys, minä ostin itselleni Batman-penaalin. Ja Batman-aiheiset kynät, kumit ja terottimenkin vielä, ihan koko setin. En osaa kertoa miksi, mä vaan kovin tykkäsin siitä. En myöskään osaa kertoa, miksi tämä Batman-homma räjähti teinihelvetissä työskennellessäni ihan käsistä. Yksi ihana kollegani osti mulle Batman-mukin, minkä oli salaa sujauttanut työpöydälleni. Toiselta ihanalta...
Aloitin vuoden alussa tässä lähellä sijaitsevan alakoulun opena. En kuitenkaan oman kunnan koulussa, en helvetissä. Ei niissä lapsissa mitään vikaa ole vaikka samoilla huudeilla pyörisivät, mutta ne vanhemmat!! Ja tästä sitten se hieno aasinsilta asiaan. Aamulla, pidennetyn viikonlopun jälkimainingeissa, kuuntelin opehuoneessa kanssakansankynttilöitteni jorinoita rentouttavista ja kerrassaan upeasti onnistuneista pääsiäisen pyhistä. Mitä kaikkea olivat saaneet aikaan, miten ihanan kiireetöntä ja muutenkin niin kaikinpuolin ihanaa...
Onhan se nyt vaan ihan yksinkertaisesti niin, ettei nainen ole nainen ilman toisinaan (hahhah) tapahtuvaa marmatusta peilin edessä. On sitten minkä mittainen/muotoinen/kokoinen/ikäinen tahansa, siis se itsesäälissä kieriskelevä nainen. Ei peili. Ai-na löytyy joku epäkohta, johon itsessään puuttua. Ja masentua siitä sitten pikkuisen, koska juuri nyt ei asia muutu sen paremmaksi. Itkeä tirauttaa parit kyyneleet ja samalla solvata sitä miestä, joka siinä vieressä pyrkii...
Ollapa tosi taitava ja osatapa luoda uusi pohja blogille tuosta nuin vaan äkkiseltään. No, en muuten ole. Enkä osaa. Oon nyt säätänyt tämän helevetin Bloggerin kanssa useamman tunnin, enkä ole juurikaan mitään saanut aikaiseksi. Tämän muutaman intensiivisen tunnin aikana olen menettänyt hermoni useampaan otteeseen, luetellut kirosanoja mantranomaisesti sekä itku kurkussa fiilistellyt ajatuksella upeasta blogin ulkoasusta, mitä tuskin ikinä tulen omin avuin saamaan aikaiseksi....
