Ollaan tuon miehen, joka tänään sai lääkärisedältä luvan palata töihin, kanssa eletty yhteisen elämämme aikana monta vuotta taloudellisesti hyvin tiukilla. Aloittaessani 6,5 vuotta kestäneet opettajaopinnot olin jo 27-vuotias ja asuimme pankin omistamassa osaomistusasunnossa. Opiskelun aikana ehdimme avioitua (silkkaa rahan menoa) ja muutuimme lapsiperheeksi ihanan esikoisemme synnyttyä (hyvästi viimeisetkin pennoset). Toinen lapsosemme syntyi aika tarkalleen kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin saanut pullautettua graduni ulos ja haalittua itselleni kasvatustieteen maisterin tittelin. Välillä tein päivät opettajansijaisuuksia ja illat hääräilin IKEA:ssa, jotta saimme laskut maksettua. Ja siinä kaiken keskellä opiskelin ja olin äiti. Tiedämme siis aika tarkalleen, mitä vähävaraisuus ja  pennin viimeiseen asti venyttäminen tarkoittaa.

Yhä edelleen, vaikka olemme molemmat työssäkäyviä ihmisiä (aina suvivirren veisuuhetkeen asti, jolloin määräaikainen työsuhteeni taas päättyy), kääntyy keskustelun aihe kovin helposti aina jossain kohtaa raha-asioihin. Paljonko sitä massia tilillä on, paljonko on tässä kuussa tuohta tulossa, mihin sitä mania on menossa ja paljonko pätäkkää vielä tarvittaisiin loppukuun menot kattamaan. Mitkä laskut on maksamatta, mitä laskuja tulematta ja mitkä ovat jo hoidossa. Tuskin tarvii tämän suuremmin tätä selitellä, tuttuja tuskailun aiheita varmaan monen muunkin arjessa. 

Tänään juttu lähti juontamaan juuriaan siitä, kun rakennusalan yrittäjänä toimivan lastemme pappan kanssa pohdimme The Rasmuksen Laurin uudesta aluevaltauksesta talosuunnittelijana. Itse en ole yhtään Laurin talot -jaksoa katsonut tai aihetta koskevaa uutista alusta loppuun lukenut, mutta olen kyllä tiedostanut luurini näyttöön lähipäivinä ponnahtaneet Iltalehden viihdeuutisten kohuotsikot projektien epäonnistumisista.

Keskustelumme lähti jossain kohtaa ehkä pikkuhippasen raiteiltaan, valearkkitehdeistä ja -lääkäreistä aina AA-klinikkaa edustavaan Matti Nykäseen suorittavana aivokirurgina. Siinä sitten ihmetellessämme Matin ja Laurin kaltaisten laulutaitoisten moniosaajien mahdollisuuksia edetä uralta toiselle, totesi mieheni, miten minunkin olisi pitänyt alkaa laulajaksi. Silloinhan voisin opettaa ihan ketä tahansa, eikä tarvitsisi murehtia ensi vuoden erikoistumisopintoja tai sitä, miten nyt jo toisinaan horjuva taloutemme kestää vuoden koulunpenkin kulutuksen. 

Mutta, kuten aina, minulla oli jo ratkaisu tähänkin asiaan valmiina. 

- Ongelma ei kuule piile siinä, minkä ammatin aikoinani valitsin, vaan siinä, kenet otin miehekseni.

- Aijaa. No kenen kanssa asiat sitten olis paremmin?

- Brucen.

- (Huutonaurua). No jos sä sen Willisin vanhuksen haluat, niin ihan rauhassa mene ottamaan se. 

Eli lupa uudestiavioitumiselle saatu. Enää puuttuu lentolippu ja ylipäätään tieto siitä, missä tuo vanh.. silmiä hivelevän komea näyttelijäuros nyt ikinä tällä hetkellä majaileekaan. 

Jospa siis itsekin testaisin tätä sosiaalisen median usein ihmeelliseksi koettua voimaa:

Bruce, täällä ollaan! Alakko oleen?