Niinhän siinä nyt kuulkaas näyttää käyneen, että arki töineen ja opiskeluineen on imaissut meidän perheen kunnolla kyytiinsä. Päivät täyttyvät päättömästä sinkoilusta paikasta toiseen. Aikatauluja aikataulujen perään ja toisinaan hiukan päällekkäinkin. Deadlineja kalenterin lehdet piukassa, kotihommat pahasti rästissä, puolet sovituista menoista unohtuneena. 

Tajusitte varmaan. Tekemistä pukkaa.

Pyrin silti aina viimeiseen asti välttämään kiirettä, koska yleistä järjestystä ja asioiden kontrolloimista rakastavana äiti-ihmisenä tykkään pitää kaikki menot tarkoin suunniteltuna. Koska en välitä myöskään olla myöhässä, pyrin pitämään aikataulut minuutin tarkkuudelle hiottuna ja ottaa huomioon kaikki mahdolliset epäonnistumisen vaarat ja muut porsaanreiät.

Lisäksi, en kerta kaikkiaan kestä kiirettä. En yhtään. Ihan palaa käpy samantien. Stressaan, panikoin ja hiukan hyperventiloin. Tiuskin miehelle ja lapsille. Potkin seiniä ja vedän pienet itkupotkuraivarit.

Koska aina kaikki ei kuitenkaan suju suunnitellusti, pääsee tuo ärsyttävä kiireenperkele toisinaan yllättämään. Ja kaikkihan sen tietää, että kiireen keskellä hosuessa hommat toimii ihan yhtä sutjakkaasti kuin VR:n junat syksyllä lehtien varistua kiskoille.

Ei vaan toimi, ei.

Vaikka kiire tunteena on jo yksistäänkin perin inhottava, paineita kasvattava stressin aiheuttaja, kulkee se valitettavan harvoin ilman seuralaista. Sillä on nähkääs kavereita. Bestiksiä. Tyyppejä, jotka vain harvoin antavat kiireen toimia yksin, koska haluavat liittyä mukaan sekoittamaan pakkaa entisestään.

Esittelen teille heistä muutaman:

VAATTEET

Kiirettä välttääksesi, olet valinnut seuraavan päivän vaatteet jo edellisenä iltana valmiiksi. Aamulla herätessäsi ne samat, hyväksi ja kaikin puolin sopiviksi todetut vaatteet, eivät jostain ihmeellisestä syystä enää ole sitä. Eivät vaan yksinkertaisesti näytä hyvältä päällä. Kun sitten hätäpäissäsi yrität löytää vaatekaapista lattialla olevista vaateröykkiöistä jonkun toisen asukokonaisuuden, tajuat, ettet yksinkertaisesti omista mitään päälle sopivaa asukokonaisuutta. Alastomuuden ollessa poissuljettu vaihtoehto joudut lopulta, tunnin kestäneen riehumisen jälkeen, tyytymään siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon.

HAMMASTAHNA

Tai siis tarkemmin, se kilometrien päähän valkoisena kuultava tahnavaluma siinä paidan rinnuksilla. Ja kyllä, juuri sen paidan rinnuksilla, minkä valitsemisessa tuhraantui puolet aamusta.

Tähän kategoriaan voisi lisätä myös paidalle läikkyneen kahvin, valkoiset dödöjäljet mustan paidan kyljessä tai ovelle suukottamaan tulleiden lasten käsistä/kasvoilta mukaan tarrautuneet aamupalan jämät.

EPÄVARMUUS

Huomatessasi kellon olevan jo yli etukäteen suunnitellun lähtöajan, tyydyt ulostautumaan tuhruisessa paidassasi. Välittömästi ulko-oven sulkemisen jälkeen epävarmuus iskee ja aiheuttaa pakkomielteistä asioiden varmistelua. Sammutinko nyt varmasti kahvinkeittimen? Vedinkö suoristusraudan töpselin irti seinästä? Ovet täytyy varmuuden vuoksi kyllä tarkistaa, ihan varmasti joku niistä jäi auki. Ja valot, eihän meillä nyt turhaan valoja päälle jätetä. 

Kaivat avaimet kassistasi pudottaen samalla puolet sen sisällöstä siihen ulko-oven eteen. Kierrät kodin kaikki huoneet pariin otteeseen hieman jo hyperventiloiden. Vielä varmuuden vuoksi vilkaisu keittiöön ja sitten menoksi. Siihen meni taas ylimääräiset viisi minuuttia.

Ja kappas saatana. Pakastimen ovi oli kuitenkin jäänyt pikkuisen raolleen.


TYHJÄ TANKKI

Starttaat auton. Matkaa määränpäähän 25km. Ajotietokone ilmoittaa, että tankissa jäljellä oleva bensamäärä riittää vielä, tat-ta-daa, 25 km matkalle. Ei aikaa pysähtyä, koska olet jo aika tavalla myöhässä. Kylmän rauhallisesti vaihdat ajotietokoneen osoittamaan keskikulutusta ja toivot sormet ristissä, ettei auto hyydy matkanvarrelle.

SE ETEEN ÄNKENYT SAATANAN  HIDASTELIJA

Se näkee sinut jo kaukaa mutkan takaa, painaa kaasun pohjaan ja viime tingassa kurvaa autosi eteen renkaat kirskuen. Ja siihen sitten se kiire unohtuikin. Ei sinulta, vaan siltä eteen kurvanneelta kuskilta. Kuudenkympin alueella köröttelee rauhassa kolmea-neljääkymppiä, jarruvalot vilkkuu alamäessä eikä varmasti tajua painaa kaasua ylämäessä. Ohitustilanteessa oikea poljin kyllä löytyy. Lattiasta, saatana. Jos kuitenkin jollain ihmeen kaupalla pääset elossa ohi, saat osaksesi aimo ryöpyn erisorttisia käsimerkkejä. Pitkien valojen välkyttely heijastuu taustapeilistä vielä useamman kilometriä ohitustilanteen jälkeen.

Kuuskymppiset rattiraivoiset papat, ihan best!


VÄÄRÄ KAISTA

Aamukasin ruuhka. Kaksi mahdollista kaistaa. Toinen liikkuu, toinen ei. Katsot autosi ikkunasta viereisellä kaistalla ohi lipuvia autoja. Itse kökötät liikkumatta traktorin, rekan ja autokoulun sammuneen auton välissä vielä seuraavienkin liikennevalojen ajan. Joka. Helevetin. Kerta.


Niin. Että kyllä on kiireellä otsaa kerrakseen. Ensinnäkin, sitä harvemmin kukaan tieten tahtoen kutsuu kylään. Ja silti se ilmaantuu ärsyttävän usein paikalle, ottaen yleensä vielä kaverinsakin mukaan.

Yksinäänkin siinä olisi jo ihan tarpeeksi kestettävää.

(Tähän sopisi hyvin joku vertauskuva anopista. Jätän kuitenkin sen laittamatta.)