Kerronpa teille pari juttua itsestäni.

Ensinnäkin. Olen ihan helvetin kova tyttö kiroilemaan. Joka saatanan välissä pitää olla ainakin yksi perkeleen kirosana. Olen kuitenkin kasvanut kodissa, missä ei koskaan kiroiltu. Tai no, kyllä mä parit paskanmarjat muistan isän suusta kuulleeni kun oikein vittumaisia oltiin veljieni kanssa. Muistan myös hyvin elävästi sen voitonriemuisen tunteen, kun saatiin C-kasetille nauhoitettua kiusaamisesta turhautuneen pikkuveljeni "voi nyt sikapossusetätätipaska" -möläytys. Äiti ehkä erehtyi kerran sanomaan hemmetti, mutta senkin siis ihan vahingossa. 

Vaikka kova suustani olenkin, en ikinä kiroile lasteni kuullen enkä salli lastenikaan kiroilevan. Kyseistä lajia ei myöskään tule harrastettua töissä, paitsi tietty opettajienhuoneessa. Siellähän sitä tietysti kuuluukin päristä ja päästää turhat höyrynperkeleet ulos. Pari kertaa olen pyytänyt kesken tunnin oppilaita lopettamaan perseilyn, jos meno on äitynyt ihan tosi villiksi. Mutta vittua en ole suustani päästänyt, en helvetissä. 

Ja se toinen asia. Olen ihan julmetun huono pysymään aloillani seuratessani urheilua. Varsinkin jännän paikan tullen koen hyyyyvin vaikeaksi pysyä paikoillani. Suu käy taukoamatta, perse ei pysy penkissä vaan spontaanisti pompsahtaa ylös heti tiukan paikan tullen. Kädet heiluu hervottomina, pää siinä välissä mukana stemmaten. 

Semmoinen helposti pelin huumaan eläytyvä penkkiurheilija olen. Ja varsinkin silloin, jos kyseessä on jonkun fanittamani tyypin tai joukkueen peli. 

No. Ajeltiin tänään lasten kanssa seuraamaan Taivassalossa pelattavaa Ahto Cuppia, ja kannustamaan siellä säbämaalitolppien välissä konttaavaa pelaavaa isiä. Tai no kyllä se siellä ihan oikeesti konttasi, se kun on naapurikunnan säbäjoukkueen, Nousiaisten Ryhdin, maalivahti. Oikein on notkean ketterä, tarkkasilmäinen ja näppäräsorminen. Ja vielä aika seks.. tyylikäs niissä mokken vermeissään. Kunhan tarpeeksi kaukaa katselee, haisevat muuten ihan saatanan pahalta! Siis ne kamat.

Eka peli sujui Ryhdiltä hienosti. Peli oli koko ajan vastustajan päässä ja maaleja syntyi tiuhaan tahtiin. Nousten maalia kohti tuli ehkä seitsemän laukausta, joista pari meni maaliin. Mutta sen kestin vielä hienosti, olivat kuitenkin johdossa jotain 100-2. Vain paristi jouduin vaivihkaa kurkistamaan taakseni, etten vahingossa huitassut käsilläni ketään. 

Finaalipeli olikin jo sitten ihan omaa luokkaansa. Peli oli tasainen, 3-0 taisivat olla jossain kohtaa häviöllä. Ihan koko peliä en ehtinyt seurata, koska lasten suun tukkeeksi tarkoitettu suklaa valui pitkin pikkumuijan housuja. Piti käydä vähän putsaamassa. Niin ja sitten se sormikin jäi sinne oven väliin..

Muttasiis takaisin peliin. Nousten pojat tasoittivat pelin vain neljä sekuntia ennen viimeisen erän päättymistä, joten peli jouduttiin ratkaisemaan rankkareilla. RANKKAREILLA!! Ihan kuin ei olisi tarpeeksi jo jännittänyt. Siellä se miesparka möllötti ihan yksinään tolppien välissä, ilman ainoatakaan jeesivää puolustajatoveria. Ihangamalaa!! Ensimmäisen vedon se torjui upeasti, mutta toisen vetäjän pallo lipui sen selän taakse. Hävisivät siis. Saatana.

Jännitysnäytelmän loputtua aloin keräilemään vieressä kiltisti isinsä peliä Netflixin tarjontaa seuranneiden lapsieni tavaroita. Olivat ne peliäkin seuranneet, mutta kiinnostus kannustamiseen lopahti nopeasti kun tajusivat, ettei se iskä kauheesti pysty vilkuttelemaan heille sinne kentän laidalle.

"Eikös isi pelannutkin hienosti?" 

"Joo." totesi esikoinen hiljaa.

"Mut arvaa mitä äiti? Jos meillä olisi sellanen kiroilupurkki kotona, niin mä olisin nyt ihan saakelin rikas."

Vittu.