Perheelle täysin pyhitetyn, eilen päättyneen loman jälkeen päässä surraa monta aihetta, joista voisin kirjoittaa. Voisin ylistää uskomattomia, äärimmäisen reippaita pikku reissaajiani. Ei olisi myöskään vaikeaa hehkuttaa täydellisesti onnistunutta, erittäin rentouttavaa ja kaikin puolin viiskauttaviis lomaa Turkin Okurcalarissa. Tai vastaavasti listata, mitkä asiat lasten kanssa reissatessa mahdollisesti saattaa vituttaa, sekin onnistuisi helposti.
Yhtä hyvin aiheena voisi olla kymmenen vuorokautta kestänyt epämukavuusalueella olo esitellessäni ei-kesäkunnossa olevaa vartaloani julkisesti uikkareissa, ensikättelyssä rikki mennyt Tokmannilta ostettu tankiini vai mikälieskirtini, kortisonin uuvuttama iho, suklaakastikkeella höystetyt aamiaispannarit ja all inclusive -ruokailu, puhumattakaan tapakasvatuksesta, jota voisin antaa rakkaan itänaapurimme röyhkeänsorttisille turistiheeboille. Tai sitten kotiinpaluun tylsyydestä ja hienoudesta. Niistä voisin kirjoittaa.
Voisin myös unohtaa blogipäivityksen tältäkin päivältä kokonaan, koska eilen vahvasti alkanut (sammuin ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson alkutunnarin jälkeen sohvalle) Game of Thrones -maratoni kovasti kiinnostelisi.
Mutta ei. Mä käytän tämän ajan kirjoittamalla itsestäni.
Siitä, miten hyvältä tänään on tuntunut olla just mä. Miten muutamasta jo entuudestaan turhan kookkaalle vyötärölle kertyneestä lomakilosta ja yleisesti pöhöttyneestä olosta huolimatta olen tuntenut itseni ihan kauniiksi. Miten yllätin jopa itseni solmimalla hetkellisen aselevon pahimman arkkiviholliseni peilin kanssa. Ihan hätkähdin löytäessäni Turkin auringon paahteessa kivasti päivittyneen itseni keimailemasta peilin edessä, heti sen jälkeen kun olin kampaajakäynniltä kotiuduttuani kuluttanut puolisen tuntia pihallamme etsien parasta taustaa ja juuri sopivaa valotusta uudelle profiilikuvaselfielle.
En tiedä, miksi tänään tuntuu näin hyvältä. Onko loma vain yksinkertaisesti onnistunut tehtävässään? Vai olisiko syynä Alanyan basaareilta törkeän halvaksi tingitty, juuri mun näköinen ja muotoinen, sopivasti vatsalle tilaa antava Naketano -piraattipaita ja Stockmannin laadulla ja Anttilan hinnalla varustettu ihan aito Luisu Vittuunin laukku? Yhtä hyvin voisin veikata hyvän olon aiheuttajaksi entistä naapurinrouvaamme, joka pieni kyynel silmäkulmassaan totesi olevansa onnellinen nähdessään pitkästä aikaa iloisesti hymyilevät silmäni. Vai olisiko kuitenkin syytä antaa kaikki kunnia ihanalle luottokampaajalleni, joka taikoi kosteassa ilmastossa kähertyneistä, kurittomasti kihartuvista maantien harmaista hiuskäkkäröistäni upean kesätukan?
Ehkä ei ole kuitenkaan syytä koittaa arvailla voittajaa, vaan todeta, että kaikella edellä mainitulla on osuutensa omahyväiselle hykertelylleni. Alan vihdoin, ainakin hetkittäin, olemaan sinut itseni kanssa.
Syksyllä tulee kaksi vuotta täyteen autoimmuunihepatiitti -diagnoosista ja sen myötä rankan kortisonikuurin aloittamisesta. Joillekin saattaa olla vaikeaa ymmärtää syvää vihaani tuota elämäni pelastanutta myrkkyä kohtaan, enkä lähde sitä nyt tässä edes avaamaan (koska se mies joka myös haluaa katsoa Game of Thronesia yrittää vihjailla jotain kirjoittamiseen tuhlaamastani ajasta).
En myöskään halua pilata tätä hyvänolontunnetta palaamalla hetkeen, jolloin vihasin peilikuvaani. Aikaan, jolloin seisoin useita tunteja yksin vessan peilin edessä tuijottaen kortisonin runtelemia kasvojani ja itkien pahaa oloani.
Koska juuri nyt mun on hyvä olla.
 |
| Aika tarkalleen vuosi sitten otettu kuva. |
Eikai sen ole niin väliä vaikka tälle kauan kaivatulle tunteelle ei jotain erityistä syytä löytyisikään. Ehkä se riittää, että ainakin tänään olen onnellinen ja voin hymyillä. Ihan jopa niin kovasti virnistellä että hampaat vilkkuu. Silleen sopivasti, että se hymy peittää alleen myös kauempaa katsottuna viiksiltä näyttävän, ihoa tummentavan maksaläiskän ylähuuleni päältä.
Nyt äkkiä sitä fantasiadraamaa kehiin.
