Koska helatorstai, taas yksi kirottu arkipyhä, alettiin jo hyvissä ajoin (eilen illalla, justiinsa ennen lasten nukkumaanmenoa) suunnitella yhteiselle vapaapäivälle jotain mukavaa, kaikkia viihdyttävää ohjelmaa. 

Esikoisemme totesi ykskantaan haluavansa mennä jonnekin yhdessä syömään, me kun emme turhan usein käy ravintoloissa evästämässä. Koska itse haaveilin jostain hiukan liikunnallisemmasta toiminnasta, ehdotin, että tekisimme koko perheen voimin pyöräretken Naantaliin ja poikettaisiin vaikka siellä sitten pitsalle. Ehdotukseni hyväksyttiin oitis.

Hetken emmimme matkan pituutta, yhteen suuntaan kun on jo pelkästään reilu 17 km poljettavaa. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että äärimmäisen reipas ja hyväkuntoinen kohta 8-vuotiaamme jaksaa kyllä, kunhan emme pidä kiirettä. Silleen Helatorstai-sunnuntaiajeluperiaatteella kun sotketaan menemään. Hyvä siitä tulee.

Aamupalan jälkeen aloimme sitten valmistella lähtöä. Pakattiin kasseihin hupparit ja pari isoa vesipulloa. Ilma näytti todella otolliselta; aurinko paistoi ja raikas pieni tuulenvire silitteli kevyesti kasvoja. Vain kerran, noin puolessa välissä matkaa, meinasi pienemmältä mieheltä loppua usko omiin voimiinsa. Samoihin aikoihin myös koko alkumatkan tauotta pulissut takapenkki hiljeni. Loppumatkan poljinkin sitten pitäen toisella kädellä kiinni ohjaustangosta, toisen käden kannatellessa pikkumuijan hervottomasti puolelta toiselle retkottavaa päätä, huudellen jatkuvalla syötöllä toinen toistaan kannustavampia tsemppaushuutoja isommalle lapselleni.

Naantali, tuo aina aurinkoinen kesäkaupunki Turun kauniissa saaristossa, ei ollut vielä ehtinyt puhjeta kauneimpaan kukkaansa. Mereltä tuuli kylmästi, eikä osa rannan kuppiloista ollut vielä avannut oviaan turisteille. Lapsetkin alkoivat olla jo kohtalaisen nälkäisiä, joten suuntasimme lähimpään pitsaa tarjoilevaan ravintolaan.

Koska haluan, että edes yhdestä arkipyhästä vuodessa jäisi pelkästään positiivinen mielikuva, lopetan kirjoittamisen tähän. Jätän kokonaan mainitsematta, että Naantalista kotiin oli myös se reilu 17 km. Siinä oli noin 15 kilsaa liikaa pituutta ja hyvin voimakasta, vauhdin miltei kokonaan pysäyttävää vastatuulta niin esikoiselleni, kuin myös minun nyt jo täysin tunnottomalle, satulan runtelemalle ahterilleni. 

Ainoa, joka selvisi koko pitkästä kotimatkasta ilman suurempia mutinoita, oli takatarakallani onnellisena matkustanut pikkumuija. Kekseliäs kun on, yritti hän jatkuvasti, muka ihan vaivihkaa, sulloa palelevia sormiaan takalistoni alle. Mainittuani muutamaan otteeseen epämiellyttävästä tunteesta pienten sormien ollessa persukseni alla, alkoi takapenkiltä kuulua iloinen rallattelu, lapsen kirkkaan kimeällä ja kauaskantautuvalla äänellä:

- Ei ole soomia pyllyssäää, ei ole soomia pyllyssää!!

Niin. Olisihan sitä pitsaa saanut myös tuosta paikallisesta kebulastakin. Autolla olisi voinut noutaa nopeasti. Ja ilman, että kenenkään sormet olisivat olleet pyllyssä.